Opettajatar ja kapinallinen: Charlotte Brontë rakastui tulisesti perheenisään ja kuoli traagisesti

Syyskuisena päivänä vuonna 1843 yksinkertaiseen tummaan pukuun verhoutunut nuori nainen astui sisään Brysselissä sijaitsevan roomalaiskatolisen katedraalin ovesta.

Neito polvistui rippituoliin ja alkoi puhua hiljaisella äänellä ristikon läpi. Pappi kuunteli häntä kuiskaten välillä jonkin kysymyksen.

Katumuksentekijä oli 27-vuotias opettajatar Charlotte Brontë. Häntä ei ajanut rippituoliin syyllisyys – eihän mitään sopimatonta ollut tapahtunut muualla kuin hänen mielikuvituksessaan – vaan halu vapautua jo pitkään sydäntään painaneesta taakasta.

Irlantilaisen maalaispapin tytär oli toivottomasti rakastunut naimisissa olevaan mieheen.

Sukupuolensa rajoittama

Charlotte Brontën syntymästä on 200 vuotta. Tuoreen elämäkerran mukaan Brontë oli kaikkea muuta kuin viktoriaaninen pyhimys, joka ei välittänyt miehistä ja seksistä.

Brontën dramaattisen elämän hyvin tuntevan englantilaisen kirjailijan Claire Harmanin mukaan iki-ihanan Kotiopettajattaren romaanin luoja oli seksuaalisesti turhautunut nainen, jonka sydän oli särkynyt.

Kirjailija syntyi vuonna 1816 Yorkshiressa Englannissa irlantilaisen protestanttisen papin Patrick Brontën ja tämän Maria-vaimon kolmantena lapsena.

Kaksi vanhinta lasta kuoli jo ennen teini-ikää. Charlotte omaksui velvollisuudentuntoisen isosiskon roolin suhteessa nuorempiin sisaruksiinsa Emilyyn ja Anneen sekä veljeensä Branwelliin.

Charlotten ollessa nelivuotias perhe muutti Haworthin kylään, jonne isä oli nimitetty pastoriksi. Kylää ympäröivät kanervien peittämät, tuulten tuivertamat nummet.

Vaikka Charlotte oli ujo ja syrjäänvetäytyvä, hän haaveili kuuluisuudesta. 20-vuotiaana hän lähetti nipullisen runojaan aikakauden suositun lyyrikon Robert Southeyn arvioitavaksi. Southey ei kiistänyt runotytön lahjakkuutta, mutta muistutti häntä hänen sukupuolensa rajoituksista:

”Kirjallisuus ei voi olla naisen elämän pääasia.”

Intohimon vallassa

Hankkiakseen toimeentuloa Charlotte ryhtyi opettajaksi, mutta ei tuntenut työtään kohtaan pienintäkään kutsumusta.

Lasten tehdessä läksyjään hän raapusti toivottomana päiväkirjaansa, kuinka hän tunsi olevansa luokkahuoneessa kuin vangittuna.

Charlotte kuvitteli, että alkaisi viihtyä opettajan ammatissa, jos perustaisi sisarustensa kanssa oman koulun.

Helmikuussa 1842 Charlotte ja Emily matkustivat Brysseliin, jossa heidän tarkoituksenaan oli parantaa ranskan kielen taitoaan ja hankkia valmiuksia oman koulun pyörittämiseen Hégerin pariskunnan johtamassa opistossa. Charlotte rahoitti opintonsa antamalla englannin kielen tunteja.

Constantin Héger, joka toimi opistossa retoriikan ja ranskan kielen opettajana, oli Charlottea kahdeksan vuotta vanhempi. Mies puhkui nuorekasta energiaa ja oli lennokas puhuja. Charlotte piti opettajaansa äärettömän puoleensavetävänä.

Héger pani merkille häntä paksulinssisten silmälasien takaa lumoutuneena tarkkailevan neidon lahjakkuuden. Hän omaksui tähän isällisen kannustavan asenteen ja rohkaisi Charlottea tähtäämään opettajan uralle.

Kokenut maailmanmies vei suojattua elämää viettäneeltä maalaistytöltä jalat alat. Charlotte rakastui sydänjuuriaan myöten mieheen, joka oli kolmen lapsen isä ja naimisissa oppilaitoksen johtajattaren kanssa.

Ahdistuksen ollessa suurimmillaan Charlotte löysi itsensä erään yksinäisen kävelyretken päätteeksi katolisen kirkon rippituolista.

Charlotte tunsi itsensä entistä ulkopuolisemmaksi ja päätti palata kotiin. Haworthin pappilaan saavuttuaan hän alkoi pommittaa Constantin Hégeriä kaipausta tihkuvilla kirjeillä.

Constantin Hégerin kirjeiden odottamisesta tuli nyt Charlotten elämän keskipiste. Hän rukoili miestä vastaamaan, mutta kun Héger tajusi Charlotten olevan häneen pakkomielteisen rakastunut, hän vaikeni täysin.

Feministinen sodanjulistus

Hégerin sijaan moni muu mies piti Charlottea viehättävänä. Vangitsevin piirre hänen kalpeissa kasvoissaan olivat silmät, joiden intensiivisen katseen kuvailtiin porautuvan aina sieluun saakka.

Hän oli lähes sairaalloisen laiha ja pienikokoinen, mutta sai silti Brysselistä palattuaan peräti neljä avioliittotarjousta. Hän hylkäsi kaikki kosijansa.

Valopilkku pimeydessä oli se, että Brontën sisarusten Elizabeth-täti jätti kuollessaan sisarensa tyttärille sievoisen summan rahaa. Sen turvin lahjakkaat tytöt saattoivat keskittyä rauhassa kirjoittamiseen.

