Kansallismuseo säilyttää esineet Schaumanin verisestä paidasta Nato-kynään: ”Emme arvanneet, miten paljon asioita tapahtuu yhdellä rysäyksellä”

Tässä on tämä kuuluisa Nato-kynä! Tähän kiteytyy Suomen Nato-prosessi”, amanuenssi Maria Ollila osoittaa Kansallismuseossa kynää.

Kullanvärinen, pitkulainen, kymmenen euroa kaupassa maksava kynä lepää omassa vitriinissään Tulevaisuuden Kansallismuseo -näyttelytilassa.

Kynä on juuri se, jolla ulkoministeri Pekka Haavisto (vihr) allekirjoitti 17. toukokuuta 2022 Suomen Nato-jäsenyyshakemuksen.

Haavisto oli saanut kynän vaihtokaupalla Iltalehden politiikan toimittajalta Jari Hanskalta, joskin se oli alun perin Hanskan vaimon, Leena Pihlajamäen, kynä.

Se sopi juhlavaan hetkeen paremmin kuin Haaviston sininen peruskynä, jossa luki ”Valtioneuvosto”.

Suomen kansallismuseon nykyajan tallennuksesta ja dokumentoinnista vastaava amanuenssi Maria Ollila pyysi ja sai kynän lahjoituksena museon Itsenäisyyden ajan kokoelmaan.

Kynä on ollut kesäkuusta nähtävänä yleisölle näyttelytilassa, johon on vapaa pääsy.

Ihan vierestä löytyvät Elokapina-liikkeen kiinnittäytymisväline, jota mielenosoittaja käytti Hätäjarru-mielenilmauksessa Kaisaniemessä lokakuussa 2020, ja joulukuussa näytteille päässyt unikkokuvioin kirjailtu paita. Paidan toi mukanaan Suomeen sotaa paennut ukrainalainen nainen.

Uusi tuuli on puhaltanut pölyjä museotyöstä jo tovin.

”Teemme tallennusta yhä enemmän yhteisöjen ja kohteiden kanssa”, Ollila sanoo.

Kultainen Nato-kynä. ­Ulkoministeri Pekka ­Haavisto allekirjoitti sillä 17. toukokuuta 2022 Suomen hakemuksen puolustus­liitto Naton jäseneksi. © Tommi Tuomi

Schaumanin kirje keisarille

Suomen valtiollisen historian käännekohdista ovat kertomassa toki perinteisemmätkin esineet.

Suomen tarina -näyttely avattiin itsenäisyyden satavuotisjuhlavuonna 2017 ja on auki ensi syksyyn saakka. Sitten talo sulkeutuu puoleksitoista vuodeksi, koska maan alle uudisosaan rakennetaan lisää näyttelytiloja ja museossa uusitaan talotekniikkaa.

Esillä ovat esimerkiksi keisari Aleksanteri I:n Porvoon valtiopäivillä 1809 käyttämä valtaistuin ja Eugen Schaumanin verinen paita vuodelta 1904. Esineitä on parisataa.

Vaikka Schaumanin paidan veri on jo haalistunut, paita hätkäyttää.

Venäjän sortopolitiikasta oli kyse myös silloin, kun Schauman ampui kenraalikuvernööri Bobrikovin ja sen jälkeen itsensä.

”Dramaattisuutensa takia esillä on vain paita. Meillä on kokoelmissa kaikki hänen päällään olleet vaatteet”, kertoo museon historiallisten kokoelmien amanuenssi Satu Frondelius.

Kansallismuseo sai vaatteet vuonna 1924 kuten Schaumanin isä oli toivonutkin.

”Kun teimme tätä näyttelyä, selvisi, että eräälle yksityiselle keräilijälle oli päätynyt esineitä, joita poliisi oli ottanut talteen Schaumanin asunnosta. Keräilijän poika lahjoitti ne meille 2017”, Frondelius kertoo.

