Seura paljastaa yli 40 vuotta vaietun sankaritarinan: Luotsit löysivät luodolta viluisen neuvostoloikkarin, unohtivat määräykset ja aloittivat uskaliaan operaation
Kesällä 1978 kaksi suomalaista luotsia kohtasi pienellä Suomenlahden luodolla nuoren virolaisen loikkarin. Tämä olisi pitänyt palauttaa Neuvostoliittoon.
Mart Vahter etsii Harmajan majakkasaarella katseellaan luotoa, jolle hän saapui neljä vuosikymmentä sitten. Pakomatka mullisti hänen elämänsä.
Ruotsinvirolainen rakennusyrittäjä Mart Vahter, 60, seisoo marraskuun viimassa Harmajan kalliolla Helsingin edustalla ja osoittaa kohti etelää.
”Tuo saattaa olla se luoto, jonne soudin”.
Silloin vuosi oli 1978 ja hän oli Neuvostoliiton kansalainen. Suomenlahden ylitys omin neuvoin päättyi, kun suomalaiset luotsit hakivat hänet majakkasaarelle.
Nyt Vahter on Harmajalla ensimmäistä kertaa yli neljään vuosikymmeneen. Luotsiaseman neuvotteluhuoneessa alamme koota pienistä tiedon palasista yhteen, miten kaikki oikein kävi.
Etsitty mies
Elokuisena perjantaiaamuna 1978 Harmajalle tuli poikkeuksellinen puhelu. Helsinkiin matkanneesta ruotsinlaivasta oli nähty mies ja kumivene pienellä luodolla.
Tiedossa ei ole, kuka puhelimeen vastasi, mutta hänen on täytynyt ymmärtää heti, mistä oli kyse. Vasta edellisenä yönä luotsiasemalla oli ihmetelty tutkan näytön ääressä, kuinka neuvostoliittolainen laiva oli kiertänyt kahdesti suomalaisaluksen ympäri aivan Suomen aluevesirajan läheisyydessä.
Suomalaisen troolarin kapteeni oli soittanut välittömästi rajavartiostoon ja kertonut, kuinka vartioalus häikäisi sitä valonheittimillään.
Oli selvää, että suuri naapuri etsi jotakuta.
Neuvostoliitto oli diktatuuri, josta ihmisiä pakeni henkensä uhalla. Vain kuukautta aiemmin Tvärminnen saaristosta läheltä Tammisaarta oli löytynyt ruumis, joka tunnistettiin pakoa kumiveneellä Suomenlahden yli edellisvuonna yrittäneeksi mieheksi.
Ja nyt Helsingin edustalle oli rantautunut uusi kumivenepakolainen. Häntä lähti hakemaan kaksi kokenutta luotsia, 47-vuotias Jukka Keto ja 50-vuotias Ole Sundberg.
He tiesivät, kuten kaikki aikakauden suomalaiset, että Suomi palauttaa luvattomat tulijat takaisin Neuvostoliittoon. Ja että loikkarien kiinnisaamiseksi luotsien pitää tarvittaessa auttaa rajaviranomaisia.
Kun Keto ja Sundberg saapuivat luodolle, he kohtasivat sateen ja meriveden kasteleman nuorukaisen, jolla oli kysyvä katse.
Vuosi pakonsa jälkeen Mart Vahter antoi haastattelun uumajalaiselle Västernbottens Folkbladille, joka kuvautti hänet kumiveneessä. Vahter kuitenkin vaikeni visusti siitä, ketkä häntä auttoivat. Mart Vahterin kotialbumi
Hetken mielijohteesta
Hän toimi gastina Neuvostoliiton parhaimpiin kuuluvassa Tornado-miehistössä.
Kaiken huipuksi vuoden 1980 olympiapurjehdukset oli päätetty pitää Tallinnan edustalla, hänen kotivesillään.
Varusmiespalvelus Itämeren laivastossa koitui kuitenkin hänen kohtalokseen. Kuri oli kovaa, ja aiemmin saapuneet simputtivat armottomasti alokkaita. Vahter joutui erityisen lujille, sillä hänen harjoitusvapaansa ja Mustallemerelle saakka ulottuneet leirimatkat herättivät kateutta.
