Natoon vai ei?

Sota tai sodan uhka muuttavat elämän peruuttamattomalla tavalla. Sota on äärimmäinen kriisitila. Sota uhkaa tärkeintä, turvallisuutta.

Jaa artikkeliLähetä vinkki

Sota tai sodan uhka muuttavat elämän peruuttamattomalla tavalla. Sota on äärimmäinen kriisitila. Sota uhkaa tärkeintä, turvallisuutta.
Teksti:
Juha Kauppinen

Sota horjuttaa uskoa ihmiseen, koska se merkitsisi, että jossain on yhtäkkiä miljoonia ihmisiä, jotka haluavat tappaa minut ja ikäiseni miehet.

Olen 38-vuotias ja kasvanut uskoen, että meitä ei uhkaa sota. Tämä asia on ollut niin itsestään selvä, että identiteettini on rakentunut sen varaan: elän maassa, jossa ei tarvitse pelätä.

Siksi olen pitänyt puheita Nato-jäsenyydestä turhina: miksi meidän pitäisi sinne mennä, siis oikeasti? Säästämmekö me rahaa? Saammeko me rahaa? Onko siihen joku syy, olen ajatellut.

Pakko myöntää, Venäjän toimet Ukrainassa ovat muuttaneet pääni sisäisiä tapahtumia dramaattisesti. Kun Krimin-miehitys alkoi paljastua, huomasin eräänä aamuna miettiväni, mikä mahtaa olla oma sodanajan sijoituspaikkani.

Näin sota muuttaa asioita. Se leviää kuin jokin vieras aine puhtaaseen jokeen eikä lähde pois ennen kuin kuutioittain puhdasta vettä on virrannut tilalle. Toistaiseksi vesi ei ole puhdistunut, vaan mieli on yhtä saastunut.

Olen alkanut pohtia Nato-jäsenyyttä. Tunnen ihmisiä, jotka aiemmin vastustivat Natoa mutta nyt jo sanovat, olisiko se sittenkään hassumpi vaihtoehto – jos se varmistaisi, että Venäjä ei koskaan uhkaa Suomea.

Tiedän, että olen astumassa siihen sudenkuoppaan, johon Nato minun haluaa astuvan ja josta se haluaa minut pelastaa: turvattomuuden tunteen kuoppaan. Silti en pysty täysin rationaaliseen ja analyyttiseen ajatteluun. Pitäisikö Suomen liittyä Natoon? Ongelma on, että en todellakaan tiedä.

Venäjä on ilmaissut, että sitä ei miellyttäisi Suomen Nato-jäsenyys. Se ei ole halunnut kuulla puhuttavankaan moisesta. On tuntunut turvalliselta olla kuulumatta Natoon. On mahdollista, että juuri puolueettomuus ja liittoutumattomuus pelasti itsenäisyytemme toisen maailmansodan jälkeisinä vuosikymmeninä.

Puolueettomuus oli meidän jippomme. Se jippo on osin toki menetetty EU:n myötä, mutta Nato olisi vielä jotain aivan muuta. Sen jälkeen ei olisi mitään syytä olettaa, että Venäjä antaisi meille armoa. Meidän itärajamme olisi Naton ja Venäjän välinen raja, joka täyttyisi raudasta.

Mutta entä jos emme liity? Natohan puolustaa vain jäseniään. Entä jos Putin on niin ailahtelevainen kuin miltä vaikuttaa? Entä jos hän saakin päähänsä, että tämä lyhyt välivaihe, Suomen itsenäisyys, on nyt ohi, on tullut aika korjata historian virhe ja liittää Suomi takaisin Venäjään.

Olen toistaiseksi tyytynyt havaitsemaan, kuinka fiksuina pitämäni ihmiset ovat muuttaneet mieltään Nato-jäsenyydestä. Samalla olen äärimmäisen iloinen, että en ole se poliitikko, joka joutuu tekemään ratkaisun tässä asiassa.

X