Vaiston varassa

Siirtelin ajatuksiini uppoutuneena rikkaruohoämpärillisiä kompostiin, kun lehtikasan keskellä kohahti.
Jenni Haukio
Jenni Haukio 29.5.2016 19:35

Siirtelin ajatuksiini uppoutuneena rikkaruohoämpärillisiä kompostiin, kun lehtikasan keskellä kohahti – sekunnin sadasosassa ehdin silmissäni nähdä kaksi olemusta. Toinen siilin, toinen rotan. Kuvaksi ei kuitenkaan tarkentunut näistä kumpikaan. Tervehtijä oli eloisa mustarastas, todennäköisesti tammenterhoaterian nauttineena tai pesäaineksia keränneenä.

Kesän elämykset eivät rajoitu vain visuaalisiin nautintoihin, luonnon kukkiessa kauneimmillaan. Kesä on myös rikkaan, monipuolisen äänimaailman aikaa. Kun metsän siimeksessä rasahtaa, tekevät aivomme salamannopeudella vaistonvaraisia päätelmiä. Harkintaan ei jää aikaa, kun vaisto jo ohjaa väistämään tai ainakin kääntämään katseen kohti potentiaalista uhkaa.

Suomen pensaikoissa ja metsissä ei ihmistä onneksi monikaan vaara uhkaa, poislukien oma toimintamme. Kesäaika villiinnyttää ottamaan hölmöjä riskejä jos jonkinlaisissa tilanteissa. Puutarhasavotallani pahinta jälkeä sai aikaan piikikäs ruusupuska, käsivarret punottavat kuin raastinraudan jäljiltä. Silti yleisimpiä kaikista peloistamme ovat nimenomaan eläinpelot. Se kauhunsekainen kuva, jossa jokin järkyttävä olento syö meidät suihinsa tai puree henkihieveriin. Eläinpelot eivät läheskään aina ole järkiperäisiä, vaan pikemminkin täyttä mystiikkaa.

Aalto-yliopistolla on käynnissä kyselytutkimus, joka selvittää eläinten ihmisissä herättämiä tunteita – niin inhoa ja pelkoa kuin myös miellyttävyyttä ja levollisuutta.

Mielenkiintoista!

Järjellä jotenkin vielä ymmärtää, että moni pelkää sellaisia eläimiä, jotka periaatteessa fyysisiltä voimiltaan kykenisivät ihmisen nitistämiseen. Mutta entä sitten hiiret ja rotat – tai linnut ja hyönteiset, nehän eivät pysty aiheuttamaan juuri minkäänlaista vahinkoa. Miksi ihmeessä me jättiläiset pelkäämme näitä lilliputteja? Eräs selitys piilee siinä, että esimerkiksi hämähäkkejä pelkäävät ihmiset näkevät ne kokoaan suurempina, jopa pikkulinnun kokoisina.

Eläinpeloissa tietyt lajit ovat yliedustettuina niiden todelliseen uhkaan verrattuna. Paljon todennäköisempää on joutua koiran kuin vaikkapa käärmeen puremaksi. Seuralaiseläimemme tunnemme mielestämme läpikotaisin, mistä syntyy illuusio siitä, että kykenisimme myös kaikissa tilanteissa niitä hallitsemaan.

Osa eläinten pelottavuutta liittyykin nimenomaan niiden ennakoimattomuuteen – ihminen pelkää sitä, mitä ei voi hallita. Toisaalta – ja onneksi – tunne siitä, että on hallitsemattomiakin asioita, on itse kullekin terveellinen ja suhteellisuudentajua avartava kokemus.

Keskustelu