Osallistuva isä tekee parhaansa lapsensa tulevaisuuden vuoksi – ”Vieläkö löydämme aitoa toivoa lapsille?”
”Vuosisatojen ajan isät olivat pitkiä päiviä metsästämässä, peltotöissä, tehtaissa ja toimistoissa, ja kotona heitä näkyi harvoin”, Seuran toimittaja Jukka Vuorio kirjoittaa kolumnissaan.
Kirjoittaja on Seuran toimittaja.
Kun lokakuussa menin lasteni kanssa käymään isäni luona, hän ovea avatessaan tervehti minua siskonsa poikana.
Jouduin täsmentämään, että olen hänen poikansa ja mukanani ovat päiväkoti-ikäiset lapseni. Haimme pappaa läheiselle leikkikentälle kanssamme.
Sitten hän muisti.
Leikkikentällä hän sai antaa keinussa vauhtia lapsenlapselleen. Olimme kaikki läsnä samassa hetkessä. Kaksivuotias nauroi keinussa, viisivuotias pyöri karusellissa.
Illalla pappa ei ehkä enää muistanut hetkeä, mutta meitä muita pienet hymyt ja katseet ilahduttavat vielä pitkään.
Isyyden murros
Muistisairauden merkit nakertavat salakavalasti. Sairaus oli ollut tiedossa vuosia, mutta vaihe, jossa läheisten tunnistaminen muuttuu epävarmaksi, tulee meille muistisairaiden omaisille yllättäen.
Muistiliiton mukaan Suomessa on noin 193 000 muistisairasta ihmistä ja vuosittain sairastuu 14 500 uutta ihmistä.
Tämä kaikki saa miettimään isyyden murrosta myös yhteiskunnallisesti.
Vuosisatojen ajan isät olivat pitkiä päiviä metsästämässä, peltotöissä, tehtaissa ja toimistoissa, ja kotona heitä näkyi harvoin. Ja jos näkyi, niin ei ainakaan lastenhoitoon osallistumassa. Isäni oli ensimmäistä sukupolvea, jossa osallistuva isä antoi vapaa-aikaansa lapselle.
Nyt, 2020-luvulla, perusoletus on, että isä on perhearjessa läsnä jatkuvasti. Osallistuva isä paitsi hoitaa päivätyönsä myös käy lasten kanssa uimassa, on mukana valitsemassa rattaita ja turvaistuinta ja huolehtii siitä, että kotona riittää vaippoja ja vuodenaikaan sopivia vaatteita. Illalla nukkumaan mennessä hän lukee lapsen kanssa kirjan ja aamulla keittää puuroa.
Tämä kaikki tehdään tietysti lasten tulevaisuus mielessä. Mutta mitä tulevaisuudessa odottaa?
Toivoa tulevasta?
Omassa lapsuudessani haaveiltiin utopiasta, jossa oli näköpuhelimia, lentäviä autoja ja maailmanrauha. Oli rajattomasti mahdollisuuksia ja toivoa niiden saavuttamiseksi.
Haluan jakaa tätä toivoa lapsillenikin, mutta sotien, ympäristön turmelemisen ja kulkutautien vuoksi on viime aikoina alkanut vaikuttaa siltä, että olemme onnistuneet, jos kahdenkymmenen vuoden kuluttua saamme elää yhteiskunnassa, joka ei ole romahtanut.
Aikamoinen muutos.
Vieläkö löydämme aitoa toivoa lapsille?