Kirjailija Sari Pöyliö koki turvan mummolassa ilman draamaa ja epävarmuutta: ”Sain isovanhemmiltani tavallisen elämän mallin”
Kirjailija Sari Pöyliö muutti pikkutyttönä mummin ja ukin luo toiselle puolelle Suomea, kun omat vanhemmat eivät pystyneet huolehtimaan hänestä. Sari piti vuorostaan mummista huolta tämän viimeisinä vuosina.
Sari Pöyliö ei kanna kaunaa siitä, että oma äiti hylkäsi hänet. ”Minun oli hyvä elää mummolassa.”
Mummi! Niin ekaluokkalainen Sari Pöyliö hihkaisi vahingossa pulpetistaan koulussa Kemijärvellä. Tytön tarkoitus oli puhutella opettajaa. Muut oppilaat hörähtivät nauramaan. Myös nuorta opettajaa, jolla oli kotona pienet lapset, Sarin tokaisu huvitti.
Puna nousi Sarin poskille.
”Koulussa oli nolouden huipentuma kutsua opettajaa äidiksi. Minä mokasin vielä pahemmin. Muistan edelleen sen häpeän tunteen”, kirjailija Sari Pöyliö sanoo yli neljäkymmentä vuotta myöhemmin.
Lipsahdus oli ymmärrettävä, sillä isoäiti eli ”mummi” oli Sarin läheisin aikuinen.
Tavallista ja rauhallista elämää
Sarin vanhemmat erosivat, kun Sari oli viisivuotias. Pikkuveli jäi asumaan äidin luo Karkkilaan, ja Sari muutti isänsä kanssa Kemijärvelle isän vanhempien luokse. Isä muutti Helsinkiin, kun hän oli toipunut pahimmasta avioeron tuskasta, mutta Sari jäi mummolaan. Isä tajusi, ettei pystyisi huolehtimaan yksin niin pienestä lapsesta.
Isovanhemmat tekivät kaikkensa sen eteen, että tytöllä olisi turvallinen olo.
Muuton jälkeen Sari ja mummi lähtivät käymään kaupungilla. Kun Sari kysyi, milloin palaamme takaisin mummolaan, isoäiti sanoi lujasti ja lempeästi, että lähdemme kotiin.
”Siitä hetkestä lähtien minulle oli selvää, että mummola oli minun kotini. Olin ensimmäistä kertaa kodissa, jossa keskityttiin elämään tavallista ja rauhallista elämää.”
Mummolasta tuli Sarille rakas paikka, jossa sai hengähtää vanhempien riidoilta ja ongelmilta.
Vapaata kasvatusta
Dallapé-orkesterin vinyylilevyjä, oranssin ja ruskean ruudullinen sohva, raidallinen ryijy, kultareunainen kahviastiasto, kaktuksia ja pitsiliina olohuoneen mahonkipöydällä. Isoisän nikkaroima petrolinsininen puutalo henki 70-luvun tunnelmaa.
Isovanhemmilla ei ollut rahaa runsaasti, mutta Sari sai kaiken tarvitsemansa. Pianotunneille ei ollut varaa, mutta balettikouluun pääsi.
Ala-asteella Sarille hankittiin muodinmukaista makuhuulikiiltoa ja pitkä hame. Harrastusvälineet ostettiin mielellään käytettyinä.
”Mummi ja ukki olivat melko saitoja. Jopa nokkahuiluni ostettiin käytettynä. Edellisen soittajan hampaidenjäljet huilun kärjessä inhottivat minua.”
Kasvatus mummolassa oli vapaata. Tyttöä ei kytätty eikä vahdittu.
Vaikka mummolassa on nyt uudet asukkaat, siellä on yhä mummin tavaroita. Ukin rakentamissa hyllyissä on mustekyniä, joita mummi keräsi 80-luvulla. © Kaisa Sirén
Vaikka elo oli pääosin rentoa, Sari tunsi elävänsä viisikymppisten isovanhempiensa kanssa eri todellisuudessa kuin koulukaverit, joilla oli kolmekymppiset vanhemmat. Sari vitsaili jo nuorena siitä, että hänet on kasvatettu 1800-luvun metodein.
”Mummilla ei ollut lainkaan tyttäriä. Hän ammensi tytön kasvattamisen roolia omalta äidiltään, joka oli kasvanut 1800-luvulla.”
