Ystävän mukana loppuun asti

Sen piti olla vain lyhyt jakso elämässäni. Ystäväni Pekka soitti minulle heinäkuussa 2014 ja kertoi, että hänellä on todettu aggressiivinen ja pitkälle edennyt imusolmukesyöpä, non-Hodgkinin lymfooma.

Hän ei kysynyt, haluanko olla tukena. Se oli itsestään selvää.

Miksi juuri minä?

Pekan olisi helppo tilittää sairauttaan minulle, koska olin hänen elämänsä katvealueella. Meillä ei ollut yhteistä ystäväjoukkoa, harrastusta, naapurustoa eikä työpaikkaa. Ehkä juuri siksi välimme olivat niin suorat.

Pekan sairastuttua osani oli olla sanko. Sellainen, johon hän oksentaisi vihan, kurjuuden ja pelon. Kaikki ne tunteet, joilta hän halusi rakkaimpansa säästää.

En arvannut, että pestini kestäisi toista vuotta. En arvannut, mitä sen aikana oppisin elämästä. Ja ajattelisin kuolemasta.

Sairastumisestaan Pekka kertoi vain harvoille. Hän oli perisuomalainen mies, joka ei hevin vaivojaan valitellut.

Ehkä hän myös halusi säilyttää kulissit, pitää heikkouden piilossa. Samaan tapaan kuin nuorena, kun hän tarjosi rahapulassa ystävilleen halpaa viskiä Glenfiddich-pullosta.

Sitä paitsi hän aikoi parantua. Hän oli sairastuessaan 48-vuotias perheenisä, jonka elämä oli täynnä keskeneräisiä asioita. Poikakin oli vasta kymmenvuotias.

Vaimonsa Kirsin Pekka olisi mieluiten käärinyt pumpuliin ja kantanut kämmenellään. Parinkymmenen yhteisen vuoden aikana Kirsin ei tarvinnut tankata autoa, vaihtaa sulaketta eikä ajaa nurmikkoa.

Tunsin Pekan hänen syntymästään saakka, koska isämme olivat veljeksiä. Varhaisin muistoni on, kun työnsin häntä vauvana vaunuissa. Alamäessä vaunut karkasivat ja Pekan äiti juoksi ne kiinni.

Lapsuuden jälkeen emme olleet tekemisissä. Kuusi vuotta nuorempana hän oli lapsi, kun minä jo kurkottelin aikuisuuteen. Parikymmentä vuotta sitten törmäsimme sattumalta. Meistä tuli ystävät.

Pekka oli mies, josta oli helppo pitää. Vuosikymmentenkin jälkeen.

Aluksi seurasin Pekan hoitoja etäältä. Soittelimme usein, tapasimme pari kertaa.

Sytostaattihoidot tehosivat, mutta niillä oli sivuvaikutuksia. Kun Pekka syyskuun puolivälissä soitti, en saanut puheesta selvää. Hänelle puhjennut epilepsia oli vaurioittanut puhe- ja kirjoituskykyä. Hän kärsi halvaantumisoireista. Paino romahti ja lihakset katosivat.

Välillä hän itki, kun ei jaksanut hoitojen välilläkään touhuta poikansa kanssa. Mutta kertaakaan hän ei ajatellut luovuttavansa.

Ja hän selvisi. Helmikuussa 2015 lääkärit sanoivat hänen parantuneen.

Järkytys olikin valtava, kun tieto osoittautui vääräksi kaksi kuukautta myöhemmin. Eloon jääneet syöpäsolut olivat olleet röntgensäteiden ulottumattomissa selkärangan takana selkäydinnesteessä. Hoitojen päätyttyä ne ryöpsähtivät valloilleen.

Sairaus muuntui. Pekalla todettiin neurolymfooma.

Pekka palasi sairaalaan ja hoidot aloitettiin uudelleen. Taistelutahto pilkahti yhä.

Olin Pekan kanssa tekemisissä jo lähes päivittäin.

Käydessäni hänen luonaan Tampereen yliopistollisessa keskussairaalassa Pekka sanoi hänen papereissaan lukevan, että olen hänen siskonsa. Päälle hän virnisti.

Kahden sytostaattiannoksen jälkeen todettiin, ettei Pekan elimistö kestä enempää. Aivokudoksessa oli jo vaurioita.

Seisoin vieressä, kun Kirsille kerrottiin, että hoidot lopetetaan. Pekka ei parantuisi.

Siihen tarvittaisiin ihme, totesi RS2-osaston lääkäri.

