”Pedofiili!” Koulukiusaaja yritti leimata tytärtään puolustaneen isän

Jaa kaverilleTilaa Seura
© Tinka Lindroth/Otavamedian visualistiryhmä
Loukkaava pilakuva ahdisti koulutyttöä. Asian selvittämiseen tarvittiin lopulta jopa poliisia.

Kevätaamuna kaksi vuotta sitten Anna heräsi ja teki kuten aina: tarkisti puhelimeen tulleet viestit.

Hän yllättyi, sillä puhelimen WhatsApp-viestipalveluun oli tullut melkein 200 viestiä. Suurin osa viesteistä oli yksittäisiä sanoja ja Annalle naureskelua, joissa ei sinänsä ollut mitään ihmeellistä.

Epämiellyttäväksi viestit teki se, että erään viestin liitteenä oli häntä itseään esittävä kuva, jossa hänelle oli lisätty possun kärsä. Viestit oli lähetetty tuntemattomasta numerosta.

Tuolloin viidennellä luokalla alakoulussa ollut Anna kertoi asiasta heti vanhemmilleen: tällaisia viestejä oli tullut yön aikana, mutta ei aavistustakaan, keneltä. Numerotiedustelusta ei selvinnyt, kenelle numero kuului.

Tuossa vaiheessa mikään ei vielä viitannut siihen, että lopulta perhe joutuisi pyytämään poliisin apua vyyhdin selvittämiseen.

Uusi, inhottava kokemus

Anna on nyt yläkoulussa seitsemännellä luokalla, ja kiusaamistapaus on enää hiljalleen haihtuva muisto.

”Yksityiskohdat unohtuvat, ja hyvä niin. Mutta kokemus oli niin epämiellyttävä ja ahdistava, etteivät siihen liittyvät tunteet hevin unohdu”, Anna sanoo helsinkiläisessä kahvilassa, johon hän on tullut haastattelua varten tätinsä ja isosiskonsa kanssa.

Yläkoulussa Anna ei ole joutunut kiusatuksi eikä hän juuri kiusattu alakoulussakaan ennen tuota yhtä tapausta.

”Muutamia ulkopuolellesulkemistilanteita ehkä oli, mutta ei muuta noin vakavaa”, Anna sanoo.

Tämä on poikkeuksellista: asiantuntijoiden mukaan netissä ja so-siaalisessa mediassa tapahtuvaan kiusaamiseen liittyy yleensä kiusaamista myös tosielämässä, kuten koulussa tai harrastuksessa.

”Koulussamme oli tuolloin jonkin verran kiusaamista, mutta meidän luokallamme ei juurikaan”, Anna sanoo.

Lähettäjä lähipiiristä?

Ensimmäisten viestien jälkeisenä aamuna Anna ei mennyt kouluun, sillä hän oli kipeä.

Tilanne kuitenkin jatkui, ja hän sai edelleen puhelimeensa WhatsApp-viestejä.

WhatsApp on Instagramin ohella nuorison keskuudessa suosituimpia sosiaalisen median palveluita. Se on kännyköillä viestimiseen tarkoitettu sovellus, jossa käyttäjät tunnistavat toisensa puhelinnumeroiden perusteella.

WhatsAppissa siis viestitään tavallisesti entuudestaan tuttujen ihmisten kanssa. Sen viestiketjuissa lähetettävät viestit eivät päädy julkiseen levitykseen ulkopuolisten nähtäväksi, ellei joku viestiketjuun kuuluvista erityisesti lataa viestejä tai niiden liitteinä lähetettyjä kuvia puhelimeensa ja lähetä niitä eteenpäin ulkopuolisille ihmisille.

Koska Anna oli kipeä, hän ei heti päässyt selvittämään asiaa koulukavereidensa kanssa kasvotusten. Hän kuitenkin pystyi päättelemään jotain kiusaviestien lähettäjästä.

Kuva, johon joku oli lisännyt sian-kärsän, oli selfie, eli Annan itse itsestään ottama kuva, jonka hän oli aiemmin jakanut WhatsApp-keskusteluryhmässä luokkakavereidensa kesken.