Kerran hän palasi myöhässä iltalomalta. Sen jälkeen hän oli merkitty mies upseerien silmissä.
Varusmiesten keskuudessa väreili väkivallan uhka eikä tilannetta rauhoittanut se, että äkkipikainen Vahter sieti huonosti komentelua. Vessojen siivoaminenkin tympi.
Tiistaina, 1. elokuuta 1978 Vahter karkasi kasarmilta.
”Se tapahtui hetken mielenjohteesta. Kun olin päässyt Tallinnaan keskustaan, tajusin, että jos jään kiinni, siitä tulee vankilaa. Se taas olisi tiennyt nopeaa kuolemaa. Jouduin niin usein tappeluihin, etten olisi pärjännyt siellä.”
Vahter päätti karata koko Neuvostoliitosta.
”Halusin Ruotsiin, mutta se oli niin kaukana, että sinne oli parempi mennä Suomen kautta. Vaikka tiesinkin, että suomalaiset palauttavat kiinni saamansa pakenijat.”
Tämä kuva Vahterista pääsi Neuvosto-Eestissä julkaistuun purjehduskirjaan. Hänen loikkauksensa jälkeen teos vedettiin pois myynnistä. Mart Vahterin kotialbumi
Kumivene Kaubamajasta
Mart Vahter astui sisään Kaubamajaan ja osti itselleen kumiveneen. Tavaratalon edustalla entinen luokkatoveri näki hänet venepaketti kainalossa.
”Hän kysyi heti, että aionko paeta. Sanoin, että kyllä. Ei tule onnistumaan, hän vastasi.”
Karkulainen yöpyi kaverinsa luona. Seuraavana päivänä hän haki lapsuudenkodistaan isänsä kompassin ja isoisänsä vanhan kartan.
Vanhempiensa ainoa lapsi ei jättänyt jälkeensä viestiä.
”Ajattelin, että otan sitten yhteyttä, kun olen päässyt länteen”.
Matkalla rannalle Vahter törmäsi venäläiseen upseeriin, joka toimi Piritan purjevenesataman päällikkönä.
”Sanoin hänelle, että karkaan.”
Miksi?
”Olin nuori ja tyhmä. Puhuin ensin ja ajattelin sitten”, Vahter nauraa.
Myöhemmin Vahter näki sotilasajoneuvon, joka vaikutti olevan hänen perässään. Häntä ei kuitenkaan saatu kiinni.
Hämärän laskeutuessa nuorukainen työnsi Leppneemen rannasta merelle kumiveneen, joka oli lastattu vedellä, Kalev-suklaalla ja raaoilla perunoilla.
”Olin kuullut, että niissä olisi paljon hiilidydraatteja”.
Suomenlahti oli tyyni, nuori mies toivoa täynnä.
Majakanvartija yllätti
Viidentoista kilometrin soutamisen jälkeen Vahter saavutti Kerin majakkasaaren ja asettui yön pimeydessä lepäämään sen vieressä sijainneelle kivelle. Kohta rantaan ilmaantui venäläinen majakanvartija, kädessään kivääri.
”Hän kysyi, minne olen menossa. Vastasin, että tyhmä kysymys, ei kukaan ole tuonne päin menossa, ja osoitin Viroon päin.”
Sitten Vahter muutti taktiikkaa ja lupasi kääntyä takaisin isompien ongelmien välttämiseksi.
Hän lähti soutamaan etelään. Majakanvartijan näköpiiristä päästyään hän kääntyi kuitenkin uudestaan kohti Suomea.
Kumivenemiehen öinen vierailu oli epäilemättä tapaus, josta majakanvartija raportoi eteenpäin.
”Jälkikäteen kuulin, että majakalta oli vain kerran vuorokaudessa radiopuhelinyhteys mantereelle, ja se oli juuri päättynyt. Sain etumatkaa.”
Uusi päivä valkeni, ja merenkäynti pysyi rauhallisena. Raa’at perunat osoittautuivat hirveän makuisiksi, mutta matka eteni. Vahter ei osannut olla huolissaan.
”Paitsi kerran pelästyin. Olin silloin soutanut pitkään ja tunsin itseni väsyneeksi. Ajattelin, että uinti piristäisi.”
Vahter pulahti mereen. Pian hän huomasi, että kumivene lipui vauhdilla poispäin.
