Miksi väkivaltarikoksista tuomitaan löperöihin rangaistuksiin? Tuomiot paljastavat karun tosiasian uhrien taustasta

En ollut uskoa silmiäni, kun luin huhtikuussa Helsingin Sanomista entisen valtakunnansyyttäjän Matti Kuusimäen kirjoitusta. Sen mukaan lähes puolet törkeään lapsen seksuaaliseen hyväksikäyttöön syyllistyneistä selviää ehdollisella tuomiolla.

Päätin selvittää, pitääkö väite paikkansa. Piti se. Toissa vuonna 40 prosenttia törkeästä teosta tuomituista vältti vankilan.

Kävin lisäksi läpi kymmeniä tuomioita vuoden 2017 jälkipuoliskolta. Osa niistä oli todella hätkähdyttäviä. Kolmessa tapauksessa ehdollisella selvisi henkilö, jonka uhri oli alle kymmenvuotias.

Olisi kuitenkin väärin päätellä, että Suomessa haluttaisiin päästää vähällä juuri lasten hyväksikäyttäjät. Täällä halutaan päästää vähällä lähes kaikki väkivaltarikoksiin syyllistyneet.

Esimerkiksi henkirikoksista annetaan Suomessa ehkä maailman lyhimmät tuomiot.

Yksilön koskemattomuutta ei kunnioiteta, on rikosoikeuden emeritaprofessori Terttu Utriainen kiteyttänyt helläkätisten rangaistusten varjopuolen.

Nuori rikollinen on kuin kummilapsi kehitysmaassa

Suomalaista kriminaalipolitiikkaa kutsutaan usein ”humaaniksi ja rationaaliseksi”. Se on hyvää tarkoittavan eliitin luomus, jota on rakennettu liberaalin keskiluokan hiljaisella hyväksynnällä 1970-luvulta alkaen.

Ensin yliopistoväki totesi tutkimuksissaan, ettei vankila paranna ketään, vaan päinvastoin altistaa tekemään lisää rötöksiä. Sitten poliitikot höllensivät lakeja, tukenaan uudenlaisen ajattelun omaksuneet virkamiehet. Lopulta tuomarit ryhtyivät antamaan entistä kevyempiä tuomioita, vuosien saatossa vieläpä lain kirjainta venyttäen.

Ajan mittaan maltillisesta rangaistuspolitiikasta on muodostunut osa kansallista identiteettiä, samalla tavoin kuin hyvinvointivaltiosta. Vain ani harva suomalainen kaipaa takaisin aikaa, jolloin nakkivarkaatkin joutuivat linnaan.

Myös minä kuulun kohtuullisten rangaistusten kannattajiin. Ja miksipä en: armo ja lempeys ovat hyveitä, jotka palkitsevat harjoittajansa.

Kun kannatamme lempeitä rangaistuksia, tunnemme itsemme myös hyviksi ihmisiksi.

Rikoksen polulle hairahtunut, ainakin jos hän on nuori tai ensikertalainen, asettuu hyvää tarkoittavan ihmisen sydämessä kehitysmaan kummilapsen kupeeseen. Molemmat ovat loitolla, vieraita ja kipeästi avun tarpeessa.

Ehdollinen tuomio on uhrille kuin uusi rikos

Uuden mahdollisuuden antaminen rikolliselle on paitsi armeliasta, myös järkevää silloin, kun teko on vähäinen ja tekijä on vasta elämänsä alussa. Tällöin ehdollinen rangaistus riittää usein havahduttamaan tuomitun, ja rikosten kierre katkeaa alkuunsa.

Armollisuuden ongelmat alkavat kuitenkin viimeistään silloin, kun vankilatuomiolta välttyy myös törkeästä teosta tuomittu rikoksenuusija. Ja nyt en puhu siitä, miten tällainen löperyys nakertaa rangaistusten pelotevaikutusta, vaan aivan toisesta asiasta.

Jokaisella väkivaltarikoksella on uhrinsa. Hän on kärsinyt, kokenut kipua ja tullut häväistyksi. Joskus rikokset ovat muodostuneet sarjasta tekoja, jotka ovat voineet kestää jopa vuosia.

Kun uhri näkee häntä törkeästi vahingoittaneen ihmisen pääsevän teostaan sillä, että tämä lakaisee kaupungin virastotalon käytäviä 50 tunnin ajan, kokemus rinnastuu – tutkitusti – siihen, että hän joutuisi rikoksen uhriksi uudestaan.

Vielä piirun verran kohtuuttomampi tilanne on se, kun vankilatuomion välttänyt vapautetaan myös yhdyskuntapalvelusta. Näin tehdään, jos tuomitusta ei ole esimerkiksi alkoholisminsa vuoksi luudan varteen.

Moni hyväksikäytetty tulee ankeista oloista

Rikosten uhrien puolesta ei ole noussut kansanliikettä. Heidän asemansa ei ole myöskään kriminaalipoliittisen keskustelun keskiössä. Monille keskustelijoille tärkeämpää on se, että Suomen taannoin korkeat vankiluvut lukeutuvat nykyään Euroopan pienimpiin.

Käytännössä rikosten uhrit on pakotettu osallistumaan maakuvan kohentamiseen. Suomi ei enää näyttäydy länteen väkivaltakulttuurin tyyssijana, kun monet vakaviinkin rikoksiin syyllistyneet päästetään vapaalle jalalle ja tilastot kaunistuvat.