Tästä Anna pystyi päättelemään, että kiusaviestien lähettäjä oli joku hänen luokkatovereistaan, tai sitten joku heidän tuttunsa, joka oli saanut kuvan joltain hänen luokkakaveriltaan.

Viestejä tuli edellen lisää. Annan isä puuttui tilanteeseen. Siitä seurasi lisää vaikeuksia.

Rohkaisua keskusteluun

Annalle oli itsestään selvää, että hän kertoo vanhemmilleen WhatsAppiin tulleista epämiellyttävistä viesteistä.

Kaikille tämä ei ole ollenkaan niin luontevaa, kertoo Pelastakaa Lapset ry:n verkkonuorisotoiminnan asiantuntija Anniina Lundvall.

”Usein somessa tapahtuvat asiat pidetään omana tietona, vaikka niihin liittyisi ahdistaviakin asioita”, Lundvall sanoo.

”Olisi hyvin tärkeää, että lapsen ja vanhempien välillä olisi somen käytön suhteen niin luontevat ja luottamukselliset välit, että lapsi uskaltaisi puhua siellä tapahtuvista asioista vanhemmilleen.”

Tähän päästään Lundvallin mukaan esimerkiksi niin, että vanhemmat pitävät Instagramissa ja WhatsAppissa tapahtuvia asioita mukana arkipäiväisessä keskustelussa.

”Voi esimerkiksi kysyä silloin tällöin, millaista siellä somessa on ollut, onko tullut mitään mielenkiintoisia juttuja vastaan. Puhua siis positiivisista asioista, jotta jos jotain ikävää somessa tapahtuu, lapselle tai nuorelle ei ole kynnys ottaa asiaa vanhemman kanssa puheeksi”, Lundvall kuvailee.

Jos lapsen tai nuoren sosiaalisen median käyttöön suhtaudutaan hyvin kielteisesti ja esimerkiksi nalkutetaan siitä, että lapsi tuijottaa liikaa kännykkäänsä, kynnys kertoa somessa kiusaamisesta tai muista ikävistä asioista nousee korkeaksi.

”Lapsi ei välttämättä uskalla tai viitsi puhua ikävistä asioista mitään silloin, kun pelkää vanhempiensa vastaanottoa.”

Pahinta on, jos vanhemmat kieltävät somen käytön kokonaan.

”Some on osa lasten ja nuorten elämää. Sen kieltäminen voi eristää lasta kavereistaan ja sosiaalisesta piiristään.”

Epäilty

Annalla oli melko varmoja aavistuksia, kuka viestien takana voisi olla.

”Se oli minun luokallani oleva tyttö, joka oli muutenkin ollut minulle joskus vähän ikävä koulussa.”

Anna oli melko pian ensimmäisten viestien jälkeen vastannut tuntemattomasta numerosta tulleisiin viesteihin ja kysynyt suoraan, onko viestien lähettäjä tuo hänen luokallaan ollut tyttö.

”Viestien lähettäjä vastasi, että en todellakaan ole. Mutta en uskonut häntä. Epäilin, että tuo luokkakaverini oli siinä jotenkin mukana”, Anna kertoo.

Kun Anna palasi kouluun, hän kysyi luokkatoveriltaan, oliko tällä jotain tekemistä asian kanssa. Kaveri kiisti.

Pedofiilisyytös

Annan isä tarttui kiusaamisasiaan soittamalla numeroon, josta viestit olivat tulleet.

Numerosta ei vastattu. Tällöin hän lähetti numeroon viestin, jossa käski kiusaajaa lopettamaan viestien lähettelyn.

Kiusaaja ei tästä hätkähtänyt, vaan lisäsi kierroksia. Hän syytti Annan isää häirinnästä. ”Oletko joku pedofiili”, luki yhdessä viestissä.

Tässä yhteydessä paljastui, että Annan luokkatoveri, tyttö, jota hän oli epäillyt kiusaajaksi, oli mukana kiusaamisessa.