Vasta ankaran kauhomisen jälkeen hän sai veneen kiinni.
Valokiilat merellä
Soutaminen jatkui ja päivä muuttui yöksi. Horisontissa näkyi jo suomalaisia majakoita.
”Ne näyttivät olevan lähellä, mutta niinhän merellä aina näyttää.”
Kohta öistä merta alkoivat valaista toisenlaiset valokiilat. Kansainvälisille vesille ankkuroituneen suomalaisen lohitroolarin luo saapui Tallinnasta kantosiipialus, joka alkoi kiertää sitä 20 metrin etäisyydeltä.
Troolarin päällikkö pelkäsi, että neuvostoalus rikkoisi kalliit lohisiimat, ja yritti soittaa sen kapteenille ULA-radiopuhelimella.
Helsingin Sanomat kertoi tapauksesta näin:
Vartiolaiva ei vastannut kutsuun. Troolarista otettiin silloin yhteys Kuninkaansaaren merivartioasemaan, jolloin vartiolaiva heti sammutti valonheittimensä, lopetti kiertelyn ja syöksyi kovaa vauhtia kohti Viron rannikkoa.
Vahter näki valot, ja arvasi, että neuvostoalus on hänen perässään. Valokiilat eivät kuitenkaan osuneet kumiveneeseen.
Hän jatkoi kohti majakkaa. Vähitellen tuuli yltyi, aallot kasvoivat ja taivaalta alkoi ripottaa vettä.
Vihdoin aamuyöllä Vahter saavutti Helsingin kasuunin, meren pohjasta nousevan majakan. Kaksitoista tuntia oli kulunut siitä, kun hän oli nähnyt sen valot ensimmäisen kerran.
Uupunut Vahter halusi kipeästi levähtää majakan tasanteella. Pettymys oli suuri, kun hän huomasi rakennuksen tikkaiden alimman askelman olevan niin korkealla, ettei siihen yltänyt kumiveneestä.
Matkaa oli pakko jatkaa.
Aamulla märkä ja rättiväsynyt nuorukainen saapui pienelle luodolle Helsingin edustalla. Matka Tallinnasta oli kestänyt 36 tuntia. Hän ajatteli hengähtää hetken rauhassa ja miettiä seuraavaa siirtoa.
Vartin päästä ohi lipui valtava ruotsinlaiva.
Tällä 1970-luvulla käytössä olleella luotsikutterilla Vahter saatettiin hakea luodolta. Harmajan luotsiasema.
Kohtaaminen luodolla
Kun luotsikutterista hyppäsi kaksi miestä luodolle, Vahter pohti ankarasti, miten he suhtautuisivat.
Hän päätti olla rehellinen.
”Sanoin, että olen karannut Virosta.”
Asian kertomista helpotti se, että hän oli oppinut suomen kielen Naapurivisaa, Lauantaitansseja ja Speden ohjelmia katsomalla. Suomalaiset tv-kanavat näkyivät hyvin Tallinnassa.
Miesten vastaus oli helpotus.
”He sanoivat Suomen viranomaisten tietävän jonkun karanneen, mutta lupasivat olla kertomatta minusta.”
Määräysten mukaan luotsien olisi pitänyt luovuttaa luvattomat maahantulijat rajavartiolaitokselle.
Keto ja Sundberg päättivät kuitenkin vaarantaa työuransa. He kuljettivat Vahterin Harmajalle, sijoittivat hänet luotsiaseman syrjäisimpään huoneeseen ja käskivät olla hiljaa.
Kumivene jäi luodolle.
Asemalla oli sillä hetkellä luultavasti lähes kymmenen ihmistä. Jos tieto loikkarista olisi levinnyt koko porukalle, se olisi tuskin pysynyt salassa.
Vahterin taustalla on luotsiasema, jonka syrjäisimpään huoneeseen hänet piilotettiin. Tommi Tuomi / Otavamedia
Länsivaatteet ylle
Harmajan tuon ajan lokikirjat eivät ole enää tallessa. On kuitenkin ilmeistä, että vahtivuorossa ollut jätti kirjaamatta niin puhelun ruotsinlaivalta kuin pelastustehtävän.
”Olin äärimmäisen onnekas, monessa eri kohtaa”, Vahter sanoo.
