Helenin isä katosi rahtialus m/s Irman haaksirikossa – Hylyn löytyminen 51 vuotta myöhemmin on pieni ihme

Aamu on ollut sateinen. Nainen väistelee lätäköitä keveissä tennareissaan. Hän ohittaa kansallisrunoilija Runebergin haudan ja suuntaa mäkeä alas vasemmalle, kunnes pysähtyy.

Hauta on tavanomainen ja vaatimaton, mutta sen ylle kaareutuu kaunis koristeomenapuu, joka kukkii joka kevät vaaleanpunaisena. Nyt on heinäkuu, ja puussa on jo pieniä hedelmiä. Linnut pitävät niistä ja kerääntyvät mielellään puun oksille.

Hautakiveen on kaiverrettu purjelaiva ja yhdeksän nimeä: Sten, Mirja, Kim, Rolf, Britta, Kurt, Leila ja Hans Grönqvist sekä Kurt Törnström. Alla on teksti: Den tryggaste hamn är vår faders famn. Turvallisin satama on meidän isämme syli.

Kahden viime kuukauden aikana haudalla on käyty usein. Rahtialus m/s Irman haaksirikko on ollut suomalaisen merenkulun suurimpia mysteereitä jo viisikymmentä vuotta, mutta toukokuussa tapahtui käänne: Irma löydettiin.

Porvoolaiselle Helen Grönqvist-Lönnroosille se päivä oli hyvin erityinen.
Hän oli vain nelivuotias, kun hänen isänsä Hans katosi Irman mukana.

Naurun ja laulun Irma

Helen kasvoi Porvoossa Voolahden kylässä, jossa melkein kaikilla oli laiva. Helenin isovanhemmat omistivat vanhan norjalaisen sillialuksen, m/s Irman. Se oli koko perheen elinkeino ja toinen koti. Veljekset, joita oli seitsemän, olivat pari-kolmekymppisiä – komeita, iloisia, laulavaisia nuoria miehiä. Vaimot ja lapset olivat usein mukana varsinkin Baltiaan ja Ruotsiin suuntautuneilla pidemmillä matkoilla; se oli merenkulkijoiden perheille ainoa tapa viettää aikaa yhdessä.

Helen ehti olla lrman matkassa lukemattomia kertoja, yhden kokonaisen kesänkin. Niissä muistoissa on aurinkoista ja lämmintä. Istutaan messissä, ja pikku Helen jahtaa auringon piirtämiä kuvioita seinällä. Ympärillä on läheisiä ihmisiä. On turvallinen olo.

Helenin on usein vaikea hahmottaa, mitkä muistot ovat oikeita ja mitkä kertomuksia tai mielikuvitusta. On vain joitakin välähdyksenomaisia kuvia.

Yhdessä muistossa isä on ollut pitkään merillä. Helen näkee hänen tulevan kotiin. Hän nousee kodin portaat ja nostaa kaikki rakkaansa kerralla syliin: äidin, Helenin ja pikkusiskon. Isä oli vahva.

Helenin viimeinen muisto on vuoden 1968 elokuulta. Helen herää ja menee vanhempien huoneeseen. Sängyssä on vain isä. Missä äiti on, Helen kysyy. Isä kertoo, että äiti on mennyt synnyttämään Helenille pikkusiskoa tai -veljeä.

Kolmea kuukautta myöhemmin isää ei enää ole.

M/s Irman haaksirikon syy on mysteeri. Kaikki kadonneet olivat kokeneita merimiehiä, ja Irman piti olla myrskynkestävä alus. Wikimedia commons

Kun isä katosi

Sinä yönä Helenin äiti Gun näki unen. Hänen miehensä seisoi ovensuussa ja katseli häntä.

”Mikset tule sisään?” Gun ihmetteli. Hans vain katsoi häntä vaiti, silmät täynnä rakkautta. Sitten hän katosi.

Seuraavana päivänä Helen ja pikkusisko Anki olivat sisällä leikkimässä, kun puhelin soi.
Gun vastasi puhelimeen. Hän alkoi huutaa.

Helen pelästyi niin kovasti, että meni kaappiin piiloon.

