Eläköön Robin Williams

Jaa artikkeliTilaa Seura
© Otavamedia
Äskettäin kuollut näyttelijä Robin Williams muutti elämäni kaksi kertaa. Ensimmäisellä kerralla tosin huono muistini tärveli kaiken.

Oli syksy 1992, olin lukion toisella luokalla. Katsoimme äidinkielen kaksoistunnilla Robin Williamsin elokuvan Kuolleiden runoilijoiden seura. Kun opettaja pani VHS-kasetin koneeseen, eteeni avautui syysusvassa kylpevä vanha kampus, pohjoisamerikkalainen poikakoulu, ja sielunmaisema, jota en ole unohtanut.

Hanhiparvi pakeni siivilleen, kun Knox Overstreet syöksyi pyörällään mäkeä alas jokilaaksoon matkalla tapaamaan tyttöä, johon oli rakastunut.

Williams esitti anarkistista opettajaa, joka määräsi poikia repimään äidinkielenkirjasta turhat sivut ja opetti heitä tunnistamaan sisällään piilevien tunteiden voima. Muistutti, että kieli on olemassa, jotta voi tehdä vaikutuksen tyttöön. Ja tärkein: kehotti poikia tarttumaan hetkeen, seize the day.

Elokuvalla oli järisyttävä vaikutus. Se paljasti minut itselleni. Osoitti, että niin jätkä ja mies ja kova ja sarkastinen kuin yritinkin olla, humaanius, kiltteys ja herkkyys ovat minussa sisällä, eikä niitä tarvitse päästä pakoon.

Williamsin hahmon valaisemana päätin ryhtyä äidinkielenopettajaksi. Kirjoitin ylioppilaaksi vuoden päästä ja aloin lukea pääsykoekirjoja. Mutta unohdin lähettää hakupaperit. En pääsyt pääsykokeisiin. Menin inttiin ja töihin. Suunnitelmat muuttuivat, ja lähdin opiskelemaan biologiaa.

Muutaman vuoden kuluttua tapasin kampuksella tytön, johon ihastuin. Jälleen Robin Williams puuttui tapahtumien kulkuun. Minulla oli tapana vihellellä yksinkertaista teemaa, jota Williamsin opettajahahmo vihelteli.

”Tuo on Kuolleiden runoilijoiden seurasta”, tyttö sanoi viheltäessäni.

Ensimmäistä kertaa joku tunnisti melodian. Paljastui, että tyttö piti elokuvasta. Tällä kertaa huono muistinikaan ei pilannut asioita, ja tytöstä tuli vaimoni.

Nyt Williams on kuollut. En tuntenut häntä, joten olisi liioiteltua sanoa, että olen surullinen. Olen pettynyt. Iän myötä oppii, että ihminen on vain harvoin sitä, miltä hän ensin vaikuttaa. Ihmisten kanssa joutuu pettymään.

Pettymykseni Robin Williamsiin on sukua tuolle pettymyksentunteelle. Hän ei ollutkaan se kuolemattomia iskulauseita viljelevä isähahmo, jonka sielusta elämä valuu sanojen muodossa täyteläisenä, täydellisenä. Hän oli sisältä rikkinäinen, syvästi masentunut näyttelijä, joka ei kestänyt elämän painoa.

Käännyn katsomaan noita viisauksia, joista Kuolleiden runoilijoiden seurassa puhutaan. Huomaan, että ne ovat yhtä totta kuin ennenkin. Arvot, jotka Williams puhalsi täyteen elämää. Kiltteys, herkkyys, humaanius – ne jäävät jalkoihin kaikkina maailmanaikoina. Niin nytkin.

Robin Williams oli eläessään ja näytellessään noiden arvojen ruumiillistuma. Kiltteys on todellista, vaikka se esiintyykin useimmiten keksityissä tarinoissa.

X