Näin venäläinen historialehti kertoo talvisodasta: Sota oli perusteltu, koska Suomi ja Natsi-Saksa olivat menossa kimppaan

Uusi venäläinen Talvisota-erikoislehti kertoo, miten marraskuussa 1939 alkanut sota oli tarpeen ”Suomen ja Natsi-Saksan lähentymisen” takia.

Jaa artikkeliLähetä vinkki

Suomalaisen sotilaan varustusta kehutaan venäläistä tarkoituksenmukaisemmaksi pakkaseen.

Uusi venäläinen Talvisota-erikoislehti kertoo, miten marraskuussa 1939 alkanut sota oli tarpeen ”Suomen ja Natsi-Saksan lähentymisen” takia.
(Päivitetty: )
Teksti: Jukka Mallinen, Petri Korhonen

Neuvostoliiton hajottua Venäjän presidentti Boris Jeltsin ilmoitti, että talvisota oli ”Josef Stalinin rikos Suomea kohtaan”.
Nyt suojasää on ohi: Vladimir Putin on todennut, että Molotovin-Ribbentropin sopimus Natsi-Saksan kanssa ja sitä seurannut talvisota olivat oikeutettuja Neuvostoliiton turvallisuuden takaamiseksi.

Tätä uutta valtion virallista tulkintaa tukevia julkaisuja on jo alkanut näkyä itänaapurissa syksyn kirja- ja lehtimarkkinoilla.
Viipurissa Lenin-kadun kirjakaupan ikkunassa on kunniapaikalla kirja ”Talvisota: Stalinin häväisty voitto” (Zimnaja vojna: porugannaja pobeda Stalina).

Siinä sota esitetään Stalinin nerokkaana pelinavauksena, jonka mainetta ulkomaiset agentit ja mädät demokraatit ovat aivan turhaan lianneet. Vaarallinen kapitalistisen maailman ja neuvostoparatiisin raja saatiin sodan avulla siirrettyä lännemmäs. Pietari-Leningrad sai ympärilleen suojavyöhykkeen, jota ilman kaupunki olisi todennäköisesti luhistunut fasistien hyökätessä Suuressa Isänmaallisessa Sodassa 1941-1945.

Vielä kiinnostavampi on lehtipisteistä löytyvä, suositun Salaneuvos-historialehden (Tajnyj sovetnik) uusi erikoisnumero. Se lupaa kertoa talvisodasta nykyvenäläisille kaiken olennaisen – ja sen se tekeekin ajanmukaisen isänmaallisessa hengessä.

Seura hankki lehden ja luki sen suomalaisesta näkökulmasta.

”Suomalaisille talvisota on kultti”

Talvisota-ekstra muistuttaa meikäläisten iltapäivälehtien sota-aiheisia erikoispainoksia. Ote on objektiivinen, pääfaktat ilmeisen asiantuntevien venäläistutkijoiden tarkistamia, ja teksti on helposti luettavaa ja lennokasta.

Kannen pääotsikko ”Stalin vastaan Mannerheim” julistaa, mistä oli kyse: mahtavien miesten kaksinkamppailusta.

Kansikuvassa Mannerheim esitetään Suomen johtajana, vaikka hän johti ”vain” sotatoimia. © Kuvakaappaus Tajnyj sovetnik-lehdestä

Kansiteksteissä hehkutetaan Simo Häyhää: ”Tarkka-ampujan ennätys: 500 tapettua puna-armeijalaista sadassa päivässä”.

Kannen mukaan Neuvostoliiton sotilasjohdolle talvisota oli hyödyllinen opetus: ”Miten puna-armeija vapautui suomalaispelosta”.

Pääkirjoituksessaan lehden päätoimittaja Andrei Konstantinov kertoo, että sodalla on Suomessa kulttimaine.

Hän myöntää, että kyseessä oli Daavidin ja Goljatin yhteenotto, mutta Suomen ja Natsi-Saksan myöhempi liittolaisuus osoittaa, että Suomella oli pahoja aikeita.

