Läheiset ja traumaterapia auttavat Henna Saarenketoa pärjäämään kaksisuuntaisen mielialahäiriön kanssa – ”Olen iloinen, että uskalsin hakea hoitoa”

Vuonna 2019 Henna Saarenkedosta, 40 tuntui, että elämä oli tullut päätepisteeseen. Kaikki oli sinällään hyvin: Hennalla oli perhe, hyvä parisuhde ja kaunis koti. Vastikään hän oli myynyt firmansa: tanssistudion ja hakeutunut uuteen työhön.

Silti Henna istui usein vapaa-ajallaan tyhjää seinää tuijottaen. Kyyneleet virtasivat silmistä. Aviomies kysyi, mikä puolisoa vaivaa, mutta Henna ei pystynyt määrittelemään, miksi olo tuntui huonolta.

Pahinta oli, että Henna oli alkanut haaveilla kuolemasta salaa mielessään. Se oli vaihtoehto päästä pakoon elämää, joka oli ollut viimeiset kaksikymmentä vuotta yhtä vuoristorataa.

Kuoleman haaveiden vahvistuessa Henna oivalsi jotain: Kukaan terve ihminen ei ajattele näin. Hänen täytyi olla sairas.

Vihdoin Henna uskalsi hakeutua terveyskeskukseen. Tähän saakka hän oli koko ikänsä kieltänyt sen, että hänen ongelmansa voisivat johtua mielenterveydellisistä syistä.

Hän purki pahan olonsa sairaanhoitajalle. Sairaanhoitaja kysyi, onko kukaan puhunut koskaan hänelle kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä. Ei ollut.

Pian Henna istui psykiatrin vastaanotolla ja sai diagnoosin: kaksisuuntainen mielialahäiriö sekä vahvoja epävakaan persoonallisuushäiriön piirteitä.

Masennuksesta maniaan

Rovaniemellä syntyneen Hennan lapsuus ei sisältänyt tragedioita. Hän menestyi koulussa hyvin, yläasteella keskiarvot keikkuivat yhdeksän pinnassa. Kavereita riitti ja elämä maistui.

Lukiossa kaikki muuttui. Tuttu kaveriporukka hajosi, koulu oli suuri ja meteli kova.

”Masennuin. Arvosanani tipahtivat kuin lehmän häntä”, Henna sanoo.

Henna haki paikkaansa elämässä käyttämällä alkoholia.

”Asuin omillani. Join alkoholia jopa perättäisinä päivinä. Seksielämäni sisälsi runsaasti yhden illan juttuja. Sisimmässäni tunsin, etten ollut oikeasti sellainen. Minulle tuli paha olo käyttäytymisestäni. Tasaisina aikoina haaveilin vakaasta parisuhteesta.”

Henna kirjoitti keskinkertaiset ylioppilaspaperit, mikä oli hänelle suuri pettymys ja sai tuntemaan häpeää ja syyllisyyttä.

Henna Saarenkedolla oli lapsena noin sata pehmolelua. Rovaniemellä otetussa lapsuuskuvassa sylissä on yksi niistä. ” Hoivaviettini on aina ollut voimakas”, Henna sanoo. © Hennan kotialbumi

Bulimia paheni

Lukion jälkeen Henna muutti Tampereelle ja suoritti Tampereen konservatoriossa tanssijan perustutkinnon. Tanssiharrastus kansantanssiporukoissa oli ollut osa Hennan elämää jo varhaisesta nuoruudesta lähtien.

Opintovuodet eivät sujuneet hyvin. Päivät kuluivat koulussa, iltaisin hän antoi tanssin opetusta. Kotona Henna kaatui sänkyyn ja heräsi aamulla hikiset vaatteet yllään.

Opintojen ja töiden vuoksi liikuntaa tuli useita tunteja päivässä. Mielialojen ja jaksamisen vaihtelut kuormittivat.

”Tuntui etten jaksa ja osaa kuten muut. En uskaltanut juuri syödäkään. Tanssijan ulkonäköpaineet ahdistivat. Häpesin vartaloani, koska olin tanssijaksi muodokas. Painoni on aina heitellyt mania- ja masennusvaiheiden myötä laidasta toiseen, vaikken sitä silloin tiedostanut. Jo lukiossa alkanut bulimiani äityi aivan sairaalloiseksi. Vaikka minulla oli ystäviä, bulimiasta en kertonut kenellekään.”