”Se paljastui niin, että tämä tyttö oli viestitellyt yhden hyvän ystäväni kanssa ja sanonut, että joku ihmeen pedofiili soittelee ja lähettelee hänelle ja hänen kaverilleen viestejä”, Anna kertoo.

”Arvasin, että hän tarkoittaa isäni puheluita ja viestejä.”

Anna sai nämä viestit sähköpostiin ystävältään. Kun Annan perhe teki asiasta poliisille ilmoituksen, he tulostivat viestit paperille ja ne toimitettiin myöhemmin poliisille muiden viestien ohessa.

Paljastui, että kiusaajia oli kaksi: Annan luokalla oleva tyttö oli lähetellyt kiusaviestit yhdessä erään toisen tytön kanssa tämän puhelimesta. Anna tiesi toisen tytön ulkonäöltä, mutta ei ollut juuri jutellut hänen kanssaan.

Mitään erityistä syytä kiusaamiselle ei tullut esille.

”Kiusaaja sanoi minulle jossain vaiheessa, että minä en ole häntä koskaan ymmärtänyt, mutta muuta ei selvinnyt.”

Kiistämistä, välttelyä

Poliisi otti vakavasti Annan ja hänen perheensa tekemän ilmoituksen kiusaamisesta ja perättömistä syyttelyviesteistä, joissa Annan isää nimiteltiin pedofiiliksi.

Poliisi otti yhteyttä sekä viestejä lähettäneen tytön että Annan luokkatoverin vanhempiin.

Nämä reagoivat asiaan tyystin eri tavoin.

”Viestit oli lähetetty minulle vieraamman tytön puhelimesta. Hänen äitinsä soitti minun äidilleni todella järkyttyneenä”, Anna kertoo.

”Hänellä ei tietenkään voinut olla aavistustakaan tilanteesta.”

Äiti vaati, että perheet järjestävät tapaamisen, jossa asiasta puhuttaisiin ja sovittaisiin.

Tapaaminen järjestettiin Annan kotona.

”Viestit lähettänyt tyttö oli nolo ja häpesi tekoaan. Hänen äitinsä vaati häntä pyytämään meiltä anteeksi, ja lopulta hän pyysikin itkien. Minun puolestani asia oli tuolla selvä.”

Sen sijaan toisen kiusaajan, Annan luokkatoverin, perheessä asiaan suhtauduttiin aggressiivisen puolustavasti:

”Tytön äiti sanoi, että ei hänen tyttärensä voisi koskaan tehdä mitään tällaista, ja että meidän kiusaamisväitteemme olivat törkeitä.”

Annan perhe halusi kuitenkin järjestää myös tämän tytön perheen kanssa tapaamisen, jossa asioista puhuttaisiin.

”Tapaaminen sovittiin, mutta äiti ja tytär eivät ilmestyneet sinne. Kysyin koulussa, miksi he eivät tulleet. Vastaus oli, että silloin oli satanut niin paljon”, Anna kertoo.

”Arvelimme, että he olivat varmaankin puhuneet asiasta kotona, ja tyttö oli joutunut tunnustamaan, että oli kiusaamisessa mukana.”

Koulun rooli

Pelastakaa Lapset ry:n asiantuntija Anniina Lundvallin työssä karttuneen kokemuksen perusteella nettikiusaaminen on yleistä.

”Meidän verkkopalveluissamme järjestetyissä chateissa kiusaamisesta puhutaan lähes viikottain. Tilastoitua tietoa meillä ei ole, mutta näppituntumalla sanoisin, että aiempaa useammin näissä kerrotaan kiusaamisesta sosiaalisessa mediassa tai netissä.”

Annan tapauksessa asiaa käsiteltiin myös koulussa oman luokanopettajan kanssa sekä kiusaamistapauksia selvittelevän KiVa-tiimin kesken. Tiimissä kiusaamisasioita selvittelevät koulun vanhemmat oppilaat.