Mainilan laukauksista rehellisesti

Lehti tunnustaa neuvostojohdon lavastaneen Mainilan laukaukset, joilla Kreml oikeutti sodan aloittamisen.

Neuvostoliittolaisesta historiankirjoituksesta poiketen lehti myöntää myös, ettei suomalaisten Mannerheim-linja ollut mikään läntisten rahapiirien rakentama raudanluja linnoitusvyöhyke, vaan satunnaisten bunkkerien ja juoksuhautojen harva verkko.

Jutuissa sivuutetaan joitain Puna-armeijalle ikäviä asioita, kuten pahimpia Laatokan pohjoispuolisen rintaman tappioita ja Suomussalmen katastrofia. Sotatekniikassa suomalaisten mottitaktiikka ja sen tulokset jäävät kertomatta.

Suomalaisten tuhoamat divisioonat mainitaan sivuhuomautuksina, samoin ruumismäärät: kaatuneina, kuolettavasti haavoittuneina ja kadonneina Neuvostoliitto menetti lehden mukaan 126 000 sotilasta, Suomi 26 000. Tässä lehden tiedot ovat kuin nettitietosanakirja Wikipediasta lainattuja.

Sitä ei mainita, että Venäjän valtiollisesta sota-arkistosta löytyisivät yhteensä 168 000 talvisodassa kaatuneen, haavoittuneena kuolleen tai kadonneen puna-armeijalaisen nimet, syntymäajat ja jopa sotilasarvot.

”Suomesta oli tulossa Saksan hyökkäyksen astinlauta”

Lehti löytää sodalle hyvän syyn: epäluottamus. Lehti muistuttaa, miten Suomella oli 1930-luvulla laajat yhteydet Natsi-Saksaan. Oli aiheellista pitää meitä sillanpäänä Saksan tulevalle hyökkäykselle Neuvostoliittoon. Vuoden 1939 ennaltaehkäisevää iskua oikeutetaan sillä, että näin tapahtuikin aikanaan kesällä 1941.

Lehti unohtaa kätevästi, että sodan alkaessa Neuvostoliitto oli itse liitossa Hitlerin Saksan kanssa, ja Suomea tukivat Saksan vastustajat Englanti ja Ranska.

Lehden mukaan saksalaiset natsikenraalit olivat tuttu näky Suomessa 1930-luvulla. © Kuvakaappaus Tajnyj sovetnik -lehdestä

Tässä uusi venäläinen historiantulkinta menee samanlaiseen logiikkasolmuun kuin vanhakin. Länsimaiden halu auttaa Suomea sotilaallisesti muodosti kuulemma ymmärrettävän uhan Stalinille – mutta lukijalle ei avata miksi fasisteja vastaan taistelevat Englanti ja Ranska olivat tässä nyt pahiksia.

Ruotsalaisten ja muiden ulkomaisten vapaaehtoisten tulo Suomen rintamalle kuitataan lyhyesti: länsimaissa oli tuolloin(kin) paljon kansalaisia joilla oli valtava halu lähteä vahingoittamaan äiti-Venäjää.

Neuvostoliiton Suomelle sodan alla esittämiä aluevaatimuksia lehti pitää kohtuullisina, joskin kovina. Lehti sanoo ymmärtävänsä, että suomalaisten puolustusratkaisuilta olisi mennyt pohja, jos olisimme etukäteen antaneet Neuvostoliitolle sotilastukikohdiksi sopivia kaistaleita Kannakselta ja Hangosta.

Lehti ei kerro, että Neuvostoliiton tavoitteena oli koko Suomen valloittaminen, samalla tavalla kuin se tuolloin miehitti Baltian maatkin. Otto-Wille Kuusisen nukkehallituksenkin perustaminen sivuutetaan nopeasti pienenä sivujuonteena.

Oman sodanjohdon virheet: passiivisuus ja pelko

Puna-armeijan virheet luetellaan lehdessä varsin itsekriittisesti, jopa pieniä uusia detaljeja paljastaen.

Tiedustelutiedot Suomen puolustuksesta ja kansan asenteista eivät olleet ajan tasalla, ja yksi syy tähän oli Stalinin vainojen aiheuttama tietokatkos.