Harmajan luotsiaseman henkilökunta retkellä 1976. Jukka Keto äärimmäisenä vasemmalla ja Ole Sundberg äärimmäisenä oikealla. Pekka Soinion kotialbumi.
Vailla pakosuunnitelmaa Suomeen saapuneen nuorukaisen suurin onnenpotku oli kohdata ihmisiä, jotka kuuntelivat määräysten sijasta omaatuntoaan.
Mutta ratkaisevan tärkeää oli myös se, että luotsien viikon kestävä työvuoro oli juuri päättymässä, ja se, ettei Sundberg käyttänyt luotseille järjestettyä yhteiskuljetusta mantereelle, vaan kävi töissä omalla veneellään. Ilman sitä loikkaria ei olisi voinut kuljettaa salaa Harmajalta.
Ole Sundberg Porkkalan vesillä 1970-luvulla. Lasse Sundberg
Pakosuunnitelmaa ryhdyttiin laatimaan heti.
”Ole ja Jukka kertoivat, että Ruotsiin ei kannata yrittää Helsingistä tiukan valvonnan takia. Vaasan kautta olisi mahdollisuus onnistua.”
Kolmikko asteli vaivihkaa Sundbergin veneeseen ja lähti ajamaan kohti Espoota. Keto jäi kyydistä pois Tapiolassa. Sundberg kuljetti Vahterin Soukan venekerhon laituriin, jossa Keto jo odotti Saabinsa kanssa.
”Olin ihan että, vau, Porsche!”, Vahter nauraa.
Miehet ajoivat Sundbergin tyhjillään olevaan kotiin, jossa neuvostoloikkari vaihtoi märkien vaatteidensa tilalle Olen pojan kuivat länsiasusteet.
200 kruunua mukaan
Matka jatkui Espoosta kohti Jukka Kedon synnyinkaupunkia Vaasaa. Hän oli värvännyt sieltä apuun entisen koulukaverinsa Aatto Wuorenlinnan, joka kuului Neuvostoliiton vaikutusta vastustaneeseen Itsenäisyyden puolesta -järjestöön. Jatkosodan aikana miehet olivat toimineet sotilaspoikina samassa osastossa.
Jukka Keto. © Jukka Kedon kotialbumi
Keto ja Sundberg pysähtyivät välillä kahville, mutta Vahter pysytteli koko matkan visusti auton sisällä.
”He tarjosivat minulle voileipiä, mutten ollut niistä niin kiinnostunut. Sitten he kysyivät, että maistuisiko banaani. Huusin, että kyllä! Niitä ei saanut juuri koskaan Neuvostoliitossa.”
Vaasassa Vahter majoitettiin Wuorenlinnan huvilaan Vaskiluodossa.
Aatto Wuorenlinna karsasti itänaapurin vaikutusvaltaa Suomen asioihin. Anette Wuorenlinnan kotialbumi
Seuraavana aamuna auttajat ojensivat hänelle matkalipun, 200 kruunua ja ruotsinkielisen paperin, joka piti näyttää ensimmäiselle vastaan tulevalle poliisille.
Nuorukainen kuljetettiin satamaan. Viimeinen evästys kuului, ettei laivamatkalla pidä sanoa sanaakaan. Myös kankainen nenäliina oli parempi pitää taskussa.
Vasta sinä päivänä kenraalieversti Vadim Matrosov teki Vahterin paosta Suomelle virallisen ilmoituksen ja pyysi ryhtymään toimenpiteisiin tämän löytämiseksi ja palauttamiseksi.
Suomi käynnisti etsinnät, mutta vain Suomenlahden alueella.
Poliisit auttoivat
Vahter astui laivaan ja noudatti saamiaan ohjeita. Matkan aikana ei tapahtunut mitään erikoista. Kun laiva saapui Holmsundin satamaan, hän havaitsi ilokseen, ettei siellä ollut rajatarkastusta.
Hän käveli terminaalista Ruotsiin.
”Tunsin, että olin onnistunut.”
Yksi ratkaiseva askel oli kuitenkin vielä edessä.
Puoliltapäivin Vahter löysi Uumajan linja-autoasemalta poliisipartion ja ojensi heille paperin.
