Välimereen hukkuneet pakolaiset haudataan Sisiliassa nimettöminä – Suurinta osaa ei tunnisteta

Jaa artikkeliLähetä vinkki
Muun muassa Uhri numero 13 makaa näillä hautapaikoilla Syrakusan kaupungin hautausmaalla. © Joonas Brandt
Välimeri on nykypäivän vaarallisin reitti siirtolaisille. Se on vienyt reilussa kahdessa vuodessa 10 000 ihmishenkeä, ja tahti on kiihtymään päin.

Rikostutkija Angelo Milazzo esittelee tietokoneeltaan epäselviä, kännykän kameralla otettuja valokuvia. Istumme Milazzon työhuoneessa Italiassa, sisilialaiskaupunki Syrakusan oikeustalon ylimmässä kerroksessa.

Kuvia on kymmeniä, ja ne esittävät hyväntuulisen näköisiä, arviolta parikymppisiä naisia ja miehiä. He poseeraavat vierekkäin, kädet toistensa olkapäillä. Nämä ovat kaverikuvia, joita otetaan, kun halutaan ikuistaa yhdessä koettu hetki.

”Tämä on yksi niistä uhreista, jonka henkilöllisyyttä en ole onnistunut varmistamaan, koska en enää löydä hänen omaisiaan. Latasin kuvat hänen kännykästään tutkinnan yhteydessä”, Milazzo huokaa ja osoittaa kuvissa esiintyvää vaaleahiuksista nuorta naishenkilöä.

Nimettöminä hautaan

Tämä eritrealainen nainen on yksi 24. päivä elokuuta 2014 Sisiliansalmessa tapahtuneen onnettomuuden 24:stä kuolonuhrista. Silloin Libyasta lähtenyt kalastusalus oli kuljettamassa 388 afikkalaistaustaista ihmistä kohti Eurooppaa, mutta kallistui liiasta painosta kesken matkan. Naisen ruumis tuotiin Syrakusassa sijaitsevaan Augustan satamaan pelastusaluksen mukana.

Samassa aluksessa Eurooppaan tulivat myös naisen eloonjäänyt sisko ja serkku, jotka esiintyvät sekä kännykästä ladatuissa että viranomaisten pelastetuista ottamissa valokuvissa. Satamassa he ilmoittivat sukulaisensa kadonneen onnettomuuden yhteydessä.

”Kuvat on otettu Libyassa päivää ennen kuin nuoret astuivat ihmissalakuljettajien veneeseen. Minun pitäisi löytää naisen omaiset, jotta voisin palauttaa heille hänen omaisuutensa”, Milazzo selittää ja näyttää pientä muovipussia, jonka sisällä on punainen, hiekkaa ja merivettä niellyt matkapuhelin.

Naisen sukulaiset hävisivät jäljettömiin pian tapauksen jälkeen, eivätkä ole voineet virallisesti varmistaa uhrin henkilöllisyyttä. Siksi tutkintatapaus on jäänyt kesken, ja Milazzo sekä hänen tutkijakollegansa tuntevat eritrealaisnaisen vain nimellä Uhri numero 13. Ruumis on haudattu nimettömänä Syrakusan hautausmaalle.

Kuoleman reitti

Eritrealaisnainen on yksi esimerkki niistä noin 10 220 ihmisestä, joilta Välimeri on vienyt hengen vuoden 2014 alusta lähtien. Hän pyrki Eurooppaan kaikista vaarallisinta merireittiä eli niin sanottua Keskisen Välimeren reittiä. Se alkaa Pohjois-Afrikasta, useimmiten Libyasta, ja päättyy enimmäkseen Italian eteläisille saarille. Suurin osa pelastetaan Sisilian rannikkokaupunkeihin kuten Cataniaan, Augustaan, Pozzalloon tai Messinaan.

Mitä muille meren uhreille tapahtuu?

Yksinäinen vene saattaa seilata Välimerellä tunneista puolikkaaseen päivään ennen kuin osuu pelastuspartioiden tutkiin. Sitten lähimpänä oleva pelastusalus kääntää nokkansa sitä kohti, tavoitteenaan poimia matkaa tekevät kyytiin ja saattaa heidät kuivalle maalle.

Kuten pelastusoperaatioissa tapaa käydä, tilanteen todellinen luonne selviää vasta paikan päällä.

Jos vene sattuu säilymään ehjänä ja tasapainoisena pelastustyöntekijöiden saapumiseen asti, kyydissä olevien eloonjääminen on todennäköisempää kuin varsinaisissa onnettomuustapauksissa.

