Onko tämä oikein? Näin eliittipoliitikot voivat yhä suhmuroida vaalirahaa

Jaa kaverilleTilaa Seura
Kansanedustajilla on vaalirahan keräämisessa huima etu ensikertalaisiin nähden.
Vaalirahan keräämiseen on edelleen monenlaisia konsteja, joita voi pitää vähintäänkin arveluttavina.

Joulun alla kansanedustajilla oli runsaasti kirjoitustöitä.

Lakialoitteita ja täysistuntopuheita ei enää tarvinnut laatia, vaan nyt oli kiire saada postiin 200 000 joulukorttia. Vaaleja edeltävänä jouluna korttimäärä kasvaa viidenneksellä – nytkin painos loppui kesken, sillä eduskunnasta tuleva joulutervehdys on varma tapa ilahduttaa kevään äänestäjiä.

Edustaja maksaa joka kortista omakustannushinnan 20 senttiä eli yhteensä niihin kuluu 40 000 euroa. Postimerkkeihin menee enemmän, yhteensä 150 000 euroa. Kun näinkin isoa edustajillemme koituvaa rahareikää ihmettelee, vuosikausia politiikan kulisseissa pyörinyt asiantuntija tuhahtaa:

”Ei kukaan postimerkkejä koskaan itse osta. Ne saadaan lahjoituksina yrityksiltä, jotka taas laittavat ne liikekuluihinsa.”

Tämä on tietysti vain jäävuoren huipun kärki. Jos olet istuva kansanedustaja tai muutoin kekseliäs, tiedät muitakin hyödyllisiä rahoituskanavia käynnistyvään vaalitaisteluun.

1. Eduskunnan piikkiin

Siinä missä politiikan uusi paikallislupaus, peruskoulunopettaja korhonen, ottaa vaalikampanjaan palkatonta virkavapaata tai kesälomapäiviä, kilpaileva kansanedustaja rientää vaalikentille istuntokauden päätyttyä viideksi viikoksi täydellä valtion palkalla. Etu on merkittävä ja sitä korostaa vielä kansanedustajan avustajien osallistuminen päämiehensä vaalitöihin eduskunnan maksamalla täydellä palkalla.

”Julkisesti tämä kiistetään jyrkästi, mutta enpä ole kuullut poikkeuksistakaan koskaan”, puoluetoimiston käytävillä liikkuva ammattilainen toteaa.

Ministereiden avustajakunnassa asia korostuu. Paitsi vaalikampanjoiden organisoijina itse puolueet käyttävät avustajia myös vaaliohjelmiensa laatimiseen. Vaalien alla näitä tehtäviä saavat paitsi valtiosihteerit myös puolueaktiiviset johtavat virkamiehet.

”Ilman tätä systeemiä moni vaaliohjelma jäisi varsin hataraksi”, asiantuntija kertoo.

2. Eduskuntaryhmän piikkiin

Viime vuosina eduskuntaryhmät ovat saaneet budjetissa vuosittain neljän miljoonan potin kuluihinsa. Yhtä edustajaa kohden ryhmä on saanut nostaa 1 500 euroa kuukaudessa. Nyt vaalien alla on tullut aika kääntää kassa nurin.

Sanomalehdissä ympäri maata näkee vaalien alla tämän tästä ilmoituksia, joissa on ehkä parin ehdokkaana olevan, istuvan kansanedustajan kuva ja mainosteksti toritapahtumasta. Pienellä on painettu ”Maksaja: xxx:n eduskuntaryhmä”.

Ensimmäistä kertaa Arkadianmäelle yrittävä insinööri lahtinen ei saa nimeään ja kuvaansa veronmaksajien kustantamana vaali-ilmoitukseen, mutta hänetkin toki ilmoituksessa mainitaan tekstillä ”mukana myös alueen muut ehdokkaat”.

Maan tapa on, että kärkiehdokkaat eivät juurikaan maksa omista kampanjoistaan, ne menevät puolueen piikkiin. Puolue tekee bisnestä eduskuntaryhmän kanssa, joka ostaa puolueelta erilaista vaalitavaraa: ilmapalloja, vaalikarkkeja, painotuotteita.