Oli maanantai, lokakuun 28. päivä vuonna 1968.

Irma oli lähtenyt torstaina Liettuan neuvostotasavallasta, Klaipedan satamasta antrasiittilastissa kohti Raumaa. Yöllä oli ollut kova myrsky, ja Irma ei ollut saapunut satamaan. Kateissa oli yksitoista henkeä: Helenin kolme setää puolisoineen, kaksivuotias Kim-serkku. Nuoret miehet Kurt, Stefan ja Jim. Ja Helenin isä Hans.

Pakko selviytyä

Irman katoamisen jälkeinen aika on Helenillä pimeän peitossa. Hän ei muista itkua, surua eikä tuskaa – ehkä niiden unohtaminen oli lapsen tapa selviytyä.

Aikuisten osa oli toinen. Helen kertoo miettineensä jälkeenpäin sitä käsittämätöntä vahvuutta, jolla he kantoivat koko perheensä järkyttävän tragedian ylitse. Famu, joka oli menettänyt kerralla neljä lastaan sekä yhden lapsenlapsensa, otti huomaansa orvoksi jääneen Dan-serkun. Helenin äidistä tuli kolmen lapsen leskiäiti. Perheen elinkeino oli pyyhkiytynyt pois, kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan.

Mutta Grönqvistin perhettä kannatteli rakkaus; sinä jouluna lapsille tuli kasapäin lahjoja ventovierailta. Lucia-kulkueen yhteydessä järjestetyn keräyksen tuotosta annettiin äidille avustus, jonka turvin hän sai seuraavana kesänä ajokortin.

Ihmisten myötätunto kosketti niin syvältä, että sitä muistellaan perheessä vieläkin.

Elämä on sitkeydessään ihmeellinen. Lapset saivat isäpuolen. Irman ympärille alkoi kasvaa hiljaisuuden muuri, joka vankkeni vuosien varrella. Isän ikävä kätkeytyi Helenin ihon alle. Se vihlaisi häissä ja lasten syntymässä ja tuntui haikeutena katsellessa ihmisiä, joilla oli lämmin suhde omaan isään: tuollaista se olisi varmaan ollut. Mutta tyhjään kohtaan sisimmässä tottui.

Jossakin vaiheessa Helen huomasi ajattelevansa, että olisi parempi, jos Irmaa ei koskaan löydettäisi. Perhe oli oppinut suojelemaan taitavasti toistensa arpeutuneita haavoja.
Ajatus siitä, että kaikki pulpahtaisi uudelleen pintaan, tuntui pelottavalta.

Helen Hans-isänsä kanssa. Hans oli kuollessaan vain kaksikymmentäkuusivuotias.

Muistot heräävät

Helen muistaa järkytyksensä, kun hän yhtäkkiä aikuisiällä tajusi, että pikkuveljellä ei ollut isästä ainoatakaan muistoa. Veli tiesi isästä vain sen, mitä kylänmiehet olivat kertoneet hänelle laivalla, jolla hän oli ollut kesätöissä.

Muistot oli säilötty tiiviisti, mutta oli jo aika avata kantta.

Viime vuonna Irman katoamisesta tuli kuluneeksi viisikymmentä vuotta. Kadonneen laivan tarina alkoi elää uutta elämää. Tehtiin haastatteluita, podcast ja kirja Vi minns m/s Irma, jossa ihmiset muistelevat Irmaa ja sen mukana kadonneita.

Myös Helenin äitiä haastateltiin. Se oli viimeinen tilaisuus taltioida hänen muistonsa; Gun menehtyi rajuun leukemiaan marraskuussa 2018.

Onnettomuuden vuosipäivä havahdutti myös dokumentaristi Mikael Martikaisen. Martikainen oli ollut mukana hollantilaisen kauppa-alus Vrouw Marian hylyn paikallistamisessa kymmenen vuotta aikaisemmin. Hän tunsi hylynetsijöitä, sukeltajia ja muita asiantuntijoita, joiden kanssa Irman hylkyä voisi yrittää etsiä. He saivat perikunnalta luvan ryhtyä toivottomalta tuntuvaan yritykseen.