Miksi uhrien asema kiinnostaa vain harvoja ihmisiä? Pelkäänpä, että keksin tähän kysymykseen vastauksen käydessäni läpi kymmeniä oikeustapauksia törkeästä lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä.

Käräjäoikeuksien pöytäkirjat paljastivat, että hyväksikäytön uhrit ovat jopa yllättävän usein lapsia, joiden elinolot ovat ankeat. Vanhemmilla voi olla päihdeongelma, ja lapsi saattaa asua sijaisperheessä tai laitoksessa.

Joku saattaa kuvitella, että hyväksikäyttö olisi ilmiö, joka läpäisisi tasaisesti kaikki kansankerrokset. Aineistoni perusteella ei siltä näyttänyt.

Uhrit jäävät tuntemattomiksi keskiluokalle

Hyvinvoivien perheiden lapset joutuvat hyväksikäytetyiksi harvemmin kyin syrjäytyneiden jälkikasvu.

Vastaava ilmiö koskee henkirikoksia. Niiden uhrit ovat usein juopporemmien jäseniä.

Väkivaltarikosten uhrien ongelma koskettaa keskiluokkaa niin ohuesti, että sen edustajat eivät vaivaudu nousemaan barrikadeille oikeudenmukaisten rangaistusten puolesta.

Suuret myötätunnon aallot uhreja kohtaan jäävät syntymättä myös kansan syvien rivien keskuudessa. Tämä johtuu osittain siitä, että väkivallan uhrien kärsimyksistä ei tiedetä paljoakaan. Ani heistä haluaa kertoa kokemuksistaan julkisuudessa omilla kasvoillaan.

Samaan aikaan kriminaalipolitiikasta kiinnostuneella eliitillä – tutkijoilla, virkamiehillä, tuomareilla – riittää edelleen laupeutta rikollisia kohtaan. Ja hehän rangaistuksista tosiasiassa päättävät, sillä aihepiiri ei juuri kiinnosta kansalaisten enemmistöä. Tuskinpa tuomiot nousevat seuraavienkaan eduskuntavaalien teemaksi.

Professori Tolvanen koventaisi rangaistuksia

Mitä sitten pitäisi tehdä? Rikosoikeuden professori Matti Tolvanen on ehdottanut, että vähimmäisrangaistus törkeästä lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä pitäisi nostaa vuodesta kahteen. Tämä tarkoittaisi sitä, että käytännössä jokainen törkeästä teosta tuomittu joutuisi kiven sisään.

Itse en menisi yhtä pitkälle.

Minulle riittäisi minimirangaistuksen korottaminen puoleentoista vuoteen. Se jättäisi tuomioistuimille pelivaraa antaa tuomio edelleen toisinaan ehdollisena.

Näin voitaisiin menetellä esimerkiksi silloin, kun hieman yli parikymppinen on harrastanut kerran seksiä itselleen ennalta tuntemattoman, hilkun verran alle 16-vuotiaan kanssa jälkimmäisen aloitteesta. Tällaisessa tapauksessa täyttyvät monet törkeän teon tunnusmerkeistä, mutta teko on silti valovuoden päässä moitittavimmista hyväksikäyttötapauksista.

Tuomarit tuomitsevat omavaltaisesti

Rangaistusten maltillisella koventamisella on kuitenkin omat riskinsä. Kyse on siitä, että tuomarit eivät välttämättä lotkauttaisi korviaan lainmuutokselle.

Varoittavia esimerkkejä tuomareiden omavaltaisuudesta on useita.

Rikoslain viimeisimmän kokonaisuudistuksen yhteydessä 2000-luvun alussa lainsäätäjä linjasi, että enemmistö puolentoista ja kahden vuoden väliin sijoittuvista rangaistuksista tulisi tuomita ehdottomina.

Käytännössä näin pitkistä tuomioista selvä enemmistö on ehdollisia. Etenkin ensi kertaa rikoksen tehneet välttävät vankilan lähes aina, vaikka tähänkään ei löydy laista perustetta. (Sitä paitsi lain mukaan ensikertalaisiksi katsotaan myös vankilassa istuneet rikoksenuusijat, kun heidän vapautumisestaan on kulunut kolme vuotta.)

Tuomarien ylenkatseesta lakia kohtaan kertoo myös se, että heidän antamansa tuomiot sijoittuvat kestoltaan usein rangaistusasteikon alimpaan neljäsosaan.

Vähimäisrangaistukset keinotekoisen ylös?

Yksinkertainen resepti rangaistusten maltilliseen koventamiseen olisi se, että tuomarit alkaisivat jakaa sellaisia tuomioita, joita eduskunta on lait säätäessään tavoitellut. Näin tuskin käy, ainakaan kovin nopeasti.

Tuomareiden toimintaan turhautuneet ovatkin ehdottaneet, että eri rikoksista annettavat vähimmäisrangaistukset tulisi säätää jopa keinotekoisen korkealle, ja näin pakottaa tuomioistuimet antamaan keskimäärin oikeudenmukaisia rangaistuksia.

Tällaisen ratkaisun hinta olisi se, että osa tuomituista saisi aiheettoman kovia tuomioita. Toivottavasti siihen saakka ei tarvitse mennä.

Mutta jotain pitäisi tehdä sen eteen, ettei törkeästä lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä tuomituista lähes joka toinen välty vankilatuomiolta.