Teksti:
Juha Kauppinen

Jokainen ihminen on maailmankaikkeus. Jokaisella on kohtaamisensa ja oma, uniikki tapansa kokea ne. Siksi ei ole kahta samanlaista ihmistä.

Olen toimittaja, koska minulla on loputon kiinnostus näitä ihmisten kantamia maailmoja kohtaan. Aika usein kukaan ei ole aiemmin ollut ihmisen elämästä yhtä kiinnostunut kuin toimittaja pikkutarkkoine kysymyksineen. Oman vivahteensa tuo se, jos ihminen on minua vanhempi.

Vanhan ihmisen maailmankaikkeus. Tallennan sen planeettoja ja kiertoratoja, sopukoita ja sattumia, pelkoja ja onnenhetkiä, sillä jos en tee niin, ihmisen mukana katoaa maailma ja sulkeutuu ikkuna, jota kukaan ei avannut. Siksi olen haastatellut myös isääni, useita kertoja, kurkistanut sisälle hänen lapsuuteensa, perheeseen, joka muutti taajaan ympäri Suomea isäni isän töiden perässä. Isäni muistaa aina mainita, että 1950-luvun alusta alkoi suuri muutos ja edistys. Varhaislapsuus, 1940-luku, taas oli aivan oma maailmansa. Voi kirnuttiin itse. Kotiseudulla ei nähnyt autoja. Kekkonen ei ollut presidentti.

Tämä kaikki tuli mieleeni väkevästi taannoin, kun pysähdyin työmatkalla Kauppisten sukutilalla Ylä-Savossa. Rakennukset seisoivat siellä autioina, elämää vailla. Vaaran rinteessä pihlajanmarjatertut hehkuivat, sade piiskasi lakoontunutta heinää. Meneillään oli vaitonainen prosessi, jossa luonto ottaa ihmiselon monumentteja haltuunsa.

Kun olin lapsi, tuo pihamaa oli täynnä elämää. Löylyt kohosivat sataan uudessa, tasaisen punamullan värisessä saunassa, joka nyt on miltei romahtanut. Saunan edessä, penkillä, ukki opetti, kuinka yksi pesuvati vettä riittää. Märkä, saippuavedestä niljaantunut nurmikko tuntui varpaiden alla liukkaalta. Saunan takaa tuli savunhajua. Mummu paistoi muurinpohjalettuja.

Juoksin pirttiin, josta avautuivat ikkunat kolmeen suuntaan. Kuivasin itseni, puin pyjaman ylleni. Menin tupaan, jossa aukesi televisio: Tangomarkkinat, joka ainut kesä, Kalevan kisat. Vain ukonilmalla televisio suljettiin ja töpseli irrotettiin seinästä. Ukki kertoi, kuinka oli tappanut miehen pistimellä sodassa, lopettanut ihmisen elämän. Pirtissä, kun uni ei tullut, nousin ylös ja katselin kaurapellon yli toivoen näkeväni ketun tai hirven.

Nyt käynnistin sukutilan pihassa auton ja matelin vaaran rinteestä takaisin maantielle. Jatkoin matkaani miettien maailmaa, jota ei enää ole: c-kasetit ja korvalappustereot, elektroniikkapelit, VHS-kasetit, joille ukki tallensi Tuntemattoman ja minä The Queenin keikan. Riihen seinästä löysin harmaasiepon pesän, josta otin kuvan ensimmäisellä Olympus-filmikamerallani.

Maailma, jota kannan sisälläni. Joskus, ei ihan vielä, on aika esittää kysymykset itselleen ja vastata niihin.

X