Paraneeko köyhyys rahalla?

”1960-luvulla julistimme sodan köyhyydelle ja köyhyys voitti.” Näin totesi Yhdysvaltain presidentti Ronald Reagan pari vuosikymmentä myöhemmin, mutta jätti valitettavasti sanomatta, miksi köyhyys voitti.

Ei nimittäin ollut siitä kiinni, etteikö Yhdysvalloissa olisi ollut todellista intoa ja halua hävittää köyhyys maasta. Vuonna 1968 maan eturivin taloustieteilijät julkaisivat New York Timesissa kannanoton, jonka mukaan valtiolla oli velvollisuus järjestää kaikille kansalaisilleen perustulo, joka pitäisi ihmiset köyhyysrajan yläpuolella. Kannanoton oli allekirjoittanut 1200 amerikkalaista taloustieteliijää, joten ajatuksella oli myös akateemista nostetta.

Presidentti Richard Nixon näki perustulossa mahdollisuuden jäädä historiaan suurena konservatiivisena uudistajana. Hän lähti ajamaan hanketta, jossa jokaiselle nelihenkiselle perheelle taattaisiin 1600 dollarin perustulo (tämän päivän rahaksi muutettuna noin 10 000 dollaria). Tähän summaan ei liittynyt mitään ehtoja; sen sai, jos olit Yhdysvaltain kansalainen, työssä, työtön tai työkyvytön.

Hanke meni läpi Yhdysvaltain edustajainhuoneessa, mutta senaatti torppasi sen. Nixon ei luovuttanut, vaan yritti uudelleen hieman vesitettyä versiota. Hanke sai jälleen hyväksynnän edustajainhuoneessa, ja jälleen se torpattiin senaatissa. Syy hankkeen kaatumiseen oli sama pelko, joka hidastaa perustuloa tänä päivänäkin:

”No, mutta mitä siitäkin nyt tulee jos ihmiset saavat vastikkeetonta rahaa. Eihän kukaan sitten halua enää käydä töissä.”

II

Köyhän ongelma on lähtökohtaisesti se, että hänellä ei ole rahaa. Jos hänellä olisi rahaa, kukaan ei sanoisi häntä köyhäksi. Siksi on melko yllättävää millaista vastarintaa herättää sellainen ajatus, että köyhän köyhyys hoidettaisiin pois antamalla hänelle rahaa. Jos köyhä on kehitysmaan köyhä, ostetaan lehmä tai rakennetaan kaivo. Jos köyhä on länsimainen työtön, lähetetään motivaatio- tai LinkedIn -kurssille kuuntelemaan, miten osaamista voi päivittää. Mitä vain, kunhan ei anneta rahaa.

Millä tätä vastenmielisyyttä sitten perustellaan? Yksinkertaista. Köyhille ei pidä antaa rahaa, koska köyhät eivät osaa käyttää rahaa. Jos he saavat rahaa, he ostavat pullaa ja limua ja kossua, ja pyytävät kohta lisää rahaa. Nämä ovat kuitenkin vain ennakkoluuloja. Eikö meillä ole kontrolloituja tutkimuksia tai pilottitutkimuksia tästä aiheesta: Mitä tapahtuu, kun köyhille annetaan vastikkeetonta rahaa? Kyllä on, ja katsotaan niitä seuraavaksi.

Aivan ensimmäiseksi voisi nostaa esille brittiläisen Broadway- avustusjärjestön lähes mielikuvituksellisen projektin vuodelta 2010. Järjestö oli seurannut kodittomia, jotka saapuivat illan tullen Lontoon Cityn alueelle nukkumaan. Kodittomia oli satoja, mutta kolmetoista heistä sai kuulla kerrassaan uskomattomia uutisia.