Odottamaton löytö

Toukokuun 21. päivä 2019 oli tavallinen tiistai. Helen oli töissä. Hänen puhelimeensa tuli tekstiviesti.

Irma on löytynyt.

Dokumenttiryhmä oli paikallistanut Irman hylyn viistokaikuluotaimen avulla Ahvenanmereltä, Isokarista länteen, 43 metrin syvyydestä.

Helenin oli mentävä ulos haukkaamaan happea. Tieto tuntui epätodelliselta.

Mutta totta se oli. Hylystä päästiin ottamaan kuvia. Viisikymmentä vuotta meren pohjassa on pitkä aika, ja se näkyi Irman väsyneessä olemuksessa. Laiva oli laahusnuottien kappaleiksi repimä, mutta ahterista pystyi hyvin lukemaan: m/s Irma, Borgå.

Sen pidemmälle tutkimuksissa ei ole vielä päästy. Hautarauha on mennyt umpeen, ja hylyn tutkimiseen vaadittava lupa on nyt vakuutusyhtiön takana. Vielä ei tiedetä, kuka hylkyä lopulta pääsee tutkimaan – poliisi vai ammattisukeltajat.

Se, että laivan löytyminen oli suunnitellun etsinnän tulos, antoi Helenille aikaa valmistautua. Silti pienen paatin etsiminen meren valtavasta sylistä oli neulan etsimistä heinäsuovasta. Irman löytyminen on pieni ihme.

”Vaikka tavallaan pelkäsinkin tätä, tuntuu sittenkin hyvältä. Niin moni ihminen on toivonut, että Irma löytyisi. Tämä merkitsee heille niin paljon.”

Helenin isän nimi on kaiverrettu kiveen, jonka alle on haudattu vain isän veli Kurt. Helen ei tohdi toivoa, että Irman hylystä löydettäisiin mitään isään liittyvää. Niclas Mäkelä / Otavamedia

Muistojen lämmin syli

Irman löytyminen oli jättiuutinen, mutta Helen ei osaa toivoa, että hylystä löydettäisiin mitään hänen isäänsä liittyvää.

”Laivasta on jäljellä enää romu. Ei tunnu viisaalta odottaa mitään”, Helen pohtii.
Jokin kauan sitten kadonnut tuntuu silti heränneen uudelleen henkiin. On lupa puhua, muistella. Surrakin.

M/s Irman hautamuistomerkistä on tullut Helenille tärkeä paikka. Mutta isä ei ole siellä. Sinne on haudattu ainoastaan Kurt, Helenin setä, jonka ruumis löydettiin pelastuslautalta viisi päivää Irman katoamisen jälkeen. Aivan vieressä lepäävät Helenin isovanhemmat.

Sen päivän jälkeen, kun meri riisti isoäidiltä ne neljä komeaa, nauravaa poikaa, hän ei enää koskaan astunut veneeseen. Helen ymmärtää sen hyvin, mutta ei itse ole merelle vihainen; asiat eivät ole niin yksinkertaisia. Kun hänellä on ollut surua tai tärkeää mietittävää, hän on huomannut hakeutuvansa rannalle. Meri tuntuu pyytävän häntä lähelleen, olemaan hiljaa, kuuntelemaan aaltojen kohinaa.

Pyhä, kirottu meri. Siihen kohtalonsa sitoneet merimiehet, saaristolaiset ja kalastajat ovat kautta aikojen tunteneet sen kahdet kasvot. Eikä meren mustin raivokaan ole estänyt heitä sitä rakastamasta.

Irma nukahti sen käsivarsille täynnä nuoruutta, rakkautta ja onnea. Sisällään helmenhohtava muisto aurinkoisista päivistä, kun laineet liplattivat hilpeinä, aurinko paistoi, messistä kantautui kypsyvän ruuan tuoksu, ja jostain kuului pienten lapsenjalkojen töminä, heleää naurunkikatusta.

Jonnekin sinne, syvälle pimeään hiljaisuuteen, on kätketty myös Helenin aarre.
Isän syli, rakkautta tulvillaan.