Pakofantasia

Ajattelin, että jos niin käy, myyn talon, pakkaan auton ja lähden perheineni johonkin, missä viljelemme maata, kalastamme ja opettelen metsästämään. Ihmeellistä on, että jutellessani tuttujeni kanssa huomasin, että muilla on samanlaisia ajatuksia. Lähteminen, pako johonkin.

Kyse on selustan varmistamisesta. Pönkitän pakofantasialla itseäni, koska minulla on yhä useammin tunne, että kohta minun on pakko selvitä yksin, suojella perhettäni, ilman kenenkään apua.

En ole sosiologi enkä yhteiskuntatieteilijä, mutta pidän huolestuttavana, jos tällaiset ajatukset ovat yleisiä yhteiskunnassa.

* * *

Pakofantasia on täydellinen vastakohta 1950-luvun Suomelle, jota kaikki halusivat rakentaa yhdessä. Se on mielestäni upeinta, mihin Suomi on koskaan pystynyt. Jollain ihmeen konstilla yhteiskunta onnistui viestimään irmoille ja veikoille, että nyt ponnistetaan, me pidämme teistä huolta, poljetaan tämä pyörä uudestaan käyntiin!

Silloin tällöin joku päättäjä koettaa lietsoa samaa nykyäänkin. Arvaakohan hän, kuinka tyhmältä se kuulostaa tuon pakofantasian varjossa kuunnellen? Tuskin.

Pakofantasian laukaisee joskus ajatus ilmastonmuutoksen määrittelemättömästä helvetistä. Yhtä hyvin se nostaa päätään aina, kun voittoa tuottava tehdas lopetetaan, yt:t käynnistetään tai irtisanomiset toteutetaan, vaikka samalla jaetaan optioita ja osinkoja ja tahkotaan voittoa omistajille. Näin on pakko tehdä, joku piipittää.

Ei kiinnosta. Minulle on samantekevää, ovatko optiot ja muut oikeutettuja vai eivät. Signaalit ovat niin sekavia, että minä vain en enää luota teihin.

* * *

Pakofantasia heräsi taas, kun asiantuntijat kertoivat, että meitä uhkaa nyt joko automatisaatio tai eläköitymispommi. Siis töitä on kohta liian vähän tai liikaa. Yhteistä on lopputulos: kasvu pysähtyy ja hyvinvointivaltio on pakko romuttaa. Heippa, maalla nähdään.

Alusta aloittaminen, alkuräjähdys? Sekö tässä on meneillään? Jotkut perustavat nettilehtiä ja hakevat niille lukijoita yksi kerrallaan, valttinaan laatu. Jotkut myyvät toisille vihanneksia, etsivät ostajia yksi kerrallaan, valttinaan laatu. Kaikki puretaan, vain tarpeellinen jätetään, niinkö?

Huomaan kuuntelevani heitä, joiden äänessä kuuluu kokemus. Samalla kun oman ikäiseni ministerit pyörittelevät fraasejaan, löydän lohtua työministeri Lauri Ihalaisen puheista, vaikka jossain pörssiyhtiössä hänet olisi jo ajat sitten irtisanottu liian vanhana.

”Suomessa katoaa päivittäin keskimäärin 400 työpaikkaa ja lähes yhtä paljon syntyy tilalle”, Ihalainen sanoi Suomen Kuvalehden haastattelussa. Hän kertoi, että automatisaatio voi olla keino pitää tehtaat meillä sen sijaan, että ne siirrettäisiin halvan työvoiman maihin. Myös automatisoiduissa tehtaissa on työpaikkoja. Pidin pohtivasta sävystä ja toiveikkuudesta.

Pakofantasiani keskeytyi hetkeksi. Sekään ei ole ihan huono juttu.