He saivat kuulla, että kullekin heistä oli budjetoitu 3000 puntaa, jonka he saivat käyttää miten halusivat. Koko summaa ei annettu suoraan käteen, vaan välikätenä toimi sosiaalityöntekijä. Kodittomat kertoivat sosiaalityöntekijälle, mihin he rahat käyttäisivät, ja sitten sosiaalityöntekijät auttoivat heitä tässä hankinnassa – jos heillä itsellään oli vaikeuksia hankkia sitä. Mitään rajoituksia rahan käytölle ei ollut, paitsi, että sitä ei saanut sijoittaa suoraan päihteisiin. Jos joku kuitenkin päätti ostaa tietokoneen ja myydä sen saadakseen päihteitä, sitä ei kukaan voinut estää.

Mitä siis tapahtui? Käyttivätkö kodittomat rahat viinaan ja huumeisiin? Ei. Vuoden kuluttua projektin alkamisesta yksitoista oli päässyt pois kadulta. Lehtitietojen mukaan yksi osti trailerin ja paikan leirintäalueelta, yksi osti kengät ja yksi osti television. Yksi alkoi opiskella puutarhan hoitoa ja yksi mietti, tohtisiko ottaa yhteyttä nyt jo aikuisiin lapsiin, joita hän ei ollut nähnyt vuosiin. Kaksi muutakin koetti kovasti löytää uutta suuntaa elämälle, vaikka eivät heti kadulta päässeetkään.

Kaikki kolmetoista olivat patinoituja kodittomia ja monet käyttivät viinaa ja päihteitä. He olivat eläneet kadulla 4-40 vuotta, ja järjestön laskelmien mukaan he aiheuttivat yhteiskunnalle vuosittain 400 000 punnan kulut – järjestyshäiriöitä, oikeuskuluja, sosiaalipuolen kuluja. Projektissa yksitoista kuitenkin sai katon päänsä päälle vain 50 000 punnalla, mukaan lukien sosiaalityöntekijöiden palkkakulut.  Kodittomat itse sanoivat lähteneensä mukaan projektiin nimenomaisesti siksi, että he saivat säilyttää määräysvallan elämäänsä.

Kysymys siis kuuluu: Jos näin vaikea kohderyhmä sijoittaa saamansa vastikkeettoman rahan tulevaisuuteen, miksi pelätä, että vähemmän ongelmaiset tekisivät toisin? Jopa projektista uutisoinut The Economist raportoi, että ehkä viisain tapa auttaa köyhiä on yksinkertaisesti antaa heille rahaa.

II

Vuonna 2007 kaikkien filantrooppien huulilla oli uusi sana: PlayPump. Se oli eteläafrikkalaisen yrittäjän älynväläys: karuselli, joka toimi samalla vesipumppuna. Ideana oli yhdistää huvi ja hyöty. Kun kehitysmaiden lapset antaisivat toisilleen vauhtia karusellissa, äiti saisi samalla vettä vesipisteestä. Mikä voisi mennä pieleen?

Ei mikään, ainakaan teoriassa. Idea keräsi miljoonien dollarien rahoituksen ja sen hankkimiseen osallistuivat Bill Clintonin säätiö, Laura Bush, AOL:n perustaja Steve Case sekä räppäri Jay-Z. Etelä-Afrikan köyhille seuduille asennettiin tuhansia pumppuja helpottamaan köyhien elämää.

Mutta mitä tapahtui käytännössä? Ensinnäkin, PlayPump ei varsinaisesti ollut karuselli. Se ei pyörähtänyt vauhtiin eikä vauhti pysynyt yllä, ellei sitä pyöritetty jatkuvasti. Lapset kyllästyivät karuselliin nopeasti ja aikuiset joutuivat pyörittämään pumppua itse, minkä monet kokivat nöyryyttäväksi. Lisäksi karusellin pyörittäminen vaati enemmän voimia ja oli työläämpi kuin vanha vesipumppu. ”Me työskentelemme koko päivän viljelyksillä, ja kun illalla haemme vettä, emme jaksa leikkiä, vaan haluamme veden nopeasti ja helposti”, totesi yksi PlayPumpin käyttäjä. PlayPump oli fiasko ja rahoittajat vetäytyivät projektista vähin äänin.

