Markus Kajo kysyy, katoaako mummolalapsuus ja mitä nykyajasta jää tulevaisuuden lapsille – ”Muistitikkuja ja ASO-osuuksia?”

Post-eurovisionäärisissä tunnelmissa muistuu mieleen, että kun olin ­Istanbulissa selostamassa Euroviisuja Ylen TV2:lle, toin tuliaisiksi CD-läjän sikä­läistä musiikkia (pidän orientaalista). Ja kun vähän rumpaloijakin olen, toin myös tabla-rummun.

Niitä levyjä (muun muassa Burhan ­Öçalia) on tullut kuunnelluksi sadat ­kerrat. Tabla-rukkani sen sijaan jäi niin vähälle soitolle, että kun huushollini alkoi ­revetä saumoistaan tavarain tautta, lahjoitin rummun lähisuvun nuorelle perkussionisti-rumpalille.

Perhetuttu kaalimaakari joskus kertoi, että tavarain paljoudesta eroon hankkiutuminen voi tietyissä tilanteissa olla psyykkisesti niin auvoisa homma, ja jollain lailla eheyttävääkin tai mitä lie, että masennuspotilaalle saatetaan suositella ullakon tai varaston siivoamista aivan terapeuttisista(kin) syistä.

Jotkut ystäväni ovat tehneet ­kotonaan ihan ultrasyvällisen tavarakarsinnan, mutta paha kyllä kellään heistä ei ole ­masennusta, joten terapiasiivouk­sen koehenkilöiksi he ovat kelvottomia. Sääli!

Itselleni on kertynyt merkittävä tavarain ja kirjain ylipaljous, ja karjalais-eteläpohjalaisena mielialatkin ryykäävät milloin ylös- milloin alaspäin kuin vinttikaivon ämpäri, jopa monta kertaa päivässä, joten saattaisin olla siivous­intoystäviäni parempi koehenkilö tuon terapeuttisen ­tavarakarsinnan suhteen.

Kerron fiiliksistäni, kunhan olen karsinnan tehnyt; se on väistämäti edessä.

Mummolan tavarat veivät yhä uudelleen mieli­kuvituksen maailmaan, Markus Kajo kirjoittaa

Vaan asia, joka mieltäni painaa tähän tavarakarsinnan ja kaupunkiasumisen aikakauteen liittyen, on “mummoluuden” katoaminen kiinteistöistä.

Silloin kun vielä elettiin (ainakin minun synnyin- ja kasvinsijoillani) maatalous-Suomessa, mummola oli ”melkein tai yli sata vuotta vanha” pieni tai isompi hirsitalo liitereineen tai sellaisen lähelle tehty uudempi mutta ­lapsista silti vanha rakennus.

Sen viltiltä, aitoista, hevostallin seinäkoukuista riippumasta, kamarin kirjahyllyn albumeista ja komeroissa piilemästä löytyi vanhusten ja edesmenneiden sukulaisten esineisiin säilömää aikaa.

Joka ikisellä mummolareissullaan sitä löysi sekä vanhat tutut rakkaat muinais­tavarat että aina “uusia” vanhoja tavaroita. Nuo tavarat, tuoksujen ohella, veivät yhä uudelleen lumoavaan historian ja mieli­kuvituksen maailmaan. Kiinnostavista muinaistavaroista vain aniharvat olivat ”tärkeitä” esineitä.

Minulle merkittävimpiä ­aikasäilykkeitä olivat ihan arkiset tavarat. (Tosin kaasunaamari oli ­hieno löytö!)

Mitä nykyajasta jää tulevaisuuden lapsille? Muistitikkuja ja ASO-osuuksia? Riittääkö se hyvään mummola­lapsuuteen?

Markus Kajo on Seuran kolumnisti. Lue kaikki Kajon kolumnit täältä!

Lue myös: Mummolan ilot eivät unohdu – ”Fyysinen kosketus ja läsnäolo vastaavat yli tuhatta videopuhelua”