Ritva Oksanen on oppinut, että vaikeudet vievät elämässä eteenpäin: ”Kun on ensin saanut nöyrtyä, voi luovuttaa ja ajatella, että anteeksi on annettu”

Anna minulle rakkautta. Anna minulle rakkautta.

Näin huutaa Hella Wuolijoen luoma ikiaikainen matriarkka Loviisa Niskavuori.

Ritva Oksanen valmistautuu reilun vuoden päästä Hämeenlinnan kaupunginteatterissa esitettävään näytelmään, jossa hän viimein pääsee haaverooliinsa. Näyttelijä on jo availlut luukkuja esitettävän hahmon elämään ja on tulevasta haasteesta innoissaan.

Kesäkuussa 70 vuotta täyttänyt Oksanen tuntee olevansa valmis siihen vasta nyt.

”Olen odottanut kymmenen vuotta. Loviisan rooliin kiteytyy suomalaisen naisen periksiantamattomuus ja kaikki se voima, joka meissä on. Me olemme vahvaa sorttia. Ajattelen Loviisan tapaan, että en jää aloilleni ruikuttamaan vaikeuksiani, vaan menen eteenpäin”, Ritva Oksanen sanoo.

Hän on näyttelijäuransa aikana esittänyt kaikki muut keskeiset Niskavuoren naisroolit: ollut katkeran ja ilkeän Hetan osassa, vapaamielinen opettajatar Ilona, Malviina-meijerskä…

Heissä on tiivistettynä naisen koko luonto ristiriitaisuuksineen, kulttuurin ja kasvatuksen mukanaan tuomine erityispiirteineen.

”Hiekka vain…”

Ritva Oksasessa on Hetan pohjalaista ittepäisyyttä, Ilonan avarakatseisuutta ja jämäkkyyttä ja rakastuneen Malviinan aitoutta.

”Loviisa Niskavuorta ei voi näytellä kuka tahansa. En ole halunnut esittää sitä roolia aikaisemmin. Nyt elämäni on tarpeeksi seesteistä. Minulla ei ole suurempia ongelmia. En enää tee pienistä ongelmista suuria, vaan osaan katsoa elämää laajemmilla kaarilla.”

Sen lisäksi, että Ritva Oksanen kypsyttelee mielensä sopukoissa Loviisan roolia, hän esiintyy elokuun kahdeksanteen päivään asti Teatteri Eurooppa Neljän riveissä Äänekoskella. Hän esittää hulvatonta ja sukkelakielistä akka-Anderssonskaa Mika Waltarin Omena putoaa -näytelmässä.

Lisäksi hän musisoi vielä muutaman kerran Sydänääniä-esityksessä ja valmistautuu Pedro Hietasen kanssa suomalaisten rakastamiin lauluihin perustuvaan Hiekka vain -esitykseen.

Kuin makupalaksi Ritva Oksanen alkaa kesken kuvausten ja keskustelun laulaa syvällä, kohtalokkaalla äänellään: ”Hiekka vain, pölynvalkoinen hiekka vain…”

Raitistuminen ja syöpä

Uusi työ on Ritva Oksaselle aina uusia näköaloja tuova matka, kuten koko elämäkin.

”Perehdyn rooliin aina syvällisesti, että tiedän ajasta kaiken ja senaikaisten ihmisten käyttäytymisestä. Kun viimein löydän roolihenkilölle sopivat kengät, alan astua, kuten se ihminen astuu. Mutta ensin on pitänyt matkustaa roolihenkilön sieluun.”

Näyttelijä Oksanen on tutkiskellut Loviisaa sen verran, että tietää hänen olevan nainen, joka käyttää valtaansa kaikkiin läheisiin. Hänen tunteensa ovat kuolleet. Kun hän anelee Jumalalta, että saisi rakkautta, hän pyytää takaisin tunteitaan.

