Markus Kajo: ”Aurinko laskeskeli laiskasti haukotellen – Minä yksikseni kanttarellejä rapsuttelin, harjailin”

Aivan aluksi on todettava, että niin kauan kuin en puhu relleistä, jotka sijaitsevat kannassa (ts. kengän, ruuvin, tieto- tai muun kannan relleistä, tahi relleistä, joissa on kanta – mitä rellit nyt sitten lienevätkään) vaan sienilajista nimeltä Cantharellus cibarius, tai keltavahvero, niin niin kauan käytän niistä sitkeästi nimitystä kanttarelli (sic), kahdella teellä siis.

Ken ei voi elää tämän kaksiteisen sieneni kanssa, hypätköön tämän jutun alun yli.

Mutta siis. Tykkään sienistä ihan hulluna. Jo pienenä tykkäsin. Tietää lapsuusystäväni tämän, ja ilahdutti hän minua kanttarellipussillisella.

Hihii!

Minä niitä ulkona illankähmässä, harmaantuneen hirsipöydän ääressä puhdistamaan, harjapäisellä sieniveitsellä.

Ai että se oli mukavaa puuhaa!

Matka muistoihin

Aurinko laskeskeli laiskasti haukotellen. Minä yksikseni kanttarellejä rapsuttelin, harjailin.

Huomasin, että varsinkin pieni kanttarelli oli helpoin puhdistaa niin, että pidin harjaa paikoillaan vasemmassa kädessä ja oikean käden sormissani pyörittelin sientä harjaksia vasten kuin sorvaisin sientä harjalla.

Kaukana kylän koirat haukahtelivat ­ilta-asioitaan, muuten kuului vain pientä tuulen suhinaa ja rapsutusta. Ei ollut yhden ainutta itikan ääntä edes.

Alkoi vilistää päässäni lapsuusmuistoja. Maisemia, ääniä. Mummolamuistoja maaseudulta. Sitäkin, miten vähän tavaraa oli 60-luvulla.

Ja sitä, millaisista tapahtumista arki silloin koostui, lapsen silmin. Millaisia olivat illat.

Lieksan mummolan käkikellon kukahtelut, Isojoen mummolan seinäkellon konggg. Vilskettä oli välillä, touhua, mutta aina illalla rauha, hiljaisuus. Ystävällinen illan hämärä.

Pysähdyin sienihommassani. Mietin itseäni ja nykypäivää.

Rauhaa elektrohälinästä

Päässäni on yleensä tolkuton määrä eri asioita, joita tekisi mieli tutkia, ideoida, opetella, rakentaa, kirjoittaa. Yhtä aikaa, nyt heti!

Toki oli mielessäni paljon kiinnostuksen kohteita jo lapsena.

Mutta nyt aikuisena minun ja oman mieleni hankkeiden väliin tunkee sen satatuhatta jonninjoutavaa nykyajan luomaa ärsykettä. Siinä on ero: impulsseja kuin tähtiä pakkastaivaalla!

Olen ollut tietokoneista kiinnostunut jo 1970-luvulta lähtien. Kysyin joskus hyvältä ystävältäni, eikö häntä kiinnosta uppoutua siihen maailmaan lomakuva- ja toimisto-ohjelmia syvemmälle. Hän vastasi että ei – sanoi pelkäävänsä että kiinnostuu masiinoista siinä määrin ettei ehdi tekemään mitään muuta.

Luulen, että minulle on käynyt siten, että olen kiinnostunut niin monista eri asioista, ettei minulla ole ollut aikaa kiinnostua riittävän syvällisesti elämästä. Omasta, ja muiden.

Sen iskemiseksi taas tajuntaani tarvittiin tauko nykyarjen elektrohälinästä.

Sienten puhdistelun rauha tuntui kuin sametilta sielulle. Mietin, että pitää tehdä vähemmän, jotta voisi tehdä enemmän.

Keräsin tarvikkeet kokoon, ja kuulin: illan ensimmäinen itikka alkoi soitella säveltään.

Lue kaikki Markus Kajon kolumnit tästä!