”Meidän alakoulun opettajamme oli aika kokematon. Olimme hänen opettajauransa ensimmäinen luokka”, Anna kertoo.

”Opettaja puhutteli minua kiusannutta tyttöä, mutta ei oikein saanut otetta asiasta.”

Myöskään KiVa-tiimistä ei tässä tapauksessa ollut apua.

”Siellä ei puhuttu muuta kuin aivan itsestäänselvyyksiä, että näin ei saa tehdä ja niin pois päin.”

Ahdistus jatkui

Koulussa tilanne jatkui, ja tavallaan paheni entisestään.

Annan luokkakaverit saivat tietää kuvasta ja viesteistä, jotka kiusaajatytöt olivat lähettäneet.

Luokkakaverit luulivat, että kuva oli ainoa syy, miksi Annan perhe oli ottanut yhteyttä poliisiin.

”Minulle sanottiin, että olenpa tosi herkkä, kun noin vähäpätöisen syyn takia menen poliisille kertomaan.”

Anna ei alkanut selittää heille syitä, miksi poliisiin oli otettu yhteyttä.

”Mehän emme tehneet ilmoitusta yhden kuvan takia, vaan minun isääni kohtaan esitettyjen syytösten vuoksi.”

Anna ei halunnut kertoa tätä koulussa, koska olisi ollut pelko, että tuulesta temmatut syytökset olisivat levinneet luokkakavereiden ja heidän vanhempiensa tietoon.

Annan ja häntä kiusanneen tytön välit olivat kireät. Anna tunsi tapahtuneesta jonkin verran ahdistusta alakoulun loppuun saakka.

Hänen ystävänsä eivät kuitenkaan hylänneet häntä. Lähimmille kavereilleen hän kertoi tapauksesta kaiken.

”Asia nousi aina silloin tällöin uudestaan esille luokassa, vaikka kiusaaminen ei varsinaisesti jatkunut. Vasta yläkouluun siirtyessäni asia poistui elämästäni lopullisesti”, Anna sanoo.

”Nyt elän onnellista elämää ja olen melkein onnistunut unohtamaan nuo ikävät jutut.”

Aikuisten tuki tarpeen

Anniina Lundvallin mukaan tapaus on periaatteessa tyypillinen. Kiusaaja ei käsitä, kuinka vakavaa vahinkoa ja ahdistusta hän aiheuttaa kiusatulle.

Epätyypillistä tapauksessa on se, että kiusaajat eivät rauhoittuneet vanhempien puututtua tilanteeseen, vaan jatkoivat kiusaamista ja pahensivat asiaa perättömillä väitteillään.

Lundvallin mukaan tapaus on omiaan kertomaan, kuinka vaikea lapsen on arvioida tekonsa seurauksia.

”Kiusaaja ei tajua täysin, miltä hänen tekonsa tuntuvat kiusatusta.”

Tällä kertaa asiaan sotkeutui vähitellen lisää ihmisiä, ja lopulta sitä jouduttiin setvimään poliisin kanssa.

Verkossa kiusaaminen on yhtä vakavaa kiusaamista kuin esimerkiksi koulussa kiusaaminen.

Annan pelastivat hänen mutkattomat suhteet vanhempiinsa.

”On todella tärkeää, että kiusaamisesta puhutaan. Somessa ei tavallisesti ole läsnä aikuisia, joten ainoa tapa, jolla tieto sieltä kantautuu vanhemmille, on, että lapset puhuvat asioista.”

Annan pelastivat hyvät välit vanhempiinsa, ja se että hän otti kiusaamisen heti puheeksi heidän kanssaan, sekä kavereiden tuki.

”Lapsi, jolla ei ole kavereita tai turvallisia aikuisia, joille puhua, on tällaisessa tilanteessa huomattavasti heikommalla”, Lundvall sanoo.

 

Jutussa esiintyvän Annan nimi on muutettu.

 

Kirjoittaja on mukana Koneen Säätiön rahoittamassa Tampereen ja Turun yliopistojen yhteisessä Vihan verkko -hankkeessa.

X