Emmekö muka pysty auttamaan 15 000 turvapaikanhakijaa – sodan aikana Suomi asutti 420 000 ihmistä

Uutiskuvassa sadoittain panikoituneita ihmisiä pakkautuu juniin ahtailla asemilla. Toisessa ihmisvirta vyöryy piikkilanka-aitoja vasten. Lapsi itkee isänsä olkapäällä metakan yläpuolella. Keskitysleiritunnelma.

Kysyttäessä sanomme – koska se on poliittisesti korrektia – että jokaisella on samanlainen oikeus pyrkiä rakentamaan onnellinen loppuelämä, vaikkapa pakenemalla sotaa ja sortoa. Käytännössä eurooppalainen arvo, vapaa liikkuminen, testataan nyt uusien kansainvaellusten paineessa. Samoin inhimillisyys.

Kolmannessa uutiskuvassa äiti lapsineen rantautuu ahtaassa kumiveneessä Kosin saarelle. Neonväriliivien turvallinen hehku on julmaa ironiaa turvattomalla merellä. Pakolaisperhe tuskin haluaa piikkilankojen Eurooppaan tai kylmäkiskoiseen Suomeen rahan vuoksi. He haluavat vain pysyä hengissä ja elää rauhassa. Tietysti joka porukkaan sekä meillä että muualla mahtuu pahiksia, mutta äitinä ja isoäitinä en kykene uskomaan, että kukaan äiti – olipa hänen jumalansa kuka hyvänsä – veisi lapsensa vaaralliselle merelle kohti tuntematonta kohtaloa, ellei olisi hengenhädässä.

Verkkomaailman pakolaisvihahuuto ei onneksi ole koko totuus, vaikka se kauimmaksi kuuluukin. Lisääntyvä hiljainen myötätunto uutiskuvien äärellä on se terve ydin, jota pitää vahvistaa. Pakolaisvastaisten mielenosoitusten vastapainona on kasvava vapaaehtoisten auttajien joukko. Pienet, arkiset teot ovat yksilötasolla tärkeitä, vaikkei niillä laajaa ongelmaa ratkaistakaan. Myönteinen signaali on vaikkapa vain se, että suomalaiset Kosin lomailijat vievät matkalaukuissaan pakolaisille vaatteita, saippuaa ja muuta tarpeellista.

On epäilemättä helpompi auttaa tutun oloisia, saman värisiä, edes jollain tavoin meikäläisiä, sellaisia kuin siirtoväki, ne 420 000 ihmistä, jotka köyhä Suomi pystyi sodan jälkeen asuttamaan ajan vaikeudesta huolimatta. Se tarkoitti 11 prosenttia Suomen silloisesta väkiluvusta! Tuo revohka vaati kaikilta sopeutumista ja sinnittelyä, mutta se tehtiin. Emmekö siis kykene auttamaan noita 15 000, joita ensisilmäyksellä vierastamme?