Erityisen 1800-lukulaiselta Sarista tuntui puhumattomuuden kulttuuri. Vaikeista asioista vaiettiin, eikä ylipäätään syvällisiä keskusteluja käyty.
Vanhakantaisia olivat myös kurinpitokeinot, joita tosin käytettiin harvoin.
”Jos tein jotain oikein tolloa, sain tukkapöllyn. Mummini saattoi myös nimitellä minua silloin, kun käyttäydyin huonosti. Olin hänelle väkitukkoinen, riivattu tai marjapieru.”
Takaisin mummolaan
Kun Sari Pöyliö täytti 13 vuotta, hänen elämänsä muuttui jälleen. Sarin isä sai työnantajaltaan VR:ltä vuokra-asunnon sillä perusteella, että hän oli tyttärensä yksinhuoltaja. Isovanhemmat passittivat murrosiän alussa olevan tytön matkatavaroineen Helsinkiin.
Lähijunan rahastajana työskennellyt isä oli selvin päin lempeä mies. Hän osti Sarille kaupungilta Tupla-patukan ja Tintti-albumeja.
Humalassa isä oli äkäinen ja arvaamaton. Koska isän alkoholiongelma paheni, Sari muutti 15-vuotiaana äitinsä luo Karkkilaan.
”Minulla oli paha murrosikä. Leuhotin tyttökavereitteni kanssa pitkin kaupunkia, käytin alkoholia, lopetin koulun kesken, menin töihin, sain potkut ja aloitin uuden työn. Kun täytin 17 vuotta, äiti pyysi minua keräämään tavarani ja muuttamaan takaisin mummolaan.”
Isovanhemmat ottivat Sarin avosylin vastaan.
”Tuntui hyvältä päästä takaisin kotiin. Side mummiin ja ukkiin oli säilynyt läheisenä, sillä olin viettänyt kaikki Helsingin vuosien kesälomani Kemijärvellä.”
Vuonna 1929 otetussa kuvassa on Sarin isoäiti pikkusisarustensa kera. © Kaisa Sirén
Turvallista arkea
Elämään ei tarvitse kuulua draamaa ja epävarmuutta. Tämä on tärkein oppi, jonka Sari Pöyliö sai isovanhemmiltaan. Siinä, missä omien vanhempien kanssa elämä oli ollut tuulista, mummolassa Sari koki olevansa turvassa. Arjessa ei ollut mitään, joka olisi pelottanut lasta.
”Sain isovanhemmiltani tavallisen elämän mallin: käydään töissä, huolehditaan kodista, tavataan ystäviä ja matkustellaan hieman.”
Isovanhemmiltaan Sari oppi suvaitsevaisuutta. Kerran 70-luvulla oven taakse ilmestyi savotalta toiselle kulkeva tukkimies kerjäämään leipää. Isoäiti haki oitis limpun, pakkasi lämpimäisen nyyttiin ja antoi sen kulkurille.
”Mummille oli päivänselvää, että kaikkia kohdellaan hyvin ja vähävaraisia autetaan. Hän opetti minulle, että jokainen ihminen on samanarvoinen.”
Sari oppi isovanhempien luona kasvaessaan myös huumorin merkityksen elämän kannattelevana voimana. Huumori oli paikoin hurttiakin. Sen avulla arjen harmit eivät tuntuneet niin suurilta.
Isoisäänsä Sari kuvailee hiljaiseksi ja rauhalliseksi mieheksi, joka mieluummin vetäytyi syrjään kuin oli esillä. Mummi taas oli loistava seuraihminen ja suuri humoristi.
Mummin rakkain kahvikalusto otettiin esiin vain juhlapäivinä. © Kaisa Sirén
Turvaa myös omalle jälkikasvulle
Turvallisuus ja vapaus ovat ne sanat, joilla Sari Pöyliö, 54, kuvailee lapsuuttaan ja nuoruuttaan isovanhempiensa luona. Mummi ei puuttunut Sarin asioihin, mutta oli aina saatavilla. Samanlaista turvaa Sari on halunnut antaa omalle tyttärelleen ja pojalleen.
”Kun lapseni olivat pieniä, olin yleensä aina kotona, aivan kuten mumminikin oli kotona minua varten.”
Sari huomaa myös muita piirteitä, jotka ovat siirtyneet mummolan ilmapiiristä häneen omaan äitiyteensä.
