Nuoret käsittelevät taiteen avulla ulkopuolisuuden kokemuksiaan: ”En ehkä halua pitää elämässäni paikkaa ihmiselle, joka ei voi hyväksyä minua”
Nuoret osallistuivat Keravalla Purkutaide-kollektiivin projektiin. Yksi heistä oli 21-vuotias Logan, joka kertoo omasta kipuilustaan.
Purkutaide-kollektiivin näyttely on rakennettu Keravalla vanhaan Anttilan tavarataloon.
Parikymppiset, koulutuksen ja työelämän ulkopuolella olevat nuoret käsittelevät taiteen avulla elämää yhteiskunnan laitamilla. Teokset ovat osa Purkutaide-kollektiivin näyttelyä, joka on rakennettu Keravalla vanhaan Anttilan tavarataloon.
Haastattelimme kolmea nuorta siitä, miksi he ovat olleet vähällä pudota yhteiskunnan laitamille. Julkaisemme jokaisen nuoren tarinan omana juttunaan.
Aiheen arkaluotoisuuden vuoksi nuoret eivät esiinny jutussa nimillään tai kasvoillaan. He ovat työpajojen jälkeen löytäneet elämälleen uuden suunnan ja ymmärtäneet, että kaiken ei tarvitse olla täydellistä. Pienin askelin pääsee varmemmin perille.
Ihmemaa X -näyttely Keravalla osoitteessa Kauppakaari 1. Avoinna 18.8. asti ti–su klo 10–17. Syksyn aukioloajoista ilmoitetaan myöhemmin. Liput 12 euroa, lapset 10 euroa.
”Jäin jotenkin tyhjän päälle ja olin vain kotona”
Logan, 21:
”Meidän ryhmämme teoksen teemana on rauha. Halusimme aiheen, joka koskettaa kaikkia. Olemme etuoikeutetussa asemassa, kun saamme elää rauhassa.
Minulla on ollut mielenterveyden haasteita, ja itsetuntoni on ollut murusina. Peruskoulun jälkeen opiskelin media- ja kuvallista alaa. Opiskeluaikana sain autismidiagnoosin.
Valmistuin joulukuussa 2022, mutta jäin jotenkin tyhjän päälle. Olin vain kotona, unirytmini oli aivan sekaisin eikä minulla ollut mitään arkirutiinia. Minulla oli paljon riitoja äitini kanssa. Olen transihminen, ja äitini ei ole vieläkään oikein hyväksynyt sitä.
Viime kesänä olin käymässä muualla asuvan siskoni luona, ja teimme yhdessä minusta huoli-ilmoituksen. Sain oman sosiaalityöntekijän, ja helmikuussa muutin asumaan omaan tukiasuntoon. Sen myötä välit äitiin ovat parantuneet.
Pärjään rahallisesti jotenkuten. Elän työmarkkinatuella, asumistuella ja perustoimeentulotuella ja saan lisäksi vammaistukea. Käyn pari kertaa kuussa kaupassa ja ostan kerralla paljon.
Huoli nuorista aikuisista, jotka eivät ole koulussa tai töissä, on ymmärrettävä. Voivottelu ei kuitenkaan auta eikä se, että ihmetellään, mikset vain mene ja tee. Se ei ole niin yksinkertaista. Ihmisellä voi olla nepsypiirteitä tai mielenterveyden haasteita, ei ehkä vielä mitään diagnoosia, ei hoitoa eikä tukea.
Asiani ovat nyt paremmin, ja pärjään ihan hyvin. Mutta en tiedä, miten yhteiskunta olisi voinut löytää minut ilman siskoani. Olisiko joku muu huolestunut?
Jos haluaa apua, pitää olla aloitteellinen. Ei kukaan tule repimään pois kotoa. Mutta jos ei tiedä, mihin pitäisi olla yhteydessä tai miten, se on vaikeaa.
Olen tällainen kuin olen, eikä sitä voi muuttaa. En ehkä halua pitää elämässäni paikkaa ihmiselle, joka ei voi hyväksyä minua sellaisena kuin olen.
Työpajassa opin luottamaan itseeni – että pystyn tällaiseenkin, ja kaiken ei tarvitse olla täydellistä.”