Vitriinissä on nähtävillä Schaumanin kirje keisarille, taskusta löytynyt aseen varalipas ja harjoitusmaalina toiminut kolikko.

Myös sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä (1945–1946) käytetyn nuijan museo sai lahjoituksena näyttelyä koottaessa. Sen lahjoitti sota-ajan pääministerin, Jukka Rangellin, perikunta.

Rangell oli yksi kahdeksasta valtakunnan johtotehtävissä toimineesta, joita syytettiin hävityn sodan jälkeen sotarikoksista ja tuomittiin vankeuteen.

Ensi keväänä järjestetään Suomen 39:nnet eduskuntavaalit. Museossa esillä on ensimmäisissä eduskuntavaaleissa 1907 käytössä ollut vaaliuurna. Se palveli porvoolaisia 80 vuotta.

Valtiollisen historian esineitä ei ole säilynyt kuitenkaan kasapäin. Frondelius sanoo, että monet historian suuret tapahtumat eivät näy esineistönä vaan pikemmin merkintöinä asiakirjoissa.

Eugen Schaumanin paidan veritahrat ovat haalistuneet yli sadassa vuodessa. ­Ammuttuaan kenraalikuvernööri ­Nikolai Bobrikovia Schauman ampui itseään kahdesti. Murha tapahtui senaatin portaikossa Helsingissä 16. kesäkuuta 1904. Schauman kuoli ­saman tien, Bobrikov ­menehtyi sairaalassa ­seuraavana päivänä. © Tommi Tuomi

Ensimmäisissä eduskuntavaaleissa 15.–16. maaliskuuta 1907 käytössä ollut vaaliuurna. Sen valmisti helsinkiläisen tehtailijan G. W. Sohlbergin yritys. © Tommi Tuomi

Ei vain esinetallennusta

Suomen kansallismuseo vastaa valtiollisen historian tallentamisesta. Harva tietää, että Kansallismuseo tallentaa myös tämänhetkistä valtion ja kansalaisten vuorovaikutusta, käännekohtia ja ilmiöitä.

”Teemme sitä suunnitelmallisesti. Esineellinen tallennus on vain yksi muoto. Teemme videohaastatteluja, otamme kuvia tai tallennamme äänimaailmaa”, Maria Ollila kertoo. Hän aloitti ensimmäisenä nykyajan ­tallennuksesta ja dokumentoinnista vastaavana amanuenssina 2019.

”Aiemmin tätä on tehty satunnaisesti. Tämä on hyvä asia, tosin 2019 emme arvanneet, miten paljon asioita tapahtuu yhdellä rysäyksellä”, Frondelius myöntää.

Koronapandemia työllisti museotakin isosti.

Ollila ja hänen kollegansa haastattelivat videolle Kirurgisen sairaalan tehohoitajaa ja sairaanhoitajaa heidän työstään. Hoitajien työasut suojavarustuksineen saatiin lahjoituksena museon kokoelmiin.

Kansanedustaja Bella Forsgrénia (vihr) Ollila haastatteli eduskunnan työskentelystä poikkeusaikana. Kansanedustajalta päätyi kokoelmaan etätyössä käytetyt korvanappikuulokkeet.

”Uudenmaan rajasulku oli aivan poikkeuksellinen tapahtuma. Kävimme seuraamassa Lohjan rajasulkupisteellä, miten rajasulku käytännössä toimii ja haastattelimme poliisia. Teimme yhteistyötä Museoviraston Kuvakokoelmien kuvaajien kanssa”, Ollila selvittää.

Niin ikään jälkipolville tallentui drive in -äänestys. Kuntavaaleissa 2021 pystyi äänestämään ennakkoon autosta nousematta erityisissä ulkoäänestyspaikoissa.

”Tänä vuonna olemme tallentaneet, miten Venäjän hyökkäyssodan vaikutus näkyy Suomessa – sodan ensimmäisestä päivästä lähtien.”

On kuvattu mielenilmauksia ja kuultu Porlammilla Itä-Uudellamaalla, mitä sotaa lastensa kanssa Ukrainasta paenneet naiset ovat kertoneet.