Henna kävi muutaman kerran ravitsemusterapeutilla aliravitsemustilan takia, mutta hän koki, ettei puhunut samaa kieltä terapeutin kanssa.

”Kerroin, että minun on vaikea syödä, koska pelkään tiettyjen ruoka-aineiden, kuten viljojen, lihottavan minua. Hän vain näytti minulle kuvia erilaisista ruoka-annoksista ja rohkaisi myös syömään pullan päivässä. Hän ei huomannut, että minulla oli syömishäiriö.”

Toisena opintovuotenaan Henna oli niin väsynyt, että hakeutui koulupsykologille. Kun tämä alkoi puhua masennuksesta, Henna torppasi ajatuksen täysin.

”Halusin, että syy ongelmiini tulee ulkopuoleltani. Ehkä minulla oli jokin suolistosairaus, mietin. En ollut ajatellut olevani sairas. Masennuksen mielsin valtavaksi väsymykseksi.”

Opiskeluvuosinaan Tampereen konservatoriossa Henna kärsi tanssijana ulkonäköpaineista ja tuskin uskalsi syödä. © Hennan kotialbumi

Vieraisiin maisemiin

Henna valmistui tanssijaksi vuonna 2006. Sen jälkeen hän koki pahimman ja pisimmän maniavaiheen. Se kesti useita kuukausia.

”Se oli sumuista aikaa.”

Ensin Henna lähti Keski-Suomeen nuoriso-ohjaajan tutkinto päämääränään. Henna otti opiskelun ohella vastaan kaikki työt, mitä hänelle tarjottiin ja lisäksi hän aloitti rankan dieetin ja treeniohjelman noudattamisen. Hän ei nukkunut juurikaan.

Hennan elimistö meni niin huonoon kuntoon, että hän sai voimakkaita, lamauttavia vatsaoireita.

”Sitten tapasin miehen, jonka uskoin olevan pelastus kaikille ongelmilleni. Jätin opintoni ja pitkäaikaisen seurustelusuhteeni ja lähdin itselleni täysin tuntemattoman miehen matkaan oudolle paikkakunnalle. Kun mania alkoi tasaantua, kysyin itseltäni: mitä ihmettä olen mennyt tekemään. Mies oli kiltti ja herttainen, mutta tajusin, että olemme täysin sopimattomia toisilleen. Mietin, kuinka olen voinut loukata niin syvästi kahta miestä.”

Henna masentui ja palasi maitojunalla isän ja äidin luokse. He olivat huolissaan. Henna oli 26-vuotias.

Avioliitto ja ero

Hennalla oli uusi poikaystävä, mutta suhde päättyi, kun hän tapasi tulevien lastensa isän.

”Rakastuin vihdoin ilman maniaa tai masennusta. Muutimme vuonna 2010 Rovaniemeltä Ouluun.”

Molemmat opiskelivat, Henna lähihoitajaksi.

Hän oli hyvässä kunnossa, opinnot sujuivat leikiten. Se nosti itsetuntoa.

Lapset syntyivät vuosina 2012 ja 2013. Jälkimmäinen lapsi valvotti ja Henna meni jälleen huonoon kuntoon.

Alkoholia hän ei kuitenkaan lasten aikana käyttänyt.

”Menin neuvolaan, mutten saanut tukea.”

Perhe muutti puoleksi vuodeksi Italiaan miehen opintojen vuoksi. Henna oli kotiäitinä.

”Makasin välillä sängyn pohjalla, välillä touhotin vauhdikkaasti. Kun olimme mieheni kanssa runsaasti yhdessä, alkoivat eroavaisuutemme nousta esiin. Erosimme, kun palasimme Suomeen.”

Henna haki apua lyhytterapiasta, mutta epäilyt masennuksesta hän torppasi yhä. Avioeron aiheuttamat tunteet kuitenkin käsiteltiin.

Diagnooseina epävakaa persoonallisuushäiriö ja kaksisuuntainen mielialahäiriö

Erovuonnaan, 2016 Henna perusti tanssistudion Ouluun. Samana vuonna hän tapasi myös nykyisen miehensä.

Parisuhde toi turvaa, myös lapset pitivät elämässä kiinni.

