Kuinka käsitellä vakavaa traumaa? ”Tärkeintä, mitä aikuinen voi tehdä, on olla läsnä”, traumapsykologi neuvoo
Moni aikuinen miettii nyt, kuinka Viertolan koulun tapahtumista voisi parhaiten puhua oman lapsen kanssa. Miten olla tukena, kun tapahtunut herättää surua ja huolta myös itsessä?
Vaikeista asioista puhuminen vie aikaa. Traumaattisen tapahtuman ymmärtäminen on prosessi niin aikuiselle kuin lapselle.
Huhtikuun toisena päivänä hätäkeskus sai tiedon Vantaalla Viertolan koulun Jokirannan toimipisteessä tapahtuneesta ampumisvälikohtauksesta. Kuudesluokkalainen poika oli kohdistanut aseensa luokkatovereihin, joista yksi menehtyi paikan päällä ja kaksi kuljetettiin vakavien vammojen vuoksi sairaalahoitoon.
Jokirannan toimipisteessä opiskelee yhteensä 270 peruskoululaista, joita järkyttyneet vanhemmat saapuivat hakemaan kotiin kesken koulupäivän.
Moni aikuinen miettii nyt, kuinka voisi parhaiten keskustella tapahtuneesta oman lapsensa kanssa. Kuinka olla tukena lapselle, kun tapahtuma herättää surua, huolta ja ahdistusta myös itsessä?
Tärkeintä on olla läsnä ja tavoitettavissa
Psykologi, psykoterapeutti ja tutkija Soili Poijula on traumatisoituneiden ja surevien auttamistyön ja traumahoidon pioneeri Suomessa.
Tärkeintä, mitä aikuinen voi lapsen hyväksi tehdä, on olla läsnä ja tavoitettavissa, Poijula sanoo.
”Tutkimuksista tiedämme, että vanhempien läsnäolo on lapselle varmin turvan tuoja kriisitilanteissa. Lapsen ja koko perheen toipuminen alkaa siitä, kun päästään yhteen ja omaan kotiin.”
Viertolan tapahtumissa aikuiset ja lapset joutuvat kohtaamaan ja käsittelemään sekä tapahtuman aiheuttamaa traumaa että surua uhrin kuolemasta.
”Monissa perheissä, joita tilanne on koskettanut läheltä, myös isovanhemmat ja sisarukset tarvitsevat apua tapahtuman käsittelyssä.”
”Me selviydymme tästä” luo toivoa
Lapsella ja nuorella on vain vähän elämänkokemusta ja lasten ajattelu on konkreettista. Siksi läheisten aikuisten tulisi luoda sanoillaan toivoa. ”Me selviydymme tästä” on tärkeä lause kuultavaksi.
Puhuminen tapahtumasta lapsen ikätason mukaisesti on tärkeää myös traumapsykologin näkökulmasta.
”Traumaperäisen stressireaktion oireista vaarallisimpia on vaikean muiston välttely, jota vaikenemisen kulttuuri voimistaa. Lapset eivät unohda tapahtumia, jos niistä ei puhuta.”
Poijula peräänkuuluttaa vanhempien sukupolvivelvollisuutta näyttää lapselle, että vaikeasta asiasta on lupa puhua. Vanhempi ei mene siitä palasiksi.
Usein tarvitaan aikaa, jotta lapsi voi kokea tulleensa kuulluksi ja ymmärretyksi – aivan kuten tiedon hahmottaminen siitä, mitä tapahtui, on prosessi.
Somessa ja kavereiden välisissä keskusteluissa vääräkin tieto leviää hallitsemattomasti. Siksi aikuisen on tärkeää kysyä lapselta, mitä tämä itse on kuullut ja tietää, ja oikaista tarvittaessa huhuja.
Vaikka puhuminen on tärkeää, lapsi ja nuori voi kokea vaikeiden asioiden käsittelyn helpommaksi leikin tai mieluisan harrastuksen kautta. Tunteita voi purkaa esimerkiksi soittamalla tai maalaamalla.
”Suurin osa toipuu”, vaikka trauma olisi ollut vakava
Trauma syntyy, kun ihminen kokee olevansa henkeä uhkaavassa tilanteessa. Tällöin hermosto virittyy pakene tai taistele -tilaan: autonominen sympaattinen hermosto aktivoituu, stressihormonin eritys lisääntyy ja vireystila nousee. Kaikki kehossa tähtää tehokkaaseen toimintaan ja selviytymiseen.
”Hengenvaaran kokemus voi syntyä myös heille, jotka ovat kuulleet tapahtumapaikalla välikohtauksen aiheuttamia ääniä, nähneet pakenemisia tai paenneet itse.”
Poijulan mukaan monia vanhempia auttaisi nyt tieto siitä, että traumaoireet lieventyvät suurimmalla osalla noin kuukauden kuluessa tapahtumasta: ylivireys sekä uni- ja keskittymisvaikeudet helpottavat vähitellen.
Tapahtuman kertaaminen käy tarpeettomaksi. Se jää lopulta muistoksi, joka ei vaikeuta arjesta selviytymistä.
”Suurin osa toipuu ja paranee vakavistakin tapahtumista”, Soili Poijula vakuuttaa.