”Valta vie tunteet. Loviisan ongelma on se, että hän yrittää muuttaa kaikkia. Hän vaatii, että kaikkien pitäisi toimia, kuten hän. Hän käyttää valtaansa niin ovelasti, ettei sitä oikein huomaakaan”, Ritva Oksanen sanoo ja tunnustaa, ettei hänellä ole koskaan ollut vallanhimoa.

Mutta on hänelläkin ollut heikot hetkensä, myös hän on anonut apua.

Hän on puhunut avoimesti alkoholismistaan ja 21 vuoden takaisesta raitistumisestaan ja siitä, miten hän löysi takaisin Jumalan tykö. Hän on kertonut työläästä elämästä neljän pienen lapsen näyttelijä-äitinä, avioeron tuomasta pettymyksestä, kahdeksasta auto-onnettomuudesta, jotka vammauttivat hänet pahasti.

Hän on selvinnyt paksusuolensyövästä ja kausittaisista työttömyysjaksoista.

”Minulla on ollut paljon vaikeita hetkiä. Seinä on ollut usein vastassa. Ensimmäinen avioero oli järkytys, koska olin ajatellut, että olemme yhdessä elämäni loppuun asti, että kiikumme vierekkäin keinutuoleissa. Vakavimman kolarin jälkeen taas minulla oli tasan kaksi vaihtoehtoa, joko jäädä syömään särkylääkettä sängyn pohjalle tai lähteä kuntouttamaan itseäni. Tein oikean valinnan, kun aloitin kivuliaan kuntouttamiseni.”

Istuva ihme

Alkoholismi oli viedä Ritva Oksasen hengen.

”Nuorempana pelkäsin elämää ja tulevaisuutta. En uskaltanut kohdata todellisuutta. Tunsin häpeää.”

Niinpä hän joi. Huolet haihtuivat humalan ajaksi, mutta iskivät kiinni entistä tiukemmin. Pian viina ei ollutkaan enää iloista lipittelyä, vaan siitä tuli pakko. Se otti ylivallan: turrutti tunteet, kieroutti ovelasti elämän arvojärjestyksen.

”Kahden ja puolen vuoden rajun juomisen jälkeen tunnustin, että en jaksa. Elämä meni siihen, että mietin, milloin voi ottaa seuraavan ryypyn. Kun yhtenä aamuna nousin ylös, ajattelin, että voi kun kuolisin. Nöyrryin kaiken edessä. Siitä se lähti… Suljin korkin ja päätin, että otan vastaan kaiken, mitä elämässä tulee eteen. Ei ole ongelmia, on vain ratkaisuja.”

Hän on edelleen onnellinen raitistumisestaan ja ihmettelee sitä, että juuri hän sai lopettaa juomisen.

”Olen kiitollinen pelastumisestani, että juuri minä sain tässä sairaudessani tajuta oman tilani ja pystyin hakemaan apua. Raitistuminen on suuri ihme: olen istuva ihme.”

Rajat löytyivät

Yli 50 vuotta yleisön edessä ovat voimaannuttaneet taiteilijaa. Ritva Oksanen on tulkinnut kymmeniä rooleja, laulanut satoja lauluja – sydän aina mukana.

Hän on kurkistellut roolihenkilöidensä elämään ja availlut myös sitä kautta pikkiriikkisiä luukkuja omaan itseensä.

Itsetutkiskelun myötä hän on löytänyt omat rajansa.

”Osaan jo sanoa ei. En enää anna minkään tunteen viedä, vaan katson ensin, mitä on tulossa. Nuorempana en osannut välittää itsestäni, ei ollut aikaa itselleni. Minullahan oli niin kauheasti lapsia – 27-vuotiaana olin neljän tyttären äiti – oli työ, jota halusin tehdä.”

Ritva Oksanen tunnustaa, ettei hän tuolloin tiennyt, miten huolehtisi omista tarpeistaan.