”Menimme naimisiin ja osaksi perhettämme tulivat myös miehen kaksi lasta.”

Henna touhusi yrityksessään ja palkkasi työntekijöitä. Elämä sujui hyvin, kunnes kaikki taas muuttui.

Hän nukkui huonosti ja alkoi laihduttaa. Bulimia oli jaksottaista.

”En tajunnut, että olin jälleen ylittänyt voimavarani. Päivät olivat pitkiä, fyysinen rasitus liiallista ja taloudellinen huoli suuri. Masennuin. Jollei perhettä olisi ollut, tuskin istuisin tässä”, Henna sanoo.

Henna myi tanssistudion vuonna 2018, mutta työskenteli siellä vuoteen 2019 saakka.

Sairaanhoitaja, jonka pakeille Henna kuolemanajatuksineen meni, ohjasi hänet mielenterveystoimistoon.

Keskustelut psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa alkoivat. Psykiatri teki diagnoosin.

”Epävakaa persoonallisuushäiriö oli kova kolaus, koska se kuulostaa korvissani häiriintyneeltä, epäluotettavalta ja vaaralliseltakin.”

Aika pian hoitosuhteen alussa Hennalle tuli lyhyt maniajakso, joka vahvisti kaksisuuntaisen mielialahäiriön diagnoosin.

Henna sitoutui hoitoon hyvin, ja hänellä aloitettiin manian ja masennuksen huippuja tasaava lääkitys.

”Olen elänyt aikuisiällä niin vähän tasaisia kausia, etten ennen lääkitystä tunnistanut, miltä sellainen tuntuu. Kun sekä koulupsykologi että terapeutti esittivät minulle vuosina 2004 ja 2016 kysymyksen, olenko masentunut, en voinut pitää sitä mahdollisena. Masennukseenkin tottuu.”

Saatuaan lääkkeet Henna päätti luopua alkoholin käytöstä kokonaan.

”Sisäistin, että tulen olemaan sairas loppuelämäni. Minulla on hyvä lääkitys eikä olisi mitään järkeä sotkea aivokemiaa.”

Koirat ja eläimet lievittävät Hennan ahdistuneisuutta. 19-vuotiaana, Rovaniemellä jo omillaan asuneella Hennalla oli tanskandoggi Rose, joka ”ei ymmärtänyt olevansa suuri koira”. © Teija Soini

Hyvät pelastusveneet

Henna jäi sairauslomalle 2020, sittemmin sairauseläkkeelle. Tosin nyt Henna on töissä viestinnän alalla ja eläke on tauolla. Työpäivä on maksimissaan kuusi tuntia.

Henna on käynyt kaksi vuotta kuntoutus-traumaterapiassa.

”Itsetuntoni ja kykyni luottaa ovat nousseet. Kun aiemmin tuntui, että elämäni oli pelkkää epäonnistumista, terapian avulla opin ymmärtämään, että elämässäni on tapahtunut myös hyviä asioita. Työuranikin näen rikkautena, olenhan oppinut laajasti eri ammattialoilta asioita ja menestynytkin. Olen iloinen, että uskalsin hakea hoitoa. Se oli askel kohti valoa.”

Terapiasta Henna on saanut työkaluja hillitä mielen nousuja ja laskuja. Säännölliset ja terveet elämäntavat sekä minimissään kahdeksan tunnin yöunet ovat tärkeimmät. Jos mania ottaa vallan, se ilmenee nykyään ”hassuilla tavoilla”, vaikkapa tunteja kestävänä lattioiden jynssäämisenä.

Hennan mies ei ole ikinä ajatellut Hennaa sairauden kautta, vaan Hennana, ihanana persoonana.

”Suhteeni on turvallinen ja voin luottaa mieheeni. Laivani on kiikkerä, mutta minulla on hyvät pelastusveneet ympärilläni, eikä minun tarvitse pelätä”, Henna sanoo.

Toipumisaikana luonnosta on tullut Hennalle yhä tärkeämpi asia. ”Luonto on minulle palautumispaikka. Toivon, että voisimme asua joskus kaupungin ulkopuolella, lähellä luontoa.” © Teija Soini

Henna Saarenketo julkaisi viime vuonna kirjan Onnellinen hullu (BoD – Books on Demand, 2022), jossa hän kertoo kokemuksistaan sairautensa kanssa.