”Joulurauha on uniikki, ikivanha pohjoismaalainen perinne – joka joulurauhaa rikkoi, sai tavallista ankaramman rangaistuksen”
Uskonnolliset juhlat ovat sulautuneet hyvin myös ei-uskovaisten arkeen. Esko Valtaoja pohtii kolumnissaan, miksi tyytyä vain kristittyihin juhlapyhiin.
Esko Valtaoja on avaruustähtitieteen emeritusprofessori ja tieteen kansantajuistaja, joka on julkaissut useita teoksia.
Jouluksi sattuva kirjoitusvuoro on kolumnistin painajainen. Joulusta on pakko puhua, mutta mitä sanoa aiheesta, jota loppuun kalutumpaa tuskin löytyy?
Joulujutun raamit ovat ankarat ja ahtaat. Mukana pitää olla joululyhde ja varpusia, rekiajelu, punaisia tupia ja valkoisia hankia sekä paimenia ja enkeleitä sen verran kuin sielu sietää ja maailmankatsomus antaa myöten. Lisäksi pitää vielä paheksua joulun kaupallisuutta ja muistuttaa joulun sanomasta. Revi siitä sitten.
Mutta ei auta. Puhutaan siis vaikka tuosta rauhasta ja hyvästä tahdosta.
Uskonto ja maallinen hyvä tahto kulkevat sovussa rinnakkain
Jokaisella juhlapäivällä on ainakin kaksi tarkoitusperää. Esimerkiksi Minna Canthin päivä 19. maaliskuuta on Minnan syntymäpäivä, mutta samalla myös tasa-arvon päivä.
Vaikka ei Minnaa koskaan olisi lukenut eikä hänestä vähempää voisi piitata, tasa-arvoa voi aina juhlia pohtien samalla keinoja edistää sitä.
Jouluun pätee sama. Rauha ja hyvä tahto kelpaavat kaikille, oli suhtautuminen Jeesukseen mikä tahansa.
Uskova voi mennä joulukirkkoon riemuitsemaan Vapahtajansa syntymästä, mutta kirkkoon voi myös mennä vain hiljentymään rauhan juhlaan ja sen rituaaleihin, vaikka ei niiden uskonnollisia merkityksiä todesta ottaisikaan.
Joulurauha on uniikki, ikivanha pohjoismaalainen perinne. Joka joulurauhaa rikkoi, sai tavallista ankaramman rangaistuksen. Edes joskus pitää osata olla ihmisiksi! Ja jos rauha ja hyvä tahto sujuu joulun yli, miksi emme sinnittelisi vähän pitempäänkin?
Ihmisiksi voisi olla muutamankin kerran vuodessa
Voisikohan yhteiseen käyttöön adoptoida muitakin uskonnollisia juhlia? Uskovat saisivat toki pitää niiden perinteiset merkityssisällöt ominaan, mutta muut voisivat käyttää juhlia arjesta irtautumiseen, elämän tärkeiden asioiden ja tavoitteiden muistamiseen.
Ajatellaan vaikka juutalaisten Jom Kippuria, sovituksen ja armon juhlaa. Emmekö me kaikki tarvitse tuollaista päivää? Päivää, jonka sanomana on anteeksi saaminen ja anteeksi antaminen sekä toisillemme että itsellemme – ja myös suhteessamme Jumalaan, jos niin haluaa ajatella.
Tai entäpä kiittämisen ja iloitsemisen päivä, islamin Id al-fitr, joka päättää Ramadan-paaston? (Kun tarkemmin asiaa ajattelen, itse paastokin voisi olla hyvä ajatus tässä liikalihavuuden maailmassa.)
Edes yhtenä päivänä sopisi unohtaa kaikki marina ja olla kiitollinen elämälle.
Buddhalaisuudesta voisimme vohkia vaikkapa vietnamilaisen Tét-juhlan, jolloin muistetaan esivanhempia. Onhan meillä tosin jo pyhäinpäivä, mutta se on lähinnä kolkon ankeaa seisomista kynttilöiden kera räntäsateessa hautausmaalla vailla riemun pilkahdustakaan, toisin kuin Tét.
Eikä kaikkia juhlia tietysti tarvitse nykyuskonnoilta lainata. Antiikin saturnaliat ja pienemmät orgiapäivät saattaisivat myös olla paikallaan, mutta taidanpa näin joulun aikaan jättää idean jatkokehittelyn vähän myöhemmäksi.
Lue kaikki Esko Valtaojan kolumnit tästä!