”Annoin mieluummin periksi kaikissa asioissa, jotta sain pitää työni ja hoitaa äidin velvollisuudet. Olisi vaan pitänyt tapella omien oikeuksien puolesta kaikilla rintamilla: parisuhteessa, työsuhteessa, ystävyyssuhteessa – missä tahansa.”

Taiteilija on käynyt läpi kehityksen, joka on hyvin tuttu hänen ikäpolvensa naisille. Meillä kasvatus on lähtenyt siitä, ettei lapsia kehuttu – etteivät ylpisty.

”Minulla on ollut huono itsetunto, mutta katkeroitumiseen minulla ei ole ollut varaa eikä aikaakaan. Ehkä olen säästynyt siltä senkin vuoksi, että olen esimerkiksi avioeron yhteydessä uskaltanut kokea raivoa ja vihaa. Kun käy kaikki tunteet läpi, pääsee eteenpäin.”

Elämän nurjat puolet

Nykyään hän osaa olla itseäänkin kohtaan armollinen, jopa rakastaa itseään hetkittäin.

”Minä olen hyvä tyyppi, koska Jumala on minut luonut eikä hän tee mitään sudeksi. Vuosia sitten kirjoitin tämän ajatuksen lapulle ja liimasin sen peiliin. Joka aamu luin sen itselleni. Siitä alkoi muutos. Nyt voin sanoa, että minulla on itsetuntoa – ainakin hetkittäin se on kohdallaan.”

Ritva Oksanen on saanut kurottua elämän tuomat vaikeudet kasaan, pistänyt ne nyyttiin ja heittänyt sen olkansa yli. Hän katsoo tulevaisuuteen. Siellä kaikki on puhdasta. Mahdollisuuksia on äärettömästi.

”Osaan päästää irti menneistä. Kun on ensin saanut nöyrtyä, voi luovuttaa ja ajatella, että anteeksi on annettu. Kun tulee oikein kinkkinen paikka, tulen uteliaaksi. Minusta on jännää nähdä, miten selviän eri tilanteista. Vaikeudet vievät lopulta eteenpäin ja opettavat. Kun taas tulee oikein ylivoimaisen kinkkinen paikka, avaan kädet ja sanon: APUVA. Epätoivon hetkiä tulee eteen jatkuvasti. Elämää ei voi hallita.”

Kuka tahansa saattaa ilman omaa syytään joutua keskelle sotkua, varsinkin jos on syvästi tunteva ja vahvasti kokeva. Ritva Oksanen on puhunut julkisuudessa paljon myös elämänsä nurjista puolista.

”Ihmiset luulevat, että olen kertonut julkisuudessa kaiken, mutta en ole kertonut puoliakaan. Ei minun tarvitse selitellä kenellekään mitään. Mutta on hyvä, että ihmiset tietävät jotakin taustastani. Se lisää uskottavuuttani näyttämöllä.”

”Meillä naisilla on tapana syyllistää itseämme. Kai se tulee kasvatuksesta, mitä ihmisetkin ajattelee -mentaliteetista. Tuota lausetta minun äitini hoki minulle. Minun nuoruudessani kristillisyyskin oli niin tiukkapipoista. Juoksin Jumalaa karkuun. Hän oli niin ankara ja tuomitseva. Nyt ajattelen toisin. Jos häntä ei olisi, kenen puoleen oikein kääntyisin? Ei ihmisiin voi luottaa.”

Vanhenevaa kalustoa

Ritva Oksasen esittämä Niskavuoren vanha emäntä ikääntyy näytelmän aikana 50 vuoden ikäisestä 80-vuotiaaksi, keski-ikäisestä vanhaksi naiseksi. Näyttelijällä on omien kokemustensa kautta vahva tieto siitä, mitä vuodet naiselle tekevät ja miltä ikääntyminen tuntuu.

”Olen onnellinen, kun minulla on ammatti, jota voin tehdä niin pitkään kuin muisti pelaa”, Ritva Oksanen sanoo. Kuva: Pekka Nieminen.