”Sen luettuaan he totesivat, että haen siis poliittista turvapaikkaa. Sanoin, että ei tässä ole mitään poliittista.”
Poliisit oivalsivat, että nuori mies ei ymmärrä omaa parastaan.
”He vastasivat, että jo loikkaukseni on poliittinen teko.”
Vahter mietti kantansa uusiksi ja sai turvapaikan Ruotsista.
Koti-ikävä iski
Nykyään Vahter asuu Tukholmassa, puhuu sujuvaa ruotsia ja pyörittää yhtiökumppaninsa kanssa rakennusfirmaa.
”Minulla on vaimo, poika ja tyttö, koira ja Volvo”, hän naurahtaa.
Elämä on asettunut uomiinsa, mutta aina ei ole ollut helppoa.
Heti Uumajaan saavuttuaan Vahter lähetti kirjeen vanhemmilleen. Se tuli perille puoli vuotta myöhemmin, Moskovan kautta.
Vahter ymmärsi, että hän ei voisi ehkä koskaan pitää normaalisti yhteyttä vanhempiinsa tai ystäviinsä. Pientä helpotusta toi se, ettei hänen vanhemmilleen koitunut loikkauksesta juuri muuta kuin muutama kuulustelu. Lisäksi hänen äidiltään evättiin tuomarin tehtävä olympiapurjehduksissa.
Vuoden Ruotsissa asuttuaan Vahterille iski armoton koti-ikävä. Juuri silloin Neuvostoliiton Tukholman-lähetystön virolainen virkailija soitti hänelle ja kysyi, että houkuttaisiko palata takaisin.
”Sanoin, että kyllä. Mutta kun ryhdyin tekemään lähtöä, hän ilmoitti, ettei Neuvostoliitto ota minua vastaan.”
Jälkikäteen Vahter on pohtinut, että paluu olisi voinutkin onnistua, mutta maanmies valehteli hänelle.
”Hän tiesi, kuinka kovasti minua rangaistaisiin. Armeijasta karkaamisesta ja luvattomasta rajanylityksestä olisi tullut useiden vuosien rangaistus. Ehkä hän alkoi sääliä minua.”
”Olen elämäni velkaa”
Ajoittain Vahter suree elämää, jonka menetti.
”En ole ollut yhdenkään kaverini häissä. Äitini kuoli nuorena syöpään, enkä nähnyt häntä enää koskaan. Edes hautajaisiin en päässyt”, hän sanoo ja puhkeaa kyyneliin.
Muitakin vaikeuksia on riittänyt. Yrittäjänä hän on kokenut kaksi konkurssia.
”Molemmilla kerroilla siksi, etten saanut asiakkaalta rahojani. Sellainen jättää jälkensä.”
Toisella polvella on helpompaa. Poika työskentelee koodarina, tytär kirjastonhoitajana.
Ensimmäinen lapsenlapsikin on syntynyt.
”Aina välillä haluaisin palata Viroon, mutta en tahdo jättää heitä.”
Miltä sinusta tuntuu nyt, kannattiko loikata?
Tommi Tuomi / Otavamedia
”En tiedä. Mutta olen tyytyväinen siihen, kuinka elämä on mennyt.”
Yhdestä asiasta hän on aivan varma. Ilman suomalaisia auttajiaan hän olisi virunut vuosikausia Neuvostoliiton vankiloissa.
”Olen heille elämäni velkaa.”
”Pitää auttaa, kun voi”
Ole Sundberg, 91, ainoa elossa oleva Vahterin auttaja, nousee tyttärensä autosta Soukan venekerholla. Tänne hän kuljetti veneellään virolaisnuorukaisen vuonna 1978.
Espoossa vanhuuden päiviään viettävä Sundberg ei enää oikein muista avustusoperaatiota. Hänelle kuitenkin sopii yhteiskuva pelastamansa miehen kanssa.
Vahter esittäytyy rollaattorilla kulkevalla Sundbergille.
”Ole, sinä autoit minua todella merkittävästi neljäkymmentä vuotta sitten”, hän sanoo.
”Pitäähän ihmisiä auttaa, kun voi”, Sundberg sanoo.
Sitten miehet paiskaavat kättä.
Sundberg ja Vahter Soukan venekerholla. Tommi Tuomi / Otavamedia