Z-sukupolvisen pulma: ”En osaa tehdä pienimpiäkään päätöksiä – uskon sen kertovan ikäisteni ristiriitaisesta suhteesta sitoutumiseen”
”Kulutusyhteiskunta ja itsensä kehittämisen aikakausi luovat illuusion, jossa mikä vain ja milloin vain on mahdollista. Silloin käy helposti niin, että jähmettyy kauhusta valintojen keskellä”, Seuran toimittaja Aino Mielo kirjoittaa näkökulmassaan.
"Kammo tehdä yhtäkään päätöstä on levinnyt parisuhteista jokapäiväiseen elämään kuin sienirihmasto", Aino Mielo kirjoittaa.
Haluaisin lähteä kesälomallani ulkomaille. Olen ollut tietoinen lomani ajankohdasta kuukausien ajan. Se on kesäkuun alussa.
Varasin heti lennon Amsterdamiin. Tätini asuu siellä. Lennon yksikössä, en paluulentoa. Mitä jos haluan matkustaa junalla toiseen maahan ja lentää sittenkin sieltä kotiin?
Jatkuva jahkailu on johtanut siihen, että lomani alkaa viikon kuluttua eikä minulla ole vieläkään paluulippua Suomeen. Kurkkua kuristava ahdistus pakottaa minut varmaankin tekemään asialle jotain lähtöä edeltävänä iltana.
Mikä minua vaivaa, mietin välillä.
”Onneksi” en ole ainoa.
Jotain jonakin päivänä
Eräs ystäväni ei osannut hetki sitten päättää, miten juhlisi syntymäpäiväänsä. Hän lähetti yhteiseen ryhmäämme viestin:
”Haluaisitteko ehkä tehdä jotain jonain päivänä ensi viikolla?”
Lopputuloksena syntymäpäiväjuhlat järjestettiin yhden päivän varoitusajalla. Paikalle pääsi kolme ihmistä, kaikki eri aikaan tietenkin. Ystäväni ei ollut määritellyt juhlille kellonaikaa.
Tuntuu, että minä, ystäväporukkani – ja koko ikäluokkamme elämme jatkuvassa sosiaalisessa kaaoksessa.
Ilmiön huomaa parhaiten, kun juhlapyhä on tulossa. Jokainen pyrkii pitämään omia suunnitelmiaan mahdollisimman pitkään auki. Menoa ei uskalleta sopia siltä varalta, jos yhä kiinnostavammat juhlat ilmaantuisivat.
Tästä onkin syntynyt sukupolvemme keskuudessa tunnettu vitsi: ”mitä uv?” eli ”mitäs uutenavuotena?”
Uudenvuoden suunnitelmien tekemisen sietämättömyyttä ja jatkuvaa vempulointia voisi kutsua jo sukupolvikokemukseksi.
Sitoutumiskammoinen Z-sukupolvi
Olen syntynyt vuonna 2001, joten kuulun Z-sukupolveen.
Helsingin Sanomien toimittaja Lotta Mikkilä kutsui meitä kolumnissaan sitoutumiskammoiseksi sukupolveksi. Mikkiläkin oli huomannut uusivuosi-ilmiön ja tuttaviensa kyvyttömyyden sopia suunnitelmista.
Hän ei ole ensimmäinen, joka on kutsunut sukupolveamme sitoutumiskammoiseksi. Valita yhdistää päättämättömyys sitoutumiskammoon sai minut tajuamaan jotakin, mitä en ollut ennen osannut sanoittaa.
Me emme osaa päättää enää pienimpiäkään asioita, ja se vaikeuttaa aidosti kaikkia elämämme osa-alueita.
Emme uskalla olla parisuhteessa, emmekä mitään muutakaan
Moni yhdistää sitoutumiskammo-termin usein parisuhteeseen. Olemme saaneet toki osamme tästäkin.
Sukupolvemme pelkää ”seurustelu” sanaa niin paljon, että keksimme sille kansainvälisen peitenimen ”situationship”, joka voisi vapaasti suomennettuna tarkoittaa ”säätöä”.
Säädössä kaksi ihmistä käyttäytyy kuin he olisivat pariskunta, mutta he eivät halua kutsua tilannettaan parisuhteeksi. Syy voi olla se, että halutaan pitää ovi raollaan kiinnostavamman kumppanin löytymiseksi. Tai sitten vakavan keskustelun käyminen ja päätöksen tekeminen asiasta on liian hankalaa.
Yhden ihmisen tapailu voi siis olla helppoa, mutta sen kutsuminen parisuhteeksi on vaikeaa.