Latvialaissyntyinen Leningradin sotilaspiirin tiedustelu-upseeri Julis Grodis oli jo 1930-luvun puolivälissä taitavasti kartoittanut suomalaisten Kannaksen alueen bunkkerit ja juoksuhaudat. Mutta hänet vangittiin Latvian vakoilijaksi epäiltynä 1937, ja pidättäjät heittivät myös Grodisin materiaalit vuosiksi arkistokellareiden kätköihin.
(Ihme kyllä Grodis selvisi vankileireiltä hengissä, ja hänet vapautettiin vuonna 1955.)

Karjalan kannakselle hyökkäämään ryhmitetyt venäläisjoukot olivat pääasiassa reserviläisiä Leningradin alueelta. Koska sodan piti olla muutaman päivän kestävä läpihuutojuttu, joukossa oli paljon yli 35-vuotiaita. Kokemus ja ampumataidot olivat rapistuneet, ja joitain yksiköitä oli täydennetty jopa venäjää osaamattomilla tataareilla ja muilla vähemmistökansallisuuksien edustajilla.

Kaikenlaiset valvojat ja politrukit piinasivat komentajia, jotka pelkäsivät oma-aloitteisuutta ja yrittivät välttää virheiden tekemistä.

Hyisiin olosuhteisiin ohuissa vaatteissaan ajetut, palelevat puna-armeijalaiset kammoksuivat suomalaisia, eikä heitä saatu aina hyökkäämään ilman votkarohkaisua. Lehden mukaan rintamakomentajia ja upseereita kaatui sodan alussa paljon, kun he nousivat ensimmäisinä rynnäkköön, mutta sotilaat eivät tulleet perässä.

Karkuruus oli yleistä, sotilaat pakenivat selustaan ja kotikyliinsä, tai vahingoittivat itseään päästäkseen pois etulinjasta. Yhden päivän taistelun jälkeen eräässäkin rykmentissä laskettiin 105 itseään ampunutta miestä.

Sotaa käytiin lehden mukaan alussa liikaa Suomen säännöillä. Venäläiset pelkäsivät lumista metsää ja ohjesääntökin määräsi pysymään teillä. Koukkauksia tehtiin avoimien jäisten järvenselkien tai peltoaukeamien kautta, mihin suomalaisten oli helppo kohdistaa murhaava tuli ”tehokkaista konepistooleistaan”.

Vasta kun puna-armeija lopetti vastustajan aliarvioimisen ja oppi käyttämään miesrynnäkköjen sijaan valtavaa tykistö- ja tankkiylivoimaansa keskitetymmin läpimurtoyrityksiin, tulosta alkoi syntyä.

Maalaus Viipurin maaliskuun 1940 katutaisteluista on komea, mutta oikeasti kaupungissa ei talvisodan aikana sodittu. © Kuvakaappaus Tajnyj sovetnik-lehdestä

Lehteä kuvitetaan sotataiteilija Aleksandr Blinkovin mahtipontisella taululla ”Puna-armeija valtaa 12.3.1940 Viipurin keskustan”.
Kuvatekstissä mainitaan rehellisesti, ettei tuollaista taistelua koskaan käyty, ja Viipuri oli Suomen hallussa talvisodan loppuun asti.

Venäläinen Mannerheim kiehtoo kirjoittajia

Yksittäisistä suomalaisista lehti antaa kunniaa tarkka-ampuja Simo Häyhän ja Marskin taidoille. Häyhän kerrotaan surmanneen 500–700 puna-armeijan sotilasta.

”Kaksikasvoinen” Carl Gustav Emil Mannerheim on aina kiehtonut suuresti venäläisiä. Tämäkin lehti esittelee laajasti laajasti Mannerheimin nuoruusvuosia Venäjällä ja hänen läheisiä suhteitaan tsaariperheeseen.

Lehti hehkuttaa, miten Marski oli nuorena naissankari, keikari ja kulutti aikaansa ratsastushalleissa, mutta kehittyi ajan mittaan viisaaksi poliitikoksi.