Hintaneuvottelut sujuvat tällöin sopuisasti. Puolueen puheenjohtaja kertoo eduskuntaryhmän puheenjohtajalle ylihinnan, jonka tämä hyväksyy. Kuitteja ei kukaan koskaan tarkista eikä sitäkään, tuliko kaikki sovittu tavara ikinä perille.

3. Kunnan piikkiin

Vaalirahoitussäädöksiä kierretään myös kunnallistasolla. Puolueiden kunnallisjärjestöjen ja lähiyhteisöjen kautta kanavoidaan vaalirahaa kampanjoihin.

Kunnat vuokraavat toimintaansa (esimerkiksi päiväkodeiksi tai terveysasemiksi) tiloja puolueiden lähiyhteisöiltä eli yhdistyksiltä, järjestöiltä ja säätiöiltä. Vuokrat sovitaan pienessä piirissä poliittisesti valittujen virkamiesten ja luottamusmiesten kesken.

Turkulainen tutkija, valtiotieteiden tohtori Tomi Venho teki pistokokeita paikallisesti ja sai paljastavia tuloksia. Laissa kiellettyä kunnallista puoluetukea uitettiin koulutuksen, kurssituksen ja avustamisen nimissä vain hätäisesti peitellen selvästi poliittiseen toimintaan. (Turun Sanomat 15.2.2015)

Kun puolueiden on lain mukaan määrä ilmoittaa Valtiontalouden tarkastusvirastolle lähiyhteisönsä – Venhon arvion mukaan niitä on noin 1 000 – viraston rekisterissä niitä on 13.

4. EU:n piikkiin

Ruotsin Luulajasta on lähdössä 35 hengen seurue tutustumaan Strasbourgiiin. Seurueesta 20 on voittanut matkan arpajaisista osallistumalla helmikuussa johonkin euroedustaja, kansanedustajaehdokas Paavo Väyrysen järjestämään pariinkymmeneen EU-aiheiseen seminaariin. Seura kertoi kolme viikkoa sitten muidenkin eduskuntavaaleissa olevien meppien tai entisten meppien mahdollisuudesta esitellä äänestäjille näkemyksiään eduskuntavaalien alla EU:n piikkiin.

5. Moraalin piikkiin

Vaikka uutta lainsäädäntöä on puoluerahoitukseen tehty, maan tapa ei ole juuri muuttunut.

Väärennetyt laskut ovat yhä käytössä, politiikan sisäpiiriläinen summaa. Esimerkiksi kirjapaino laskuttaa ehdokasta tai tämän tukiryhmää tuhannesta vaalilehdestä, vaikka niitä painettiin 10 000. Lasku 9000:sta menee kolmannelle osapuolelle.

”Siksi on tärkeätä, että järjestöihin, julkisiin liittoihin ja firmoihin saadaan omat tyypit sisään”, ammattilainen kertoo Seuralle.

”Lehti-ilmoittelussa voidaan sopia painon kanssa myös ’korjauslaskusta’. Iso vaalimainos olikin ’viallinen’, eli yksi pilkku oli väärässä kohdassa, joten sama ilmoitus laitetaan lehteen tuo pilkku korjattuna.”

Ehdokkaan kannattaa myös hakeutua suuren mainostajan siivelle.

”Suurella autoliikkeellä oli miljoonadiili lehtiyhtiön kanssa, ja alennusprosentit olivat huomattavat. Siihen kiintiöön mahtui vaalimainoksiakin.”

Joku vaaliehdokas vuokraa liikehuoneiston kampanjatoimistokseen puoleksitoista kuukaudeksi. Toinen taas varustaa 10 viikoksi asuntoauton teippauksineen toreja ja raitteja kiertämään.

”Voi myös sattua, ettei vuokraaja muista lähettää laskua.”

6. Firman ja ay:n piikkiin

Vaaliseminaarit ovat vanha vaalirahoitusmuoto. Ehdokkaan tukiyhdistys myy satojen eurojen hintaisia pääsylippuja tilaisuuteen, jossa joku talouden tai politiikan eliittiin kuuluva jaarittelee kaikille ennestäänkin tuttuja asioita. Osallistujan seminaariin lähettänyt firma merkitsee osallistumismaksun kirjanpitoonsa koulutus- tai sidosryhmäkuluna. Yksityisten firmojen lisäksi maksajina ovat takavuosina olleet myös valtionyhtiöt, ammattiliitot ja valtionapuja saaneet järjestöt Raha-automaattiyhdistystä myöten.

