Kolumnisti Juha Kauppinen: Tällaistako on olla keski-ikäinen?

Jaa kaverilleTilaa Seura

Kävelin aamulla postilaatikolle unen ja valveen rajamailla ja koin väkevän elämyksen: tunsin itseni nuoreksi. Siis muistin väkevästi, millaista on olla hontelo nuorukainen. Näin käy joskus unenpöpperössä. Tunne on erikoinen. Pitää pinnistää muistaaksen miltä oikeasti näyttää: parrakas, silmälasipäinen aikamies, jonka otsan uurteita tyttäret kokeilevat sormillaan. Useiden tutkimusten mukaan ihminen on onnettomin juuri tässä iässä, vähän yli nelikymppisenä.

 

En koe itseäni erityisen onnettomaksi. Minulla on perhe, ammatillinen asema ja mielekkäitä tavoitteita. Mutta toki elämän olemus, kaiken päättyminen, pyörii mielessä. On yhä enemmän niitä asioita, joita en voisi saavuttaa, vaikka haluaisin. En enää voisi ryhtyä nuorisoidoliksi tai huippu-urheilijaksi.

 

Taannoin olin yliopiston vuosikurssitapaamisessa. Siellä me murehdimme, nelikymppisyyden alhossa! No ei, mukavaahan meillä oli. Ihmiset olivat aiempaa enemmän kotona itsessään. Keskustelu oli mutkatonta. Mutta oli siellä tuo melankoliakin, ääneenlausumaton tietoisuus siitä, että emme enää ole 20-vuotiaita, kuten kävellessämme sen kaupungin katuja ensi kerran.

Parin oluen ja gintonicin jälkeen päädyimme yökerhoon. Ilta loppui kuitenkin melko lyhyeen. Jollain iski paha tinnitus. Itse asiassa joku ei edes tullut yökerhoon, vaan ilmoitti suoraan, että oma hotellihuone ja keskeytymättömät yöunet ovat parasta juuri nyt.

 

Odotan todella sitä, kun seuraavan kerran tapaamme. Viisikymppisinä meidän pitäisi olla onnellisempia kuin nyt. Tuolla U-käyrällä, jota ihmisen onnellisuuden kokemus noudattelee, me olemme silloin nousseet täältä aallonpohjasta. Olemme lähempänä sitä onnellisuuden tilaa, jonka ihminen kokee 30-vuotiaana. Ja siitä se vain yltyy. 70-vuotiaana ihminen on tilastollisesti onnellisempi kuin koskaan muulloin elämänsä aikana.

 

Mistä tämä johtuu? (Syrjäytän tässä neurologiset selitykset, ajatuksen siitä, että aivojen pehmetessä kaikki vain tuntuu tosi hienolta.) Ehkä kyse on uusista ehdoista, jotka lopulta hyväksyy. Ei enää voi olla nuori, joten on mutkattomasti keski-ikäinen.

 

Asiat, joita en enää voi saavuttaa, niitä on yhä enemmän. Onko niin, että kun en enää voi saavuttaa mitään, vapaudun kokonaan? Nyt luulen onnen olevan siinä, että voin yhä elvyttää bänditoimintani, jos haluan, tai juosta 400 metriä alle minuuttiin. Ja juoksen ja touhuan ja menen karkuun merkillistä melankoliaani. Kunnes oikeasti hyväksyn uudet ehdot, joilla elämä pyörii. Se tuntuu lohdulliselta.

 

Mutta ei ihan vielä! Yhä menen aamuisin postilaatikolle uteliaana ja odotan kohtaavani tuon hontelon nuorukaisen, joka kerran olin.

X