Ensi keväänä Kansallismuseo aikoo dokumentoida ainakin eduskuntavaaleja ja seurata yhä hyökkäyssodan vaikutuksia. Energiakriisikin on sellainen.

Esinekokoelma täydentyi tänä vuonna esimerkiksi hyönteishotellilla. Se kertoo ihmisten tämän ajan luontosuhteesta.

Presidentti Tarja ­Halonen on lahjoittanut Kansallismuseolle muun muassa lahjana saamansa sateenkaarivillasukat. Sukat eivät ole enää esillä näyttelyssä. © Tommi Tuomi

Jo pelkkä silmälasikehysten muoto kertoo vanhemmille sukupolville, että nämä silmälasit kuuluivat tietysti presidentti Urho Kekkoselle. © Tommi Tuomi

Presidenttien uramuistot

Tänä vuonna museo aloitti monivuotisen projektin, jossa se tallentaa presidenttien ja pääministerien uramuistoja. Presidentti Tarja Halosta se haastatteli tammikuussa.

Halonen kertoi videolle urastaan ministerinä ja presidenttinä sekä lahjoitti museolle kahdeksan esinettä. Niistä esillä olivat kansalaislahjana saadut sateenkaarisukat sekä YK-työstä viestivä Kestävän kehityksen pinssi.

Hän lahjoitti lisäksi virkaanastujaispukunsa, joka sijaitsee nyt museon kokoelmakeskuksessa Vantaalla.

”Virkapuku pääsee varmasti esille jossakin vaiheessa. Esimerkiksi Tamminiemessä on pieni tila vaihtuville näyttelyille”, Frondelius mainitsee.

Myös tasavallan presidentti Sauli Niinistö saa virkakautensa jälkeen haastattelupyynnön. Lisäksi häneltä kysytään, olisiko hänellä esineitä, joilla olisi johonkin poliittiseen käännekohtaan liittyvä tarina.

”Tallennusprojektissa etsimme esineitä, joita eivät ole tyypillisimpiä. Toivomme ehdotuksia esineistä toimijoilta itseltään”, Ollila selvittää.

Seura kysyi entiseltä pääministeriltä Esko Aholta (kesk), onko hänellä yhä kynä, jolla hän allekirjoitti pääministerinä Suomen EY-jäsenhakemuksen 1992 presidentti Mauno Koiviston kanssa.

Aho viestitti, että kynä ei ole tallessa. Euroopan yhteisö (EY) muuttui Euroopan unioniksi (EU), jonka jäsenenä Suomi aloitti 1995.

Sotasyyllisyysoikeudenkäynti alkoi Säätytalossa Helsingissä 15. marraskuuta 1945. Istuntoja pidettiin 23, ja niissä käytettiin tätä nuijaa. © Tommi Tuomi

Jo sisällissota tallentui

Syy esinepyyntöihin on sekin, että entisten presidenttien esineitä kokoelmissa ei juuri ole.

Urho Kekkonen on poikkeus, koska koko Tamminiemi on museoitu.

Suomen tarina -näyttelystä löytyy P. E. Svinhufvudin käyttämä haulikonpatruunoiden suunsupistaja, presidentti Koiviston Sikariporras-lentopallojouk­kueen saama Presidentti Cupin kultamitali vuodelta 1983 ja yhdet Kekkosen silmälasit.

Koiviston perikunta on lahjoittanut museolle presidentin eri maista saamia kunniamerkkejä. Presidentti Martti Ahtisaaren sairastuminen valitettavasti estää hänen haastattelunsa tekemisen.

”Museotyö on muuttunut siihen suuntaan, että yhä aktiivisemmin itse kartoitamme kokoelmia ja toteutamme suunnitelmallisempia projekteja. Voi olla, että presidentti-instituutiota ei ole ollut aikaisemmin helppo lähestyä”, Ollila arvelee.

On toisenlainenkin esimerkki.

