Päiväkirja on Esko Valtaojan mielestä ainoa aito kirja: ”Päiväkirja on aikuisen mielikuvitusystävä, jolle voi aina uskoutua”
”Keskustelussa itsesi kanssa törmäät yhä uudestaan asioihin, joista sinulla ei ollut aavistustakaan”, Esko Valtaoja kirjoittaa.
Esko Valtaoja on avaruustähtitieteen emeritusprofessori ja tieteen kansantajuistaja, joka on julkaissut useita teoksia.
”Matematiikan tunnilla tietokilpailu, kysyttiin lähintä tähteä (Proxima Centauri). Voimistelu vapaa, kotiin 13.30. Vetelehtimistä, tikanheittoa.”
Näin enteellisesti aloitin päiväkirjani 13-vuotiaana, keväällä 1965. Tähtiä ja vetelehtimistä mahtuikin sitten runsaasti seuraaviin vuosikymmeniin voimistelun loistaessa poissaolollaan. Vuosikymmenen ajan kirjoitin uskollisesti joka päivä. Lyhyempiä pätkiä on tullut koko loppuelämän.
Päiväkirja on spontaani ja aito
Kuinkahan moni enää pitää oikeaa, yksityistä päiväkirjaa, jota ei ole tarkoitettu nettiin blogattavaksi eikä yleensä kenenkään muun luettavaksi?
Kirjallisuus kyllä pursuaa päiväkirjoja, japanilaisen hovineidon Sei Shonagonin tuhannen vuoden takaisesta Tyynynaluskirjasta Olavi Paavolaisen Synkkään yksinpuheluun ja Matti Klingen 24-osaiseen Päiväkirjastani-sarjaan.
Ne eivät kuitenkaan ole aidon spontaaneja päiväkirjamerkintöjä vaan julkaistavaksi tarkoitettuja, viimeisteltyjä ja muokattuja kaunokirjallisia teoksia. Kirjoittaja ei keskustele niissä itsensä vaan suuren yleisön kanssa.
Miksi vaivautua merkitsemään muistiin oman päivänsä enimmäkseen melko tyhjänpäiväisiä tapahtumia ja ajatuksia, vuodesta toiseen? Koska kaikista loputtomista self help- ja elämäntaitokirjoista oma päiväkirja on ainoa, joka taatusti tehoaa.
”Päiväkirjastani puuttuu melkein kokonaan onnellisten aikojen kuvaus”
Päiväkirja on aikuisen mielikuvitusystävä, jolle voi aina uskoutua. Kun kirjoitat vain itsellesi tietäen, että kukaan muu ei tätä tule lukemaan, olet rehellinen itsellesi. Keskustelussa itsesi kanssa törmäät yhä uudestaan asioihin, joista sinulla ei ollut aavistustakaan.
”Päiväkirjastani puuttuu melkein kokonaan onnellisten aikojen kuvaus”, kummasteli Aino Kallas vanhoja merkintöjään.
”Miksi ihmeessä? Kuitenkin on minun elämäni, viime vuotta lukuun ottamatta, yleensä ollut onnellista ja iloista.”
Niinpä niin; ei kumma että kirjoittamista käytetään myös terapiana. Ja vaikka et olisi hoidon tarpeessa, itsetutkiskelu ei tee pahaa. Ahkera päiväkirjan kirjoittaminen voi myös pelastaa muutenkin ihan tarpeeksi kärsivän ihmiskunnan vielä yhdeltä autofiktioromaanilta.
Puuduttavuuden keskeltä löytyy herkkupaloja
Aidot päiväkirjat, ne harvat jotka syystä tai toisesta päätyvät julkisuuteen, ovat kiehtovia juuri rehellisyytensä vuoksi: näin joku ihminen päivänsä eli ja koki. Luen parhaillaan ehkä kuuluisinta sellaista, englantilaisen virkamiehen Samuel Pepysin privaattia päiväkirjaa 1660-luvulta.
Huolella kirjatut päivärutiinit ovat yhtä puuduttavaa luettavaa kuin omat merkintäni katsotuista tv-ohjelmista, mutta välillä löytyy herkkupaloja.
Kuvailtuaan kuningas Kaarle II:n juhlavaa kruunajaispäivää Pepys jatkaa lontoolaisten juhlinnan ja hillittömän ryyppäämisen kuvaamisella. ”Sammuin ja nukuin aamuun saakka – mutta, kun heräsin, löysin itseni likomärkänä omasta oksennuksestani.”
Todellista elämää.
Lue kaikki Esko Valtaojan kolumnit täältä.