Olimme huoneessa kolmisin, Pekka oli viety tutkimuksiin. Kirsin tuskan huuto kimpoili seinillä.

Mitä minä tunsin? Epäuskoa. Vihaa.

Mitä tehdä, kun aikaa ei ole enää paljon? Päätin viettää kaiken mahdollisen ajan viimeisiä kuukausia elävän ystäväni luona.

En halunnut olla siellä. En kyennyt olemaan poissakaan.

Pekka palautettiin Tampereelta Päijät-Hämeen keskussairaalaan Lahteen. Hänen paluuiltansa vierailutunnilla rupattelimme niitä näitä. Mielessäni ihmettelin, ettei Pekka edes sivunnut hoitojen päättymistä. Kunnes hän yhtäkkiä tokaisi:

”Olen aika hämmästynyt. Minulla ei enää olekaan syöpää.”

Tuijotin häntä hämmentyneenä. Sitten tajusin, että hän uskoi parantuneensa, koska hoidot lopetettiin.

Kuinka kertoa ystävälle, että hän kuolee?

”Kannattaa varmaan kysellä tarkemmin aamulla, kun lääkäri tulee käymään”, ehdotin. Koin olevani raukkamainen pelkuri.

Pekka siveli vasemmalla kädellä otsaansa. Sideharso peitti kohtaa, johon asennetusta putkesta sytostaatit ruiskutettiin aivonesteeseen.

”Voitko tulla silloin tänne?” hän kysyi.

Voin. Seuraavana aamuna kymmeneltä istuin jälleen Pekan sängyn vierellä. Lääkäri selitti, miksi hoitoja ei voida jatkaa. Hän korosti, että muuta lääkitystä annetaan tarpeen mukaan, eikä kivun lievityksestä tingitä. Hän ei maininnut kuolemaa. Silti lauseiden välit huusivat sitä.

Lääkäri poistui ja jäimme kahdestaan.

Pekka makasi selällään. Vasemmasta silmänurkasta vieri kaksi kyyneltä kohti korvaa. Otin häntä kädestä kiinni. Ei ollut mitään sanottavaa.

”Kuinka kauan?” Pekka kysyi.

Yritin kiemurrella. Eihän kukaan voi tietää…

”Älä keksi naurettavuuksia”, hän tiuskaisi.

Vedin henkeä. Teimme sopimuksen. Siitä eteenpäin en kiertele, kaunistele tai valehtele. Enkä lähde. Lupasin kulkea mukana loppuun saakka.

Sytostaattihoitojen aikana puntaroin Pekan kanssa usein yritysideoita, joita hän kehitteli tulevaisuutta varten.

Pekka lopetti opinnot peruskoulun jälkeen. Hän oli vuosia rautakaupan myyjänä, rakennusmiehenä ja yrittäjänä. Kymmenisen vuotta sitten hän siirtyi töihin huostaan otettujen lasten ja nuorten laitokseen. Taantuma vei työpaikan vähän ennen sairastumista.

Hän ei koskaan luopunut haaveesta toimia vielä yrittäjänä. Mutta kun syöpähoidot lopetettiin, emme kertaakaan palanneet suunnitelmiin. Enää ei ollut tulevaisuutta.

Pekka siirrettiin keskussairaalasta Lahden kaupunginsairaalan palliatiiviselle eli parantumattomasti sairaiden osastolle.

Hän lamaantui. Siirto alleviivasi väistämätöntä.

Kolmantena päivänä palliatiivisella osastolla Pekka kysyi, voisiko fysioterapeutti tulla käymään hänen luonaan. ”Nyt riittää tämä makaaminen. Haluan kuntouttaa itseni”, hän lausahti.

Sillä välillä hän halusi, että jumppaan hänen voimattomia jalkojaan. Oikean jalan liikuttelu sattui liikaa, mutta koukistelin vasenta. Samalla mietin, onko Pekan mieli sulkenut silmänsä totuudelta. Ja jos on, pitäisikö minun avata ne.

Kun ei ole ohjekirjaa, kuinka kuolemaa odotetaan.

Teimme Kirsin kanssa sairaalassa asioita, jotka meistä tuntuivat oikeilta.

Emme halunneet tietää, miten sairaus etenisi. Halusimme Pekalle fysioterapiaa. Kun Pekan näkö heikkeni, Kirsi kysyi, voisiko häntä käyttää optikolla.

