Muovikassimuseo sai alkunsa läänintaiteilijan kepposesta - Pääsymaksu oli 5 markkaa tai 5 muovikassia
Kesän kunniaksi Seura esittelee Perniön muovikassimuseon aarteita. Ne on valittu kymmenien tuhansien kassien kokoelmasta.
Dokumentaristi Timo Lapila ihastui muovikasseihin lähes ensisilmäyksellä.
Hän kierteli vuonna 1968 messuilla ja huomasi Amerplastin jakavan osastollaan muovikasseja, joihin oli painettu kuva sanomalehdestä.
Kassi näytti kerrassaan hienolta. Lapila otti itselleen yhden.
”Heti seuraavaksi huomasin, että muovikassi on luova ratkaisu esitteiden kantamiseen”, hän muistelee.
Kotiin päästyään hän laittoi kassin talteen. Vähitellen hän alkoi kerätä niitä lisää.
Ratkaiseva hetki koitti, kun hän mainitsi harrastuksestaan kavereilleen.
”He toivat kaksikymmentä kassia tuliaisina. Sen jälkeen tämä riistäytyi käsistä.”
Nykyään Lapila johtaa Perniön muovikassimuseota, jonka kokoelmassa on kymmeniä tuhansia kasseja.
Museo lienee lajissaan maailman suurin, joskin luultavasti myös ainoa.
Kaverin kepponen
Museon toiminta olisi tuskin alkanut ilman Lapilan kaverin, läänintaiteilijana toimineen Kari Kettulan 1980-luvun lopulla tekemää käytännön pilaa.
”Kettula tunsi toimittaja Markku Haapion ja kannusti tämän tekemään Iltalehteen uutisen, että Perniöön tulee muovikassimuseo. Sen jälkeen tämä oli pakko perustaa.”
Ensin Lapila järjesti pari näyttelyä muissa tiloissa, kunnes kesästä 1990 alkaen hän ryhtyi pitämään niitä takapihallaan, entisen konepajan vintillä.
Näyttelyissä kävi vuosittain noin tuhat ihmistä. Alkuvuosina Lapila pyysi heiltä pääsymaksuksi joko viisi markkaa tai viisi muovikassia. Useimmat suosivat maksuvälineenä kasseja.
Sana museosta levisi, ja posti kantoi Perniöön eri puolilta Suomea lahjoitettuja kasseja.
Lapila ryhmitteli kassit huolellisesti niiden aihepiirin mukaan.
Apteekit, autot ja huoltoasemat, kahvilat, kenkäkaupat, puhelimet ja elektroniikka, pankit, leipomot, tax-free, paikkakunnat, matkailu, kirjakaupat, kirjastot, museot, laivat, brandyt, venäläiset, aasialaiset, Ahvenanmaa, lelut ja junat, musiikki, posti ja filatelia, urheilu sekä luonnonsuojelu ovat esimerkkejä kokoelman eri luokista.
Vähitellen kassilähetyksiä alkoi tulla ulkomailtakin.
”He eivät aina huomanneet, että tämä on iso vitsi. Siis se, että tämä olisi muka museotoimintaa. Siitähän ei ole kyse, kun emme tee tutkimusta, restauroi esineistöä tai nosta valtionapuja”, Lapila naurahtaa.
”Mutta kokoelmaa kerään vilpittömästä mielenkiinnosta”, hän painottaa.
Mutta mikä kasseissa lopulta vetää Lapilaa puoleensa?
”Niiden kuvat. Muovikassien kemia ei minua kiinnosta.”
Säilyykö perintö?
Lapila järjesti näyttelyjä omissa tiloissaan aina 2010-luvun alkuvuosiin asti, kunnes viranomaiset kielsivät toiminnan muun muassa paloturvallisuuteen vedoten. Sen jälkeen Lapila on rakentanut pienoisnäyttelyjä muualle ja lainannut osia kokoelmastaan toisille näytteillepanijoille.
”Koen tämän velvollisuudekseni. Niin moni ihminen on lahjoittanut minulle muovikasseja.”
Lisäksi museon kasseja on nähty rekvisiittana elokuvissa ja teatterin lavalla.
Miten ainutlaatuiselle kokoelmalle käy, kun aika joskus jättää 73-vuotiaasta Lapilasta?
”En usko, että lapseni haluavat tätä jatkaa tai että kokoelma kelpaisi Kansallismuseolle. Toivottavasti edes jotkut osat tästä säilyvät, esimerkiksi niin, että Alkon kassit siirrettäisiin Koskenkorvan museoon.”
Lopulta kaikki on katoavaista.
”Kari Kettula sanoi minulle kerran, että muovikassimuseo on kuin rantahiekkaan piirretty viiva: tulee meren aalto eikä sitä enää ole.”