”Meistä oli kiinnostavaa tajuta, että sisällissodan dokumentointi 1918 oli sen ajan nykydokumentointia ja poikkeuksellista toimintaa. Talvi- tai jatkosodan aikana sitä ei tehty niin systemaattisesti”, Frondelius kertoo.

Heti keväällä 1918 opetusministeriötä vastaavalta taholta oli tullut määräys, että Suomen kansallismuseo alkaisi keräämään ”punakapinaan” liittyvää aineistoa.

”Täältä lähdettiin keräämään punaisilta jääneitä esineitä. Yksi aktiivisimpia oli vahtimestari Edwin Holmberg. Hän osasi myös valokuvata. Hänet lähetettiin muun muassa koleraparakiksi kutsuttuun rakennukseen, jossa säilytettiin kaatuneita”, Frondelius kertoo.

Helsingistä kertyi yli 400 esineen kokoelma. Maakunnista lähetettiin jonkin verran lisää esineistöä. Kokoelmasta löytyy silloinen oljesta leivottu hätäleipä.

”Niistä syntyi meille merkittävä sisällissodan kokonaisuus.”

Kuuluisa päiväkäsky. Mannerheim myönsi äitienpäivänä 10. toukokuuta 1942 Suomen äideille 4. luokan vapaudenristin. © Tommi Tuomi

”Aina kannattaa kysyä”

Suomen kansallismuseon kokoelmissa on esineitä yhteensä arviolta 550 000 kappaletta, josta rahakokoel­mien osuus on lähes puolet. Näyttelyissä kokoelmista on aina esillä vain murto-osia.

Museolla ei ole toivelistaa esineistä, joita siltä puuttuu. Helpompaa on listata sitä, mitä sille ei kannata tarjota.

Hetekoita ei haluta yhtään enempää, eikä elintarvikkeita, tosin niiden pakkaukset voivat kiinnostaa.

”Meillä on niin valtavat kokoelmat, että emme harrasta keräämistä keräämisen takia”, Frondelius korostaa.

”Mutta emme halua olla ehdottomia. Tavallinenkin esine voi olla mielenkiintoinen, jos se on peräisin 1700-luvulta tai jossakin tapauksessa 1800-luvultakin. Meihin voi ottaa yhteyttä ja kysyä”, hän jatkaa.

Esineelle vaaditaan kuitenkin tarina ja taustatiedot – mitä kattavammat, sen todennäköisemmin se voi päätyä kokoelmiin.

”Meille voi tarjota vaikka koronapandemiaan tai muuhun ajankohtaiseen käännekohtaan liittyvää esinettä, jos siihen liittyy mielenkiintoinen tarina”, Ollila sanoo esimerkkinä nykydokumentoinnista.

Myös Eduskuntatalossa on oma museoesinekokoelmansa, mutta sen esineet liittyvät instituution toimintaan ja taloon.

Kun kansanedustaja Ilkka Kanerva (kok) kuoli keväällä, omaiset halusivat jättää hänen työhuoneeseensa vaalileimasimen, joka oli Turun läänin eteläisen vaalipiirin käytössä ensimmäisistä eduskuntavaaleista 1907 aina vuoteen 1991. Kanerva oli saanut leimasimen lahjaksi.

Suomen kansallismuseo sai leimasimen toukokuussa eduskunnan lahjoittamana. Mikä muu esine symboloisikaan paremmin tähän mennessä pitkäaikaisinta, arvostettua kansanedustajaa?

Keisari Aleksanteri I (1777–1825) käytti ­tätä valtaistuinta Porvoon valtiopäivillä 1809. Valtaistuin on tehty 1797. Niitä oli alun perin kuusi. ­Tämä säilyi ehkä siksi, että se lähetettiin Suomeen. Se on joskus houkutellut turisteja luvattomiin koeistuntoihin. © Tommi Tuomi

Lue myös: Suomalaisen meriupseerin huima seikkailu – Hampus Furuhjelm oli Alaskan kuvernööri