Kirsi syötti Pekalle vitamiinit, jotka oli antanut ennen sairastumistakin. Hän kiinnitti aiemminkin huoliteltuun ulkonäköönsä erityistä huomiota. Minä keräilin kommelluksia, joita työssäni onneksi sattuu usein. Ellei sattuisi, olisin keksinyt niitä. Olisin tehnyt mitä vain, jotta näkisin Pekan edes hymyilevän.

Meidät kutsuttiin tapaamaan osaston lääkäriä.

”Yksi hoitajista ajatteli, ettette tunnusta tosiasioita”, lääkäri sanoi.

Tiedostimme ne liiankin hyvin. Mutta emme halunneet niiden hallitsevan yhdessäolon viimeisiä päiviä.

Arki sairaalasängyn vierellä alkoi tuntua tavalliselta ja aika osaston ulkopuolella oudolta. Elämä vääristyi. Joidenkin hetkien muistaminen repii yhä.

Eräänä maanantaina katsoimme uusintaa ohjelmasta, jossa Gordon Ramsay laittoi jälleen kuntoon kurjaa kuppilaa. Mainostauolla hehkutettiin huvipuistoa: ”Puuhamaa se on jännä paikka, Puuhamaa se on iloinen. Puuhamaassa vietät vaikka, koko päivän kesäisen…”

Pekka 1.3.1966 - 25.8.2015

Pekka itki.

”En sitten ehtinyt käydä tuollakaan pojan kanssa.”

Hän tiesi itsekin ehtineensä paljon, mutta vain murto-osan siitä, mitä isän ja pojan pitäisi saada kokea yhdessä.

Sanoin meneväni vessaan. Kävelin käytävän päässä olevalle parvekkeelle. Rintaa puristi sietämättömästi. Miten helvetissä nousen tästä?

Hoitaja tuli ja halasi, mutta en voinut ottaa myötätuntoa vastaan. Jos olisin itkenyt, en olisi kyennyt lopettamaan.

Onneksi olen hyvä työntämään ajatukset ja tunteet jonnekin, missä niitä ei tarvitse kohdata heti.

Oli pakko jatkaa.

Oli pakko jaksaa.

Palasin Pekan huoneeseen.

”Kerroinko jo, että Jari Sillanpää myöhästyi haastattelusta viisi tuntia?” kysyin Pekalta.

Sain Pekan nauramaan seikkaperäiselle tarinalleni.

Joka päivä astuessani Pekan huoneeseen katsoin ensimmäisenä kipupumppua nähdäkseni, oliko lääkkeen annostusta nostettu. Vilkaisin myös taulukkoa, johon hoitajat merkitsivät peg-ruokintaletkun kautta annostellun ravinnon ja nesteen määrät.

Pekan halvaus eteni. Heinäkuun puolivälissä hän ei kyennyt enää käyttämään oikeaa kättään ja vasenkin oikutteli. Hän ei pystynyt vaihtamaan asentoa. Soittokello oli sängyn laidassa sillä puolella, jonne hänet käännettiin. Pari kertaa se oli tippunut lattialle. Tuntui pahalta ajatella, että Pekka oli maannut yksin ja avuttomana.

”Olin paniikissa. Pelkään olla yksin”, Pekka sanoi.

Seuraavasta aamusta alkaen potilashuone oli työhuoneeni niinä päivinä, jolloin en ollut haastattelumatkalla. Pystyin järjestämään asiani niin. Kirsiä tarvitsi kipeästi myös poika, joka riemuittuaan isän paranemisesta joutuikin kohtaamaan tämän lähestyvän kuoleman.

Kun Pekka vielä kykeni istumaan korkeaselkäisessä pyörätuolissa, työnsin häntä osaston käytävillä. Pari kertaa kävimme ulkonakin.

Opettelin auttamaan hoitajaa, kun Pekka käännettiin. Laitoin tyynyjä selän ja jalkojen tueksi. Syötin ja juotin. Putsasin suuta pitkän tikun päässä olevalla, veteen kostutetulla superlonilla.

Oli niin kovin vähän, mitä saatoin tehdä.

Pekka halusi usein istua pyörätuolissa käytävällä Kirsin saapuessa. Ehkä se sai hänet tuntemaan itsensä enemmän aviopuolisoksi kuin potilaaksi.

Kirsin saapuminen oli Pekalle päivän tärkein hetki. Hänelle oli tärkeää, että vuoroa vaihtaessa olimme hetken hänen luonaan yhtä aikaa. En tiedä, miksi.

Joka ilta puhuin Kirsin kanssa puhelimessa päivän tapahtumista ja seuraavan päivän aikataulusta.

Muita läheisiä Pekan luona kävi harvakseltaan. Se suretti. Pahinta oli, kun joku petti lupauksensa tulla.

