Juha Kauppisen viimeinen kolumni: Teinin vanhempana mahdollisuus uusiin virheisiin vain kasvaa

Kasvattaminen on subjektiivista, herkkää tulkinnoille, monilta osin vaikeaa tutkia. Ehtymätön aihe siis, Juha Kauppinen pohtii viimeisessä kolumnissaan.

Jaa artikkeliLähetä vinkki

Kasvattaminen on subjektiivista, herkkää tulkinnoille, monilta osin vaikeaa tutkia. Ehtymätön aihe siis, Juha Kauppinen pohtii viimeisessä kolumnissaan.
Teksti:
Juha Kauppinen

Tänään suutuin teini-ikäiselle pojalleni. Se oli tarpeetonta. Ei pannut kännykkäänsä pois heti kun käskin. Vastasi jotain vähän ylimielistä. Tuijotti ruutua. Hermostumisessa oli kyse asioiden kasaantumisesta: neuvottomuus ruutuajan rajoittamisessa, huoneen epäsiisteys, läksyt ja niin edelleen.

Avasin palkeitani, linjasin jotain täysin epäjohdonmukaista, vein kännykän teatraalisesti pois. Käyttäydyin tavalla, jolla en missään tapauksessa haluaisi toimia 15-vuotiaan kanssa. Kaduin heti, enkä myöntänyt katuvani (en varsinkaan vaimolleni).

Näin, nyt se on tehty. Olen kertonut tilanteesta, joka oli lattea ja jossa toimin kehnosti.

Olen kirjoittanut näitä Seuran kolumneja neljä vuotta. Lapsista ja kasvattamisesta olen kirjoittanut huomattavasti useammin kuin oli tarkoitus. Niin vain kävi.

Kasvatusjutuista olen saanut eniten palautetta. Ruotiessani jotain vanhemmuuteen liittyvää seikkaa olen usein ajatellut: entä jos olen väärässä ja huomaan sen vuosien päästä? Ei se toki ole estänyt besserwisseröintiäni. Ja olen kaunistellut asioita. Siksi tällä kertaa päätin kertoa arkisesta meuhaamistilanteesta.

Teinien vanhemmuus muuttaa asioita

Tämä on viimeinen kolumnini Seuraan. Olo tuntuu haikealta, mutta hyvältäkin. Hyvältä siksi, koska kolumneihin on tallentunut asioita, jotka varmuudella olisivat muuten unohtuneet. Jotain, mistä toivottavasti revitään huumoriakin, kun lapset ovat vanhempia.

Maailma on täynnä asia-asioita, joista olen kiinnostunut. Politiikkaa, yhteiskuntaa. Kasvattamisen koukeroista kirjoittaminen on tuntunut siksi ajoittain väärältäkin, liian helpolta. Mutta vanhemmuudesta olen löytänyt asioita, joista en ole ennen lukenut.

Kasvattaminen on subjektiivista, herkkää tulkinnoille, monilta osin vaikeaa tutkia. Ehtymätön aihe siis.

Silti olen kirjoittanut siitä enää vähemmän viime aikoina. Kahden teini-ikäisen pojan lisäksi minulla on myös kaksi alakouluikäistä tytärtä, joista riittäisi kerrottavaa. Mutta teinien vanhemmuus muuttaa asioita.

Pojat olivat 9 ja 11, kun aloitin näiden juttujen kirjoittamisen. Nyt he ovat 13 ja 15. Melankolian ja ihmetyksen kourissa jätän jäähyväisiä heidän lapsuudelleen, ajalle, jolloin asiat tuntuivat olevan hallittavissa.

Käsillä on myrskyisä nuoruusvaihe. Teini vaatii tilaa. Ei ole enää lapsi, ei vielä aikuinen. Kysymys siitä, onko tehnyt oikeita valintoja kasvatuksessa, on läsnä päivittäin.

Se ei oikein houkuta kirjoittamaan. Sitä paitsi teinin vanhempana mahdollisuus uusiin virheisiin vain kasvaa. Pitäisi olla maltillinen, tasapainoinen, aikuinen. Jep.

Jäähyväiset tietysti kirpaisevat. Miten sen sanoisi?

No, otetaan elämän viini. Se on lasissa, lasi on kevyempi kuin eilen. Paljon kevyempi.

Elokuva loppuu, tekstit rullaavat ruudulle. Ohjaajana sitä toivoo, että joku kokee nähneensä jotain, mikä tapahtui oikeasti. Ajatellen, että kaikki jatkuu vielä lopputekstien jälkeenkin.

Lue myös: 

Juha Kauppinen: Rahankäsittelyä ei voi opettaa

Kolumnisti Juha Kauppinen: Tämän opin Lauri Markkaselta

X