Kehitysmaissa on tietenkin totuttu tällaiseen meininkiin. Jostain tulee aina uusi asiantuntija, joka tietää, miten köyhiä parhaiten autetaan. Lieneekö se syynä siihen, että monissa kehitysmaissa ollaan paljon kiinnostuneempia täysin päinvastaisesta auttamisfilosofiasta – että köyhät itse tietävät parhaiten mitä he tarvitsevat, joten kaikki, mitä he tarvitsevat, on rahaa sen toteuttamiseen.

Esimerkiksi Uganda aloitti vuonna 2008 projektin, jossa 12 000 nuorta aikuista saivat noin 400 dollaria. Rahaa oli anottava, ja sen sai, kun vain toimitti jonkinlaisen bisnesidean (esim. ostan kanoja ja alan myydä munia). Hanke toteutettiin tutkimuksena, jossa oli mukana kontrolliryhmä.

Tulokset osoittivat, että kahden ja neljän vuoden seurannassa raha-avustuksen saaneilla pyyhki erinomaisesti. Noin 60 prosenttia oli opetellut ammatin, mikä lisäsi heidän mahdollisuuksiaan työmarkkinoilla, ja heidän tulonsa olivat kasvaneet 50 prosenttia verrattuna kontrolleihin. Mikä mielenkiintoista, he työskentelivät noin 20 prosenttia enemmän kuin ennen, joten raha ei ainakaan heitä tehnyt laiskaksi.

Myöhemmin samanlainen tutkimus toteutettiin antamalla lähes 2000 köyhälle naiselle vain 150 dollaria. Tulos: raha-avustuksen saaneiden naisten tulot lisääntyivät sadalla prosentilla.

Yksi avustusjärjestö, joka on lähtenyt tälle tielle, on New Yorkissa perustettu GiveDirectly. Keniassa aloitetussa projektissa he antoivat tuhat dollaria kenialaisen kylän kaikille köyhille, täysin vastikkeettomasti, ja seurasivat, mitä tapahtuu. Paikalla vieraillut New York Timesin toimittaja kirjoitti, että ihmiset näyttivät käyttävän rahansa erittäin tuottavasti. Yksi osti halvan moottoripyörän, jolla hän aloitti taksikuljettajana, monet korjasivat talonsa katon, joku osti myllyn, ja alkoi jauhaa ihmisten viljaa maksua vastaan, toiset taas ryhtyivät vähittäiskauppiaiksi ja myivät saippuaa ja muuta käyttötavaraa.

Nämä projektit eivät tietenkään tee ihmisistä miljonäärejä eivätkä vie köyhiä edes afrikkalaiseen keskiluokkaan, mutta ne kohentavat heidän elämäänsä. Mikä tärkeintä, ne osoittavat, että köyhät osaavat käyttää rahaa tuottavasti eivätkä juo kaikkea kurkusta alas, kuten niin monet pelkäävät. Asiasta kiinnostuneille voinen suositella kirjaa Just Give Money to the Poor – sieltä löytyy lukuisia muita esimerkkejä vastaavista projekteista. Kirjan esimerkit ovat voimakas osoitus siitä, että rahan antaminen köyhille voi todella olla yksi tehokkaimmista keinoista taistella köyhyyttä vastaan.

III

Köyhyyden on sanottu olevan köyhien omaa syytä. Näillä väitteillä on pitkä historia alkaen pastori Joseph Townsendista 1700-luvulla. Margaret Thatcherilta on jäänyt historiaan lause, jonka mukaan köyhyys on vain persoonallisuuden ongelma. Jos köyhyys on ihmisten ominaisuus, sittenhän rahan antaminen heille on täysin turhaa.