”Eikö se saatana tajua, ettei täällä tarvitse kauan käydä”, Pekka itki.

Pekan syöpä oli ruma sairaus. Sytostaattihoidot polttivat hänen suunsa limakalvot verille. Rupien vuoksi auki olevasta suusta valui paksu kuola, jota hän joutui leikkaamaan saksilla. Se päättyi, kun hoidot lopetettiin.

Mutta sitten syövän syövereihin alkoi kadota mieli.

Pekalta kesti välillä minuutteja vastata, kun kysyin, mitä hän haluaa ruoaksi. Aina en saanut vastausta kysymyksiin lainkaan. Sitten hukkuivat sanat.

Kerran tullessani Pekka yritti epätoivoisesti kertoa kahdelle hoitajalle, että jokin on vialla. Ääni koveni ja koveni, mutta suusta tuli ulos vain mongerrusta. Hätäännystä seurasi paniikki. Itku. Sitten raivo.

En ollut nähnyt Pekkaa koskaan aggressiivisena. Hänestä tuli ventovieras.

Päivä päivältä Pekka nukkui enemmän. Sitten tuli hetki, jolloin tuijotin lääkkeiden huumaamaa ja nukkuvaa ystävääni. Mielessä jyskytti: ”Kuole jo!”

Olin alkanut toivoa ystäväni kuolemaa.

Olinko muuttunut hirviöksi?

Vasta pitkän ajan kuluttua tajusin, ettei Pekkaa ollut enää silloin.

Mieleeni nousi, kuinka olin joskus aiemmin viihdyttänyt itseäni Helsingin Sanomien kuolinilmoituksilla. Kahvikupillisen ääressä olin kuvitellut, minkälaisia tarinoita niihin kätkeytyy. Yksi suosituimmista muistorunoista siihen aikaan oli Bertolt Brectin:

”Kun hän oli kuollut

laskettiin hänet maan sisään

kasvamaan kukkia

perhosten leikitellen lentää.

Hän oli niin kevyt.

Maa tuskin tunsi hänen painoaan.

Miten paljon tuskaa tarvittiin

kunnes hän oli niin kevyt.”

Katsoin Pekkaa. Runo voisi kertoa hänestä. Hän painoi sairastuessaan 128 kiloa, kuollessaan tuskin viisikymmentä. Lopulta hänestä oli jäljellä vain mustelmaisen nahkan koossa pitämät luut.

Viimeisen vuorokauden istuimme Kirsin kanssa Pekan sängyn vierellä. Kuuntelimme yhä kevyemmäksi muuttuvaa hengitystä. Silitimme poskia, pidimme käsistä. Pyysimme lisää kipulääkettä, kun Pekan ilme muuttui tuskaiseksi. Kuiskailimme sanoja, joilla ei ollut merkitystä, mutta toivoimme äänen tavoittavan tajuttomuuden läpi. Lohduttavan.

Sitten Pekka oli poissa.

Pekka kuoli 49-vuotiaana 25. elokuuta kello 15.17.

Jo ennen sitä minulta kysyttiin, miksi ryhdyin saattamaan häntä. Vastasin, että minun on elettävä itseni kanssa hänen kuolemansa jälkeenkin.

Valhetta. Omatuntoni ei soimaisi, vaikka olisin käynyt katsomassa häntä kerran viikossa tai kahdessa.

Rehellinen vastaus on, etten tiedä. Ehkä halusin olla hyvä ihminen. Eivätkö kaikki halua?

Ehkä se sai minut tuntemaan itseni tärkeäksi.

Ehkä en vain kyennyt olemaan poissa.

Kuukausien aikana meille muodostui jokapäiväinen rutiini. Sairaalasta lähtiessä halasin Pekkaa, painoin poskeni hänen poskeaan vasten ja sanoin: ”Olet rakas.” Hän vastasi: ”Kuin myös.” Usein hän lisäsi: ”Et tiedäkään, kuinka rakas ja tärkeä olet.”

Ehkä se riitti syyksi. Ystävyys.

Muuttiko kokemus elämääni?

Vatvon hieman vähemmän murheita, heittäydyn hetkeen nopeammin enkä sure pieneksi jäävää eläkettä. Enhän voi olla varma, olenko silloin enää edes elossa.

Mitä opin kuolemasta?

Enpä juuri mitään.

Pekan kuolemassa ei ollut mitään jaloa tai järkeä. Hänen elämässään oli.

Kiinnostuitko? Tilaa Viva-lehti