Kuolemantapaukset ovat kuitenkin tavallisia silloinkin, kun vene pääsee ehjänä perille. Kuolemaan on useita mahdollisia syitä. Moni kyydissä olevista on elänyt puutteellisissa olosuhteissa, joutunut pahoinpidellyksi tai onnettomuuteen, ja on siksi jo veneeseen noustessaan huonossa kunnossa. Hypotermia, nestehukka, veneen polttoaineesta aiheutuvat vammat sekä hengitys- ja ihosairaudet ovat yleisiä, ja veneissä on nähty jopa synnytyksiä.

Vaikka ne eivät ehkä tapa, ne heikentävät yleiskuntoa, mikä voi koitua merimatkalla kohtalokkaaksi.

Ihmisrahtausta

Kun meren ylittäjät taistelevat elämästä, sääntöjä ei ole. Ihmissalakuljettajat pakkaavat huonokuntoiset puu- tai kumiveneet niin täyteen, että ne pääsevät juuri ja juuri matkaan.

Kumiveneiden kyydissä kulkee satoja, suurempiin puuveneisiin sullotaan joskus tuhatkin ihmistä: naisia, miehiä ja lapsia. Kuria pitää veneen kuljettaja ja ehkä pari muuta, joilla on kokemusta merenkäynnistä. Joskus vene tuupataan matkaan ilman kuljettajaa.

Suuremmissa veneissä ihmiset sijoitetaan useisiin kerroksiin. Järjestys määräytyy matkasta maksetun summan mukaan: ylimmäksi pääsevät parempiosaiset, alimmaksi vähemmän maksaneet. Varsinkin alemmissa kerroksissa hapesta on puutetta, ja vaara tukehtua tai liiskaantua joukon alle kasvaa.

Toisinaan veneen polttoainejärjestelmä rikkoutuu, ja moottori alkaa vuotaa kesken matkan. Tällaisissa tapauksissa alimman kerroksen ihmisiä on menehtynyt myrkkykaasuja hengitettyään.

Joskus veneessä on niin ahdasta ja kaoottista, että kyydissä oleva huomaa vieressä istuvan kuolleen vasta silloin, kun pelastuspartio saavuttaa veneen.

Erilaisia tapahtumakulkuja merimatkalla on varmasti yhtä monta kuin Eurooppaa kohti lähteviä veneitä. Kansainväliset avustusjärjestöt uskovat, etteivät kaikki Välimeren uhrit tule viranomaisten tietoon ja kuolleiden määrät ovat todellisuudessa tilastoja suurempia. Nyrkkisääntönä voidaan pitää sitä, että jos ei joudu yli laidan, vaan kuolee veneessä, ruumis päätyy kuivalle maalle pelastuspartion ja matkasta selvinneiden mukana.

Tuhannet katoavat

Oman lukunsa pelastusoperaatioihin muodostavat ne veneet, jotka joutuvat merihätään rikkouduttuaan, hörpättyään vettä tai kallistuttuaan kyljelleen – kuten esimerkiksi se vene, jonka kyydistä Uhrin numero 13 epäillään pudonneen.

Kun pelastajat tässä tilanteessa saapuvat onnettomuuspaikalle, veden varassa saattaa olla kymmeniä tai satoja ihmisiä, monet heistä uimataidottomia. Pelastushenkilökunta poistaa uppoavasta veneestä ja nostaa merestä kaikki, jotka saa käsiinsä.

Kannella annetaan ensiapua ja elvytetään. Jos pelastusaluksessa on tilaa pelastusoperaation jälkeen, alus voi jäädä partioimaan merelle vielä päiväksi. Jos kyydissä on vainajia, maihin tullaan suorinta tietä.

Kuolleet kuljetetaan satamaan aluksissa olevissa kylmäsäilytystiloissa. Matkalla uhreista otetaan valokuvat tunnistamistyötä varten. On tapahtunut sellaistakin, että paikallinen kalastusalus on löytänyt Välimerestä hukkuneita ja tuonut heidät maihin.

Joskus ruumiita on huuhtoutunut aaltojen mukana rantaan itsekseen. Yhtä kaikki, kuivalle maalle päätyy lopulta vain murto-osa hukkumalla kuolleiden ruumiista.

Loput jäävät kansainvälisiin tilastoihin kadonneina, ja Välimerestä tulee heidän viimeinen lepopaikkansa.

