Teksti:
Juha Kauppinen

”Kultaseni, kultapieni.” Muistan nämä sanat. Tai ehkä en muista, ehkä isäni on kertonut, että juuri nämä sanat isomummuni sanoi tuona kesäisenä iltapäivänä kauan sitten, kun tapasimme. Olin noin kymmenen, isoisoäitini yhdeksissäkymmenissä. Tuollainen selittämätön merkityksellisyyden tunne. Niin kuin isomummuni olisi halunnut kertoa minulle jotain. Jokin hänen ilmeensä tai eleensä, jota en aivan muista.

Vanhempani olivat eronneet, kun olin pieni, ja olin tavannut isomummun, isäni äidin äidin, vain pari kertaa. Tuolla kerralla isäni halusi erityisesti, että tapaamme. Olimme ajelleet hänen luokseen kesälomapäivänä.

Muistan hetken isomummun kodissa. Sisälle tulee luonnonvaloa, on hämärää ja hiljaista. Isomummuni silmiin nousee kyyneleitä, kun olemme lähdössä. ”Kultaseni, kultapieni”, hän sanoo ja hipaisee poskeani. Olen ehkä hämilläni, en ole varma.

Joskus nämä lapsuuden selittämättömät hetket saavat selityksensä myöhemmin. Niin on tavallaan nytkin käynyt, vaikka en enää koskaan tavannutkaan isomummuani. Hän ehti kuolla, ennen kuin kasvoin riittävän vanhaksi tavatakseni ja jututtaakseni häntä uudelleen.

Aikuisena kuulin isältäni isomummun tarinan. Hänet oli vangittu sisällissodan aikana punaisten ”hevosmiehenä” kesällä 1918 ja lähetetty vankileirille. Leiriltä vapauduttuaan hän käveli kotipaikkakunnalleen yli 150 kilometrin matkan, joka oli erityisen suuri ponnistus, koska isomummuni oli tullut leirillä raskaaksi. Muutaman kuukauden kuluttua hän synnytti tytön, josta tuli isäni äiti ja minun mummuni.

Mitä vankileirillä tapahtui ja kuka isä oli? Sitä emme tiedä. Ehkä vartija tai joku vangeista. Juuri tuo vankileiri oli tunnettu kovasta kurista. 12 000 vangista 2 400 kuoli.

Muutama vuosi sitten ympyrä sulkeutui erikoisella tavalla. Kun muutimme nykyiseen kotitalooni Hämeenlinnaan, isäni mainitsi ohimennen, että juuri täällä isomummu oli vankileirillä. Kun katson nyt ulos ikkunasta, miltei näen kivenheiton päässä rippeet sotavankileirin rakennuksista. Asia on varmasti vilahdellut isäni ja minun puheissa aiemminkin, mutta eihän se ole minua nuorempana koskettanut. Oli ensin muutettava tähän, vankileirin naapuriin.

Tuo iltapäivä isomummuni luona palaa usein mieleeni. Minusta tuntuu, että isomummuni olisi halunnut kertoa minulle jotain tärkeää ja nyt kun tiedän hänen tarinansa, kuvittelen, että juuri sen hän olisi halunnut kertoa.

Tai sitten kuvittelen tämän. Muistot elävät ja kehittyvät mielessä vuosien kuluessa. Mutta tällaisista hetkistä pidän kiinni ja koetan hahmottaa sitä joskus huteraksikin käyvää siltaa, jota olen tähän paikkaan kulkenut.

X