En usko, että juuri meidän sukupolvemme keksi säätöjä, mutta niiden yleisyys ahdistaa. Lähes jokainen ihminen, jonka tunnen, on joskus ollut sellaisessa–minä mukaan lukien. Silloin täytyy olla sitoutuneena yhteen ”suosikki–ihmiseensä”, säilyttää kepeys, jottei pelästytä toista, tapailla vähän muita varmuuden vuoksi – ei kuitenkaan liikaa, jottei kukaan loukkaannu.
Se oli kammottavaa.
Tämä on vain jäävuoren huippu. Kyse ei ole pelkästään kyvyttömyydestä pistää itsensä likoon ihmissuhteissa. Kyse on kyvyttömyydestä sitoutua lähes yhtikäs mihinkään.
Kammo tehdä yhtäkään päätöstä on levinnyt parisuhteista jokapäiväiseen elämään kuin sienirihmasto.
Identiteetin rakentaminen on hankalaa
Z-sukupolvelle ja milleniaaleille
Soitin identiteetin kehitystä tutkineelle Helsingin yliopiston sosiaalipsykologian lehtori Rasmus Mannerströmille. Halusin selvittää, olemmeko minä ja sosiaaliseen ympyrääni kuuluvat kaupunkilaisnuoret vain velttoja lapasia – vai onko generaatio Z todella sitoutumiskammoinen.
Sosiaalipsykologian lehtoria huvitti kysymykseni:
”Ei se ole vain sinun sosiaalinen kuplasi. Tästä puhutaan todella paljon ja tätä tutkitaan nyt yhteiskuntatieteissä”, Rasmus Mannerström kertoi.
Hän tutki itse väitöskirjassaan nuorten aikuisten identiteetin rakentumista Suomessa. Tulosten mukaan nuorten aikuisten identiteetin kehitys tulevaisuuden suunnitelmien kannalta on vielä täysin kesken. Sitoutumiseen liittyvät tekijät paljastuivat myös luultua monimutkaisemmiksi.
Vain kolmasosalla Mannerströmin 18-29 vuotiaista tutkittavista oli edes jonkinlainen käsitys tulevaisuudestaan.
En ole tutkimuksen tuloksista yllättynyt. Jos emme uskalla edes sanoa seurustelua seurusteluksi tai tehdä suunnitelmia uutenavuotena, kuinka uskaltaisimme päättää ketä olemme?
Ja toisaalta, jos elämän isot kysymykset ovat jatkuvia kysymysmerkkejä, miten voisi rentoutua ja päättää minkälaisen ihmisen kanssa tahtoo olla?
”Joo – kyllä teitä voisi kutsua sitoutumiskammoiseksi sukupolveksi”, tutkija myönsi.
Kulutusyhteiskunta, some ja self-help tarjoavat loputtomasti mahdollisuuksia – Se ahdistaa!
Ei ole mukavaa tajuta, että on päätöksentekokyvytön selkärangaton mato. Väistämättä herää kysymys: mikä meitä oikein vaivaa?
Sosiaalipyskologin näkemys oli onneksi lohdullinen:
”Se ei johdu teistä. Se liittyy yhteiskuntaan ja yhteiskunnan vaatimuksiin, toivomuksiin ja normeihin, joita yhteiskunnassa kiertää.”
Ajassamme on Rasmus Mannerströmin mukaan useita aitoja ongelmia, jotka haittaavat minäkäsityksen vahvistumista – ja samalla päätöksentekoa.
Uusivuosi tiivistävää jutun jujun täydellisesti.
Päätöstä on mahdotonta tehdä, sillä koko ajan kalvaa epävarmuus siitä, että olemassa on parempi vaihtoehto.
Olemme jääneet vaihtoehtojen vangiksi kaikilla elämän osa-alueilla.
Somen tarjoama näkymä eri ihmisten kaunisteltuun arkeen ympäri maailmaa ei ole luonnollinen tila. Samoin kuin ei ole sekään, että puhelimen ruudulta voi löytää deittisovelluksen avulla sata potentiaalista uutta kumppania.
Samalla itsensä kehittämisen kulttuuri, self help -oppaat, podcastit ja vaikuttajat uskottelevat, että muutamalla askeleella voisi tulla ”uudeksi minäksi” – erilaiseksi, rikkaammaksi, urheilullisemmaksi ja paremmaksi.
Globaalin markkinatalouden ansiosta uusi minä voisi myös työskennellä tai asua missä tahansa päin maailmaa. Valitse siitä sitten, kuka haluat olla.
”Me verrataan itseämme jatkuvasti näihin asioihin, ihmisiin ja tavaroihin. Siitä syystä kuilu oman minän ja ihanneminän välillä on suurempi kuin koskaan historiassa. Sosiaalinen media mahdollistaa sen”, Rasmus Mannerström kiteytti jaetut ajatuksemme.
