Luontokato kiihtyy – Jenni Haukio ihmiskunnan toiminnasta: ”Häpeän kuulua säälimättömien lajiin”

Jaa artikkeliLähetä vinkki
Seuran kolumnisti Jenni Haukio.
Runoilija ja tasavallan presidentin puoliso Jenni Haukio pohdiskelee Suomen ihmeitä ja ilmiöitä. © Paula Kukkonen
"Häpeä kuvaa todellakin kipeän osuvasti sitä tunnetta, jonka tietoisuus lajikadosta synnyttää", Jenni Haukio kirjoittaa.

Ympäristöjärjestö WWF:n tuoreen raportin mukaan luontokato eli ihmistoiminnan aiheuttama luonnon monimuotoisuuden köyhtyminen on kiihtynyt järkyttäviin mittasuhteisiin. Luontokadon realiteetti tuskin tulee enää kenellekään uutisena, mutta ongelmien vakavuus pysäytti nyt monet havahduttavammin kuin koskaan.

Selkärankaisten villieläinten populaatiot ovat vuosien 1970–2018 välillä pienentyneet keskimäärin 69 prosentilla, joka on vavahduttava luku. Luontokadon vaikein ja kriittisin alue on Etelä-Amerikka, jossa populaatioiden ehtyminen on ollut vielä huomattavasti suurempaa – populaatioiden pienentyessä jopa keskimäärin 94 prosentilla 50 vuoden ajanjaksolla. Olennaista kuitenkin on, että yksikään maanosa tai kansa ei voi väistellä vastuutaan tilanteesta.

Kiehtova tiede

Luontokadosta tulee väistämättä mieleen toinen traaginen ilmiö: sukupuutto. Olen viime aikoina sattuneista syistä syventynyt tietokirjallisuuden kautta erilaisiin teorioi­hin dinosaurusten sukupuuton syistä.

On sekä käsittämätöntä että myös äärettömän kiehtovaa, että 65 miljoonan vuoden takaisia tapahtumia voidaan nykytieteen menetelmin analysoida ja tulkita korkealla todennäköisyyden asteella, joka sukupuuton selitykseen käsittääkseni on liitettävissä.

Tutkijoiden suuri enemmistö uskoo, että maapalloon törmäsi asteroidi, ja räjähdyksen nostattaman noki- ja pölypilven johdosta maapallolle laskeutui vuosia kestänyt pimeys ja kylmyys. Muuttuneissa olosuhteissa kasvit eivät voineet enää yhteyttää ja eläimet käytännössä nääntyivät vähä vähältä kuolleeksi. Hirvittävä loppu – mutta siinä mielessä kuitenkin ”luonnollinen” päätepiste, että maailmankaikkeuden viitekehyksessä tämänkaltaiset tapahtumat yksinkertaisesti ovat mahdollisia.

”Vain elävät sielut voivat muuttaa maailmaa”

Oman aikamme lajikadossa on se merkittävä ero suhteessa dinosaurusten sukupuuttoon, että niiden valtakaudella ihmisiä ei ollut olemassa. Nykyinen kohtalokas tilanne on monin tavoin suoraa seurausta ihmiskunnan toiminnasta, eli kysymys ei tällä kertaa ole riippumattomiin luonnonlakeihin sitoutuvasta kehityksestä.

Sen sijaan ihmisellä vaikuttaa olevan sisäsyntyisenä ominaisuutenaan asteroidin tuhokykyyn verrattava voima näännyttää ympäriltään elämän monimuotoisuutta. Asioita ei tietenkään kannattaisi kärjistää ja synkistää näin pitkälle, mutta silti ihmislajin eläimistölle ja kasvistolle jo nyt aiheuttaman tuhon edessä mykistyy sanattomaksi. Voi vain lainata Eeva Kilpeä: ”Minä häpeän kuulua säälimättömien lajiin.”

Kun pysähtyy ajattelemaan sitä tosiasiaa, että maapallolta kuolee vuosittain useita eri eläin- ja kasvilajeja sukupuuttoon, kuvaa häpeä todellakin kipeän osuvasti sitä tunnetta, jonka tietoisuus lajikadosta synnyttää. Häpeä, kun katsoo eläintä silmiin ja tietää olevansa ihmisenä osallisena sen kärsimyksessä.

Ja suru, kun tuntee, ettei pysty auttamaan, tekemään juuri mitään merkityksellistä. Toisaalta juuri surun tunteessa piilee toivo, sillä kuten Paulo Coelhon Valon soturissa todetaan: ”… mutta sinä olet surullinen ja se todistaa, että sielusi on yhä elossa.” Vain elävät sielut voivat muuttaa maailmaa.

Lue kaikki Jenni Haukion kolumnit tästä!

X