Diplomatian loppu

Jaa kaverilleTilaa Seura

Sitten saman toisti Yhdysvaltain ulkoministeri John Kerry: ohjukset tulivat Venäjältä. Venäjä tukee separatisteja. Venäjä on pahis.
Tuttua, eikö totta?

Kymmenen vuotta sitten suuri maailmanpoliittinen tarina oli terrorisminvastainen sota, jota käytiin Yhdysvaltain johdolla Irakia ja Afganistania vastaan.

Sota alkoi, kun al-Qaida iski syyskuussa 2001 matkustajakoneilla New Yorkin kaksoistorneihin. Yhdysvallat hyökkäsi Afganistaniin terrorismia kitkemään jo kuukausi iskujen jälkeen.

Sitten oli Irakin vuoro – ja Yhdysvaltalaisen arvostetun sanomalehden. The New York Times kertoi tiedustelulähteisiin nojaten, että Irakilla on joukkotuhoaseita.
Tietoja aseista toistelivat Yhdysvaltain viranomaiset ja presidentti George W. Bush. Helmikuussa 2003 todisteita näistä aseista esitteli kuuluisassa puheessaan YK:n turvallisuusneuvostolle Yhdysvaltain ulkoministeri Colin Powell.

Puhe antoi Yhdysvalloille perusteen hyökätä Irakiin. Huhtikuussa diktaattori Saddam Hussein syrjäytettiin.
Sittemmin sekä The New York Timesin artikkelien että ulkoministeri Powellin puheen osoitettiin vilisevän valheita ja virheitä.
2006 Saddam Hussein hirtettiin.

En väitä, etteikö Ukrainan venäjämielisten separatistien ohjusjärjestelmä olisi peräisin Venäjältä: se voi hyvin olla. Vähintään Venäjä auttaa ja opettaa Ukrainan separatisteja käyttämään ohjuksia. Tai ainakin Venäjä tukee jollain lailla Ukrainan venäjämielisiä vallankumouksellisia, eikö niin? Pakkohan tähän on uskoa, kun kerran Yhdysvaltain ulkoministeri ja arvostettu sanomalehti kertovat näin.

No, totta kai uskon, että Saddam Hussein oli hirmuinen diktaattori. Uskon, että Vladimir Putinin hallitsema Venäjä luisuu kohti pimeyttä, pois päin demokratiasta, lähemmäs diktatuuria.
Silti tavassa, jolla me jälleen joudumme nyökyttelemään juuri Yhdysvaltain tiedustelutiedoille, on jotain häiritsevää.

On riittävän vaikeata myöntää ylipäänsä se, että lopulta minun on pakko uskoa johonkin. Että tieto riittää vain osan matkaa. Tieto on rajallista ja usein mahdollisesti jonkun vääristelemää.
Vielä vaikeampaa on tunnustaa täsmällisesti se, kehen uskon. Että kyllähän minä pitkin hampain uskon Yhdysvaltain tiedustelutietoon tässä ohjusasiassa. Entä jos se on taas pelkkää sumutusta?

Olen kuitenkin päättänyt siihen tietoon uskoa. Tähän uskoon takerrun sitten, kun alkaa rytistä. Se hetki on jo ehkä lähellä. Putin on maalannut itsensä nurkkaan, ja ajan voi kuulla raksuttavan loppuun.
Enkä väitä, että olisin tästä pahoillani. Mutta pettymys se on aina. Hetki, jolloin diplomatia loppuu, ja meistä tulee elukoita.

X