Valinta siitä, että minkälaista arkea haluan elää, minkälaisen ihmisen kanssa tahdon olla ja kuka minä haluan olla, kuormittaa minua koko ajan.
Jossittelu on sosiaalisen elämän kivi kengässä
Tunnen paljon ihmisiä, jotka eivät koskaan halua tehdä pitkän tähtäimen suunnitelmia tai suunnitella edes seuraavaa viikonloppua. Rasmus Mannerström tunnistaa tämän jopa omassa 16-vuotiaassa lapsessaan.
”Tunnistan valtavan sukupolvien eron. Kun olin teini-iässä, silloin sovittiin ystävien kanssa jotain ja sitten se tehtiin. Kun nyt kysyn lapseltani, mitä hän vaikkapa aikoo tehdä viikonloppuna, hallitseva sana on ehkä. Ehkä sitä, ehkä tätä.”
Ihmisillä on Mannerströmin mukaan vaihtoehtojen pyörremyrskyn vuoksi kovempi tarve olla kontrollissa. Jos päätös on mahdollista tehdä viimeisellä mahdollisella minuutilla, sen tekeminen halutaan jättää sinne. Se johtuu siitä, että ihminen haluaa säilyttää kontrollin parhaasta mahdollisesta valinnasta mahdollisimman pitkään.
Mannerström muistuttaa, että ”katsotaan lähempänä” -kulttuuri, niin pienissä kuin isoissakin asioissa, aiheuttaa meille todennäköisesti enemmän stressiä kuin itse päätöksen tekeminen. Tätä harva tulee edes ajatelleeksi.
”Me ei päästä minnekään. Ainoastaan sitoutumalla me saadaan jotain tehtyä ja silloin me saadaan myös kokemusta ja opitaan jotain itsestämme. Ilman kokemuksia ihminen ei ikinä opi”, Mannerström summaa.
Sitoutuminen antaa ihmiselle jotain
Jatkuvalla optimoinnilla, tylsiä tai keskivertoja lopputuloksia välttelemällä, kumppania ja omia päämääriä vaihtamalla ei siis tule saavuttaneeksi sitä parasta versiota itsestään, kumppanistaan tai vaatekaapistaan. Eikä sillä saa edes sitä hallinnan tunnetta, jota kaaoksessa kaipaa.
Halusin jättää paluulennon ostamisen viime tinkaan, jotta olisin mahdollisimman vapaa tekemään, mitä minua huvittaa. Todellisuudessa minulla oli koko ajan epämukava olo siitä, että en ollut suunnitellut lomaani.
Ystäväni halusi viivytellä syntymäpäivänsä suunnittelua, jotta hän voisi katsoa lähempänä, miten voimavarat riittävät juhlien järjestämiseen. Jälkikäteen hän pahoitteli minulle tapahtunutta, ja kertoi kokeneensa häpeää ja stressiä huonosti järjestyneistä juhlista.
Mainitsemani esimerkit ovat etuoikeutettuja, turhamaisia ja pieniä ongelmia. Kun syntymäpäiväjuhliin ja lomamatkaan suunnattu käytösmalli siirtyy vuorostaan parisuhteeseen, työelämään ja pahimmassa tapauksessa perhe elämään, ymmärrät kai jo, miksi olen huolissani tästä.
Kumpikaan meistä ei saavuttanut mitään sillä, että vaihtoehdot pysyivät auki mahdollisimman pitkään.
En halua elää näin
Keskustelu Rasmus Mannerströmin kanssa sai minut välittömästi järjestämään lähiviikkojen asiani.
En halua elää näin. En halua, että jokainen viikonloppu, syntymäpäivä, lomamatka ja ihmissuhde on kysymysmerkki, jokainen sitoumus pois pyyhittävä, lyijykynällä kirjoitettu.
En halua, että ystäväni peruvat yhteisiä suunnitelmiamme matalalla kynnyksellä, enkä halua kokea apeutta siitä, että en ole se kauniimpi ja rikkaampi versio itsestäni, joka voisi asua Ranskassa.
Vaikka loputtomien vaihtoehtojen ajassamme on vaikeaa olla varma kenestäkään tai mistään, aion jatkossa pakottaa itseni tekemään edes jonkun päätöksen. Jos se on väärä päätös, päätän ensi kerralla paremmin.
Aion myös jatkossa huomauttaa ystävilleni, mikäli he peruvat yhteisiä suunnitelmiamme tai vitkastelevat niiden tekemisessä. Haluan, että elämässäni on turhien loputtomien avoimien ovien sijaan enemmän ihmisiä, suunnitelmia ja asioita joihin voi luottaa.
Huomautteluni ei voi olla ärsyttävämpää kuin se, että kukaan ei koskaan tiedä, mitä seuraavaksi tapahtuu.