Sosiaalitieteissä tämä ongelma saa omanlaisensa muodon. Maailmasta tuskin löytyy tutkimusta, joka ei osoittaisi, että köyhillä pyyhkii rikkaita huonommin lähes kaikilla elämänaloilla – taloudessa, terveydessä, mielenterveydessä, käyttäytymisongelmissa. Mutta mikä on syy ja mikä seuraus? Onko köyhässä populaatiossa jotakin, joka altistaa heidät sairauksille, mielenterveysongelmille ja käytöshäiriöille niin, että seurauksena on köyhyys. Vai onko köyhyys alkuperäinen ongelma, ja muut ongelmat seuraavat perässä.

Katsotaanpa tätä kysymystä yhden kiinnostavan tutkimusprojektin valossa. Duken yliopiston professori Jane Costello oli 1990-luvulla edellä kuvaillun ongelman edessä. Hän oli kerännyt vuosia aineistoa erään Cherokee-ryhmän lasten ja teini-ikäisten mielenterveydestä. Ei liene yllätys, että mitä köyhemmistä oloista lapset tulivat, sitä suuremmalla todennäköisyydellä heillä oli käytösongelmia, ja heistä tuli myös todennäköisemmin pikkurikollisia ja päihteidenkäyttäjiä. Mutta kumpi tuli ensin, muna vai kana?

Nyt tiedämme vastauksen, kiitos mahtavan tutkimuksellisen onnenpotkun. Vuonna 1997 Cherokee-heimon maille nimittäin avattiin kasino. (Yhdysvalloissa kasinoja saa perustaa reservaatteihin, koska ne ovat eräänlaisia valtioita valtioiden sisällä.) Kasino tuotti heimolle valtavasti tuloja, joiden avulla reservaatissa parannettiin kouluja, terveydenhuoltoa ja infrastruktuuria. Tärkeintä kuitenkin oli, että kaikki heimon 8000 jäsentä saivat säännöllisen täysin vastikkeettoman tulon. Aluksi summa oli vaatimaton 500 dollaria kuussa, mutta nousi nopeasti tuhansiin dollareihin. Eräänlainen perustulo siis.

Sosiaaliset vaikutukset näkyivät Costellon aineistossa hyvin nopeasti. Käyttäytymisongelmat laskivat 40 prosenttia. Nuorisorikollisuus ja nuorten päihteiden käyttö väheni ja koulun arvosanat nousivat samalle tasolle kuin kontrolliryhmässä. Kymmenen vuotta myöhemmin nuorisorikollisuudessa oli tapahtunut ”dramaattinen lasku” ja käyttäytymisongelmien osalta oltiin samalla viivalla kontrolliryhmän kanssa.

Nämä tulokset viittaavat vahvasti siihen, että köyhyys oli kaikkien ongelmien alkusyy ja kun se lääkittiin vastikkeettomalla rahalla pois, myös ongelmat vähenivät. Mielenkiintoisesti, jälleen kerran säännöllinen perustulo ei vähentänyt ihmisten työhaluja, vaan ihmiset työskentelivät yhtä paljon tai enemmän kuin ennen.

Victor Hugoa mukaillen: Mikään ei ole niin voimakas kuin ajatus, jonka aika on tullut. Ja jos teidän mielestänne perustulon aika ei ole vielä tullut, niin olisitteko kanssani samaa mieltä siitä, minkä aika on mennyt. Yhteiskunnassamme on nimittäin paljon puhetta hyvinvointivaltion puolustamisesta, mutta mikä on se hyvinvointivaltio, mitä me puolustamme? Kun kuuntelen työttömiä ja sosiaaliturvan asiakkaita, kuulen tarinoita kyykytyksestä ja nöyryyttämisestä ja isoveli valvoo -järjestelmästä. Kuulen tarinoita järjestelmästä, joka rankaisee yrittämisestä; ja järjestelmästä, jonka muruset ovat riittämättömiä ja ajavat ihmisiä leipäjonoon. Tämäkö on se hyvinvointivaltio, jonka haluamme säilyttää? Mitä jos kaikki saisivat perustulon avulla mahdollisuuden kammeta itsensä parempiiin asemiin, ilman valvovia byrokraatteja? Mikä siinä voisi olla niin väärin.