”En ole pystynyt tarjoamaan lapsilleni syvempää henkistä yhteyttä. Minulla on hyvät välit aikuisiin lapsiini, mutta emme juttele tunne-elämän asioista tai maailmankatsomuksistamme.”
Sari uskoo, että isovanhempien luona kasvaminen johti siihen, että hän perusti perheen nuorena, viittä vaille kaksikymppisenä. Eri kotien välillä kulkeminen sai hänet kaipaamaan ympärilleen pysyvyyttä.
Läsnä oleva mummi
Sarin isoäiti kuoli syksyllä 98-vuotiaana. Isoisästä aika oli jättänyt jo kahdeksan vuotta sitten. Kahdeksi viimeiseksi vuodeksi mummi pääsi hoivakotiin, jossa Sari vieraili lähes päivittäin.
Sarille oli selvää, että hän pitää huolta isoäidistään loppuun asti.
”Mummillani oli temperamenttinen ja dramaattinen luonne. Hän kysyi minulta kerran 70-luvulla sairastuessaan, että enhän koskaan muuta Kemijärveltä pois ja lupaanko pitää hänestä huolta. Mielsin jo tuolloin tehtäväni.”
Roolit ovat kääntyneet Sarin elämässä päälaelleen myös siten, että nykyään hän on itse mummi tyttärensä lapsille. Sarilla on suunnitelma muuttaa lähiaikoina Kemijärveltä Jyväskylään, jossa tyttären perhe asuu.
”Mummini oli todella rohkea, kun otti minut luokseen asumaan.”
”Ei minulla ole moneen vuoteen ollut Kemijärveen muuta sidettä kuin mummini. Nyt olen vapaa uuteen elämänvaiheeseen.”
Sari toivoo olevansa läsnä oleva mummi; sellainen, joka auttaa arjen askareissa kuin kotiapulainen. Leikkimisen hän jättää muille. Yksi asia Sarille on selvää – hän ei haluaisi ottaa lapsenlapsistaan kasvatusvastuuta.
”En ikimaailmassa toivo, että lapsenlapseni tulisivat minulle kasvatettaviksi. Mummini oli todella rohkea, kun otti minut luokseen asumaan.”
Sarille jäi muistoksi isoäidin vanhoja äänilevyjä. © Kaisa Sirén
Terapiaa kirjoittamalla
Sari Pöyliö ei ole katkera siitä, että hänen äitinsä hylkäsi hänet, ensin lapsena ja sitten teininä.
”Minulle on riittänyt, että minulla oli lähellä turvallinen aikuinen, mummi.”
Isovanhempien luona kasvamiseen liittyy Sarin mielestä aina tietynlainen leima. Silloin, kun omat vanhemmat eivät pysty pitämään huolta lapsestaan, on jokin mennyt vikaan tai jotain ikävää on sattunut.
Sari ei ole perannut lapsuuttaan psykoterapeutin vastaanotolla. Hän ei ole kokenut sellaiselle tarvetta. Nyt hän tosin saattaisi olla utelias käymään lapsuuttaan läpi ammattilaisen kanssa.
”Varmasti olen tuntenut ensimmäisinä vuosinani tulleeni hylätyksi monta kertaa. Voisi olla mielenkiintoista pohtia, miten se on vaikuttanut minuun.
Terapian sijaan Sari on käsitellyt menneisyyttään kirjoittamalla. Sarin esikoiskirja ruoti äitien erehdyksiä. Maaliskuussa ilmestyvä romaani Rakkauden ja tulehduksen oireita (Atena) käsittelee niin ikään perhesuhteita. Mustan huumorin sävyttämä romaani kysyy, onko rikki menneen perheen jäsenillä toivoa. Vaikka romaanin henkilöhahmot ovat keksittyjä, niiden takana olevat tunteet ovat Sarille läheisiä.
Romaanissa todetaan, että rakkaus saa yrittämään parhaansa. Näihin sanoihin kiteytyy myös Sarin ajatukset hänen omasta lapsuudestaan.
”Ei kannata jäädä kantamaan kaunaa. Elämässä sattuu yhtä ja toista, vaikka ihmisillä olisi hyvät aikeet. Tärkeintä on luottaa siihen, että toinen on yrittänyt parhaansa.”
Artikkeli on julkaistu ensi kerran Viva-lehdessä 3/21.
Lue myös: Näyttelijä Alma Pöysti: ”Vietin normaalin lapsuuden kuuluisasta suvusta huolimatta”
Kiinnostuitko? Tilaa Viva-lehti