Salapoliisityötä

Jatkuvien, enintään muutamia kymmeniä kuolonuhreja vaativien onnettomuuksien lisäksi Välimerellä on nähty lukuisia suuronnettomuuksia.

Niistä vakavin sattui lauantaiyönä 18.5.2015, kun noin 800 ihmistä kuljettanut Ievoli Ivory -kalastusalus upposi noin 200 kilometrin päässä Lampedusan saarelta. Italian rannikkovartiosto sai pelastettua alukselta vain 28 ihmistä.

Onnettomuus keräsi paljon mediahuomiota Italiassa ja ulkomailla. Avustusjärjestöt vaativat Välimerelle lisää pelastuspartioita. Italian pääministeri Matteo Renzi ilmoitti pian muun muassa laivaston, paloviranomaisten, useiden yliopistojen oikeuslääketieteellisten tutkijoiden ja Punaisen Ristin aloittavan yhteistyöoperaation hylyn nostamiseksi.

Ievoli Ivoryn jäännökset naarattiin merestä kesäkuussa ja hylkyyn jääneet vainajat pääsivät maan lepoon.

Italian sisäministeriön yhteyteen perustettiin myös toimikunta, joka tekee Välimerellä kuolleiden ruumiille oikeuslääketieteellisiä tutkimuksia. Tällä hetkellä merestä nostettu hylky seisoo Augustan kaupungin satamassa valtavassa kylmäkaapissa, jonka sisällä tutkijat keräävät ruumiista dna-näytteitä viedäkseen ne anylysoitavaksi milanolaislaboratorioihin.

Tulokset kerätään yhteen, minkä jälkeen on tarkoitus perustaa vainajista viranomaisten yhteinen rekisteri. Sen toivotaan helpottavan vainajien tunnistamistyötä, josta ovat tähän asti vastanneet pääasiassa kunnat sekä yksi erikoistutkijaryhmä, johon myös Angelo Milazzo kuuluu.

Työ on monimutkaista, vähävaraisille kunnille taloudellisesti rasittavaa ja monin paikoin se on ollut myös tuloksetonta. Sekin kertoo jotain, että onnettomuuteen joutuneen kalastusaluksen nosto-operaatio on kestänyt nyt vuoden ja kolme kuukautta, maksanut noin 10 miljoonaa euroa, ja sen avulla on saatu nostettua merenpohjasta arviolta 500 vainajaa. Määrä vastaa vain noin kuudesosaa Välimeren pelkästään viime vuonna vaatimista uhreista.

Ruumishuoneiden ahtaus

Kun pelastusalus saapuu italialaiseen satamaan, selvinneitä odottavat avustusjärjestöjen lääkärit ja ensihoitajat sekä joukko viranomaisia poliiseista kyseisen kunnan maahanmuuttoasioista vastaaviin työntekijöihin.

Kunta järjestää vainajille arkut, joissa nämä kuljetetaan ruumishuoneelle lähialueiden sairaaloihin – sinne, missä milloinkin on tilaa.

Jos vainajia tulee mereltä yhtäkkiä paljon, sairaaloiden ruumishuoneiden tila käy vähiin. Esimerkiksi Catanian kaupungin Vittorio Emanuele -sairaalan ruumishuoneella on kylmätilat neljälle vainajalle kerrallaan. Joskus ruumiille on jouduttu järjestämään väliaikaisia säilytystiloja, mikä voi olla käytännön syistä ongelmallista. Ruumishuoneelle saapuessaan vainaja saattaa olla kuollut edellisenä päivänä, edellisviikolla tai edelliskuussa riippuen siitä, millainen tapahtumaketju kuolemaa on seurannut. Ikävimmässä tapauksessa ruumisarkku ei riitä pitämään hajua.

Ruumishuoneella patologi kerää vainajasta ulkoisia tuntomerkkejä ja tekee henkilöllisyyden selvittämistä varten tarvittavia toimenpiteitä, joiden laatu riippuu ruumiin kunnosta.

Esimerkiksi kauan vedessä olleesta ruumiista on mahdoton saada tietoja ilman dna-testiä. Tällaisissa tapauksissa mukaan astuvat sisäministeriön alaiset oikeuslääketieteelliset tutkijat.

Joskus vainajien yltä löytyy omaisuutta, kuten puhelimia, avaimia, muistilappuja, tupakansytyttimiä tai henkilöpapereita. Ne toimitetaan sille taholle, joka kyseisessä kunnassa vastaa tutkinnasta.