”En tykkää sanoista vanhus tai seniori. Mutta olen vanhenemassa, olen vanhenevaa kalustoa. Kun näin ensimmäisen onnittelukortin, jossa oli seitsemän ja nolla, kysyin, että tarkoittaako tämä minua.”

Näyttelijä sanoo, että hänellä on viimein oikeus satsata itseensä.

”Minulla on nyt siihen mahdollisuus. Kun lapset olivat pieniä, en saanut koskaan uusia vaatteita. Sota-ajan jälkeen ei ollut mitään. Olen elänyt puutteessa koko ikäni, eikä minulla edelleenkään ole varaa tuhlailla. Olen ihan samassa tilanteessa kuin kuka tahansa eläkeläinen: vaikka olen tehnyt paljon työtä – elättänyt itseni 14-vuotiaasta asti – niin eläkkeestä menee puolet vuokraan.”

Hän nauttii yksinelämisestään, mutta myös siitä, että hänellä on niin paljon ystäviä. Synttäreilläkin oli kaksisataa läheistä. Hän on riippuvainen muista, sillä hänen täytyy saada puhua luottohenkilöidensä kanssa säännöllisesti.

”Kun olen puhunut minua vaivaavan asian tarpeeksi monta kertaa, olen sen kanssa sinut ja luovutan sen Jumalalle. Uskon, että koettu vaikeus opettaa minua jotenkin. Elämä on hyvää, mutta joudun tekemään koko ajan valintoja ja olemaan tarkkana.”

Isoäidin rooli

Ritva Oksanen syntyi 16.6.1939, viimeisenä rauhan kesänä. Kun talvisota syttyi, Ritva oli puolivuotias vauva.

”Miehet lähtivät sotaan ja naiset jäivät hoitamaan tätä maata. Suomalaisille naisille on ominaista se, että mennään eteenpäin.”

Hella Wuolijoen luomissa Niskavuoren naisissa on tämä piirre. He ovat vahvoja. Jokaisella on unelmansa. Loviisan maailma romahtaa, kun hänen poikansa Aarne kaatuu, kun Niskavuorelle ei löydy jatkajaa. Äiti oli suunnitellut toteuttavansa omaa tulevaisuuttaan toisen ihmisen kautta.

Oksasella onkin aivan toisenlainen ote elämään.

”Täytyy uskaltaa tutustua itseensä, ettei kuvittele omaa elämäänsä, vaan osaa elää sitä. Toivottavasti minulle ei enää tule sellaista tilannetta, että joku alkaa jarrutella tekemisiäni. Jos toinen ihminen yrittää toppuutella minua, niin olen jo menossa – kaukana, jo kymmenen kilometrin päässä. On ihanaa, kun saan nyt tehdä tätä työtäni täysin rinnoin, ja saan valita, mitä teen.”

Näyttelijä Oksanen on luvannut antaa Hämeenlinnan kaupunginteatterin Loviisalle kolme vuotta elämästään. Kun luovuus joskus hellittää, hän tahtoisi loistaa tärkeässä isoäidin roolissaan.

”Haluaisin rakentaa mummulan, johon lapset ja lapsenlapset olisivat tervetulleita. Siellä olisi henkilökuntaa, kuten ennen vanhaan täysihoitolassa. Lapsille olisi aina lättyjä. Miehiä ei tarvittaisi, tai ehkä jokunen renki ja pehtoori. Olisin Niskavuoren Loviisana sikäli, että katsoisin, että kaikki toimii. Olisi aina kesä, lapsilla olisi lättyjä ja he saisivat vaikka kellon seinältä, jos he tahtoisivat.”

Kesällä 2009 näyttelijä Ritva Oksanen valmistautui Loviisa Niskavuoren rooliin Hämeenlinnan kaupunginteatterissa. Juttu ilmestyi Seurassa 29/2009.