Hänen kerrotaan suositelleen myönnytyksiä neuvotteluissa talvisodan alla. Sota johti Suomen myöhemmin liittoon Saksan kanssa, mutta hän ei ollut Hitlerin vasalli. Kirjoittajat muistuttavat, miten Mannerheim kieltäytyi pommittamasta Leningradia.

Lehti arvelee, ettei Marski halunnut tuhota nuoruutensa rakasta suurkaupunkia.

Kiittämättömät ja russofobiset tsuhnat

Vanhempaa historiaa käsittelevässä lehden osiossa kerrotaan Suomen ja Venäjän yhteisestä taipaleesta, onnellisista 1800-luvun vuosista tsaarinvallan alla.

Lukija saa kuvan, että suomalaiset itse asiassa olivat jo kerjänneet pitkään pientä näpäytystä asenteistaan. Suomalaiset olivat nimittäin osoittaneet talvisodan alkuun mennessä venäläisvastaisuutta ja kiittämättömyyttä yli vuosisadan ajan.

Historioitsija Olga Gorškovan kirjoittamassa artikkelissa muistutetaan, miten hyväntahtoisia tsaarit olivat olleet alusmaataan Suomea kohtaan. Maalla oli autonomia, oma parlamentti, lait ja raha – mutta silti mokomille ei mikään riittänyt.

1800- ja 1900-luvun taitteen sortokausikin oli vain Venäjän laajan valtakunnan maltillista standardoimista ja yhtenäistämistä, mutta suomalaiset vastasivat siihen murhaamalla kenraalikuvernöörinsä Bobrikovin.

Lukijoille kerrotaan lisäksi, että itsenäisyyssotansa jälkimainingeissa keväällä 1918 suomalaiset surmasivat silkkaa ilkeyttään pelkästään Viipurissa 3000–5000 venäläistä.

Kuvassa suojeluskuntalaiset vievät pitkää vankijonoa ja kuvateksti selostaa: ”Viipurin venäläisiä viedään ammuttaviksi”. Toisessa kuvassa on ruumiskasa, ”joukkoteloitus Annenskin linnakkessa”. Kuvissa näyttäisi kuitenkin olevan suomalaisia punakaartilaisia Helsingissä.

Suomalaisten pahoina tekoina mainitaan myös jatkosodan Itä-Karjalan keskitysleirit, jotka ovat olleet tänä syksynä julkisuudessa usein.

Seuran juttu suomalaisten keskitysleireistä tehdystä uudesta venäläisestä kohuelokuvasta löytyy tästä linkistä.

Missä viipyy hyvä venäläinen Talvisota-elokuva?

Jälkikirjoituksessaan päätoimittaja Andrei Konstantinov harmittelee, ettei venäläinen kulttuuri- tai viihdeteollisuus ole 80 vuoden aikana kiinnostunut riittävästi talvisodasta aiheena.

Yhteenotosta kun ei puutu dramatiikkaa, saati hyvien soturien kohtalokkaita sankaritekoja ja uhrautumisia molemmilta puolilta rintamaa.

Hän moittii, että uusin venäläinen televisioelokuva vuodelta 2012 ”Sotilastiedustelu. Pohjoisrintama”, jossa neuvostotiedustelijat ja valkobandiitit ottavat yhteen Suomen rintamalla, on ”katseltavaksi kelvotonta fantasiaa”.

Päätoimittajan mielestä on sääli, että tällä hetkellä paras aihetta käsittelevä elokuva tulee yhä pienestä sitkeästä naapurimaasta. Pekka Parikan jo vuonna 1989 ohjaama Talvisota on hänen mielestään taistelukuvauksiltaan totuudenmukainen ja siksi ”surullista katsottavaa isänmaalliselle venäläiselle”.

Kuk-kuu! Lehti paljastaa, että venäläisten suosimat tarinat puissa istuvista suomalaisista tarkka-ampujista ovat harhaa. ”Käki” olisi näkynyt talvella lehdettömästä puusta kilometrien päähän. © Kuvakaappaus Tajnyj sovetnik -lehdestä

 

X