Tuntemattomien kummut

Tarvittavan lääketieteellisen prosessin jälkeen on selvitettävä, mihin vainaja haudataan. Pienillä sisilialaispaikkakunnilla hautausmaiden tila on paikoin niin tiukassa, että jopa kunnan asukkaat saavat taistella läheistensä hautapaikoista.

Suurin osa Välimeren uhreista on nimettömiä eikä heillä ymmärrettävistä syistä ole paikalla ketään, joka huolehtisi heidän hautaamisestaan.

Vainajat jaetaan Sisiliassa tilan perusteella eri hautausmaiden kesken. Riippuu kunnasta saako vainaja haudalleen kiven tai järjestetäänkö hautauksen yhteydessä seremonia.

Esimerkiksi Catanian kaupungin jättimäisellä hautausmaalla on kaksi aluetta, jossa makaa yhteensä noin 150 Välimerellä eri onnettomuuksissa kuollutta, suuri osa nimettömiä. 17 heistä siunattiin hautaan maaliskuussa 2015 järjestetyssä siunaustilaisuudessa. Hautajaisiin osallistuivat kunnanjohtaja, poliiseja, imaami, arkkipiispa, uskonnollisten järjestöjen ja median edustajia sekä muita meren ylittäneitä.

Välimeren uhreille pystytettiin muistomerkki. Uskonnolliset johtajat puhuivat kuolemasta, armosta, myötätunnosta ja anteeksiannosta. Vainajien elämistä ei voitu kertoa mitään, niistä kun ei mitään tiedetty.

Jokaisen vainajan hautalaattaan raapustettiin pätkä afrikkalaisen runoilijan siirtolaisista kertovasta runosta, ja ne peitettiin suurin kukkakimpuin.

Kivi tai metallitikku

Loput runsaat 120 vainajaa on haudattu parinsadan metrin päähän tästä muistomerkistä unohdetulle avomaalle.

Näky tuo mieleen rakennustyömaan.

Täällä vain yhdellä haudalla on kivi: 30. kesäkuuta vuonna 2015 Välimerellä kuollut syyrialaismies on tunnistettu, ja hänen omaisiinsa on onnistuttu saamaan yhteys. He ovat halunneet rakkaansa saavan viimeisen kunnianosoituksen ja ovat kustantaneet hautakiven.

Muiden vainajien kohdalla hautakiven virkaa toimittavat metalliset tikut, joiden päässä olevassa laatassa on koodinumero. Nämä ihmiset ovat joko jääneet viranomaisten arkistoissa nimettömiksi tai sitten ei ole löydetty omaista, joka maksaisi satasia hautakivestä.

Tikkuhaudoissa lepäävät ovat myös ilman viimeistä siunausta. Kuolleita on niin paljon, ettei kunnan ole mahdollista järjestää sellaista kaikille.

Kun merestä löydetty on saatettu haudan lepoon, viranomaisten työ tapauksen selvittämiseksi pyörähtää kunnolla käyntiin.

He katsovat rannikkovartioston videoita, haastattelevat samassa veneessä matkustaneita eloonjääneitä vastaanottokeskuksissa, tutkivat maan kamaralle asti selvinneitä esineitä ja viettävät tuntikausia sosiaalisen median ryhmissä penkoen johtolankoja vainajan kotimaahan ja omaisiin.

Juuri niin kuin Angelo Milazzo teki etsiessään jotain, mikä yhdistäisi hänet Uhrin numero 13 elämään.

Artikkelia varten on haastateltu Angelo Milazzon lisäksi Catanian kaupunginvaltuutettu Rosario D’Agataa, Catanian yliopiston siirtolaisuutta tutkivaa professori Carlo Collocaa, Siracusan tuomioistuimen laittomaan maahanmuuttoon erikoistuneen tutkijajaoston jäseniä Carlo Parinia ja Tonio Panzanaroa, Punaisen Ristin Restoring Family Links -vapaaehtoisryhmän Sisilian-koordinaattori Silvia Dizziaa, Lääkärit Ilman Rajoja -järjestön Sisilian toiminnanjohtaja Andrea Anselmia ja psykologi Aurelia Barbieria, Catanian imaami ja Sisilian islamilaisen yhteisön johtaja Abdelhafid Kheitia sekä katolisen järjestön Comunità di Sant’Egidion tiedottaja Emiliano Abramoa. Jutussa esiintyvät Välimeren uhritilastot ovat YK:n pakolaisjärjestön UNHCR:n keräämiä.

FB_logo   Jaa juttu Facebookissa

Twitter_icon   Jaa juttu Twitterissä

Seura_Logo

  Tilaa Seura

X