”Pakko niihin on osallistua, vaikkei oikein aikaa olisi. Naaman näyttäminen ylläpitää suhteita poliitikkoihin ja maksaa vaivan myöhemmin takaisin”, yksi talouselämän vaikuttaja ja semiinaarihai kertoo.

7. Rahamiesten piikkiin

Kehittyvien Maakuntien Suomi -yhdistys tuli, oli ja meni, mutta idea jäi ja voi hyvin. Jokaisessa maakunnassa on liikemiesryhmä, johon kuuluvat suurimmat miljonäärit. Heidän asioillaan liikkuu yleensä järjestelijä, joka kokoaa ja hoitaa vaalirahan käytännön jaon.

”Ne saavat, joilla on mahdollisuus päästä läpi. Puolueina se tarkoittaa tietysti keskustan tai kokoomuksen ehdokkaita”, yksi järjestelijöistä paljastaa taustakeskustelussa, paljastamatta kaikkia toimeksiantajiaan.

Liikemies Toivo Sukari kertoi äskettäin lahjoittavansa 10 000 euroa vaalirahaa. Hän voi jakaa lahjoituksensa seitsemälle ehdokkaalle 1 400 euron erissä, jolloin antajan nimeä ei näy kenenkään ehdokkaan vaalirahailmoituksessa. Tai sitten hän voi pakata seteliniput kahteen kirjekuoreen. On saajista kiinni, ilmoittavatko he lahjoittajan nimen.

8. ”Omaan piikkiin”

Vaalirahailmoituksissa on kohta ”omia varoja”. Periaatteessa ne voivat tulla mistä vain. Vaaliehdokas konstaapeli virtanen ottaa pankkilainan ja hänellä on näin omaa rahaa, kun taas kilpailija saa kiinteistömogulilta kirjekuoressa ”omaa rahaa”.

Yksityisenä kansalaisena ehdokas ei ole kirjanpitovelvollinen, eikä kuitteja tarvitse kirjoitella saati säilyttää. Tämä jos mikä on laajalti käytetty ja tehokas kanava, jolle vaalirahasäännösten kiristäminen ei ole mahtanut mitään.

9. Verottajan piikkiin

Ehdokkaille annettuja tukia on kautta aikain uitettu yritysten kirjanpitoihin vähennyksinä. Toiminta on ollut hyvin riskipitoista, siitä kiinnijääminen on ollut kirjanpitorikos – ja suuri häpeä. Nyt tilanne on kuitenkin muttunut. Arvonlisäverot voi suuremmitta riskeittä vähentää firman kuluissa. Se on lainvastaista, mutta käryämisriski on olematon. Käytännössä verotarkastuksia ei enää tehdä, vaan laillisuusvalvonta on omavalvontaa samalla tavalla kuin vaikkapa elintarvikeyritys valvoo tilojensa hygieenisyyttä.

10. Journalismin piikkiin

Toimittajat huomaavat juuri vaalien lähestyessä olevansa poliitikkojen mielestä ns. hyviä tyyppejä. Siksi he saavatkin jutunaiheita, kuinka poliitikon parisuhde kukoistaa, lehteen ilmestyy viihdesivuille juttu, kuinka 20 kiloa suli ehdokkaalta puolessa vuodessa pois, tuntematon poliitikko nousee esittelyyn ”viikon vaalihenkilönä” eikä ”vaalikaranteeni” päde kolumneissaan itseään kehuviin ehdokkaisiin. Tällaisen julkisuuden rahallista arvoa ei voi ilmoittaa Valtiontalouden tarkastusvirastolle.

+ Varoitus:

Vaaliraha voi aiheuttaa riippuvuutta. Rakennuskonserni kärttää vaalien jälkeen itselleen edullisia kaavoituksia, terveysfirma vaatii lunastamaan sitä suosivan sote-ratkaisun, asuntoauton ”vuokrannut” toimitusjohtaja odottaa talousneuvoksen arvonimeä, hilavitkutinfirma yritystukea ja bisnesenkeli veronalennuksia

 

X