Alku ei kuitenkaan ollut lupaava. Sisarusten yhdessä kirjoittamasta, omalla kustannuksellaan julkaisemasta runokokoelmasta tuli täydellinen fiasko.

Kustantaja hylkäsi myös Charlotten ensimmäisen romaanin, jonka työnimenä oli Professori. Kirjailijan Brysselin kokemuksiin perustuva teos julkaistiin vasta Charlotten kuoleman jälkeen.

Sisarukset eivät kuitenkaan lannistuneet vastoinkäymisistä. Tietäen ajan kielteisen asenteen luovaa työtä tekeviä naisia kohtaan he päättivät kirjoittaa salanimillä, jotka eivät paljastaneet heidän sukupuoltaan.

Charlotte oli Currer Bell, Emily Ellis Bell ja Anne Acton Bell.

Sitkeä uurastus palkittiin, ja vuonna 1847 kaikki kolme sisarusta julkaisivat esikoisromaaninsa. Charlottelta ilmestyi Kotiopettajattaren romaani, Emilyltä Humiseva harju ja Annelta Agnes kotiopettajatar.

Kolmesta romaanista Kotiopettajattaren romaani nousi välittömästi bestselleriksi. Orpotyttö Jane Eyrestä kertova tarina lumosi jopa Englannin kuningatar Viktorian.

Naisten oikeuksia puolustavaa teosta pidettiin ilmestyessään rohkeana: ”En ole lintu, eikä yksikään verkko voi minua vangita. Olen vapaa inhimillinen olento, jolla on itsenäinen tahto”, Jane Eyre julistaa.

Charlotte sai kirjastaan sadan punnan palkkion, mikä oli enemmän kuin suurin osan hänen aikansa naisista ansaitsi vuodessa.

Romaanin Rochesterin henkilöhahmo oli saanut vaikutteita Constantin Hégeristä. Charlotten entistä opettajaansa kohtaan tuntema palvonta oli lopulta muuttunut katkeruudeksi.

Yksipuolisen rakkauden nöyryyttävä muisto piinasi Charlotte Brontëa loppuelämän ajan. Hän palaa tuskalliseen kokemukseensa myös romaaneissaan Shirley ja Syrjästäkatsojan tarina.

Ilo vaihtuu kyyneliin

Kysymys Kotiopettajattaren romaanin kirjoittajan henkilöllisyydestä synnytti lukijoiden keskuudessa kiihkeää mielenkiintoa.

Oletettiin ilman muuta, että romaanin kirjoittaja oli mies – eihän kukaan nainen voinut kirjoittaa niin intohimoisesti.

Lopulta sisarukset päättivät riisua naamionsa. Lontoolaisen kustantajan hämmästys ei olisi voinut olla suurempi, kun hänen toimistoonsa tupsahti kolme maalaismaisesti pukeutunutta nuorta naista, joista yksi ilmoitti olevansa salaperäinen Currer Bell.

Charlotte ja hänen sisarensa olivat pelänneet turhaan – kirjailijoiden sukupuolen paljastuminen kirvoitti kustantamossa pahastumisen sijasta makeat naurut. Kolmikkoa kiidätettiin ympäri suurkaupunkia teatterissa ja oopperassa, ja heidät esiteltiin aikakauden kuuluisille kirjailijoille.

Charlotte ei kuitenkaan piitannut kirjallisista salongeista. Vaikka hän oli lapsesta saakka haaveillut kuuluisuudesta, hän inhosi huomion keskipisteenä olemista.

Kirjailijasisarusten elämään vyöryivät nyt synkät pilvet. Itsensä viinalla ja oopiumilla ihmisraunioksi tuhonnut Branwell-veli kuoli syksyllä 1848 tuberkuloosiin. Myös Emily ja Anne menehtyivät vain vuoden sisällä samaan tautiin.

Lyhyt onni

Siitäkin huolimatta, että oli aina vierastanut ajatusta avioliitosta, pelko yksinäisestä vanhuudesta sai Charlotten avioitumaan vuonna 1854 isänsä apulaispapin, Arthur Bell Nichollsin, kanssa.

Apulaispapin vaimona Charlotte kirjoitti vielä silloin tällöin, mutta yhteydet kirjallisiin piireihin jäivät vähäisiksi.

Charlotte ei tuntenut aviomiestään kohtaan suurta intohimoa, mutta kypsällä iällä solmittu liitto tyynnytti hänen kiihkeän tunne-elämänsä myrskyt.

Onnea ei kuitenkaan kestänyt pitkään. Häistä ei ollut kulunut vielä vuottakaan, kun ensimmäistä lastaan odottava Charlotte kuoli maaliskuun viimeisenä päivänä vuonna 1855 kärsittyään sitä ennen kammottavia tuskia.

Kuoleman ajateltiin johtuneen tuberkuloosista, mutta uusi Brontë-elämäkerta arvelee kirjailijan kärsineen erittäin pahasta raskaudenaikaisesta pahoinvoinnista, jota ei vielä 1800-luvulla osattu asianmukaisesti hoitaa.

Vaikka nerokkaan kirjailijan elämä päättyi ennen kuin hän oli ehtinyt täyttää 39 vuotta, se oli traagisuudestaan huolimatta eräs kirjallisuuden historian loistokkaimmista Tuhkimo-tarinoista.

Charlotte Brontë ei suinkaan ollut säälittävä uhri vaan feministinen, moderni sankaritar, joka toteutti yli odotusten huikean unelmansa siitä, että hänen nimensä eläisi ikuisesti.