Haaveilevan runoilijan Saima Harmajan lyhyeen elämään kuului kiihkeä rakkaudenkaipuu, ihastuksen kohteet ja salaa solmittu kihlaus

Jaa kaverilleTilaa Seura
Saima Harmaja
Saima Harmaja (1913-1937) muistetaan runotyttönä, mutta hän oli myös nainen, joka rakasti kauniita vaatteita. © Outi Törnwallin kotiarkisto
Nuorena kuollut Saima Harmaja kirjoitti runoja, jotka käyvät yhä suomalaisten sydämiin. Uusi elämäkerta piirtää hänestä aiempaa verevämmän kuvan.

Kun runoilija oli kuollut, hänen viimeiset säkeensä löytyivät patjan alta.

Runon nimi oli Rakas kuolema.

Se päättyy näin:

Painava vankila/

aukaise sieluni mennä./

Untuvasiivin/

uupuja nosta ja lennä.

Saima Harmaja kirjoitti runon yksitoista päivää ennen kuolemaansa, luultavasti sängyssään maaten, koska hän oli jo niin heikko. Sitten hän tapansa mukaan päiväsi tekstin ennen kuin kätki paperin patjan alle.

Ehkä hän halusi säästää läheisiään, etteivät nämä hänen vielä eläessään joutuisi lukemaan raskaita, luopumisesta kertovia säkeitä.

Saima menehtyi keuhkotuberkuloosiin kaksi viikkoa ennen 24-vuotispäiväänsä huhtikuussa 1937.

Elämä hiipui nuoresta naisesta hitaasti. Saima painoi lopulta vain 32 kiloa, ja kaitoja kasvoja kehystivät uurteet ja ohentuneet hiukset.

Hänestä jäi elämään vahva mielikuva hentoisesta, haaveilevasta runotytöstä.

Mutta Saima ehti elää myös naisen elämää.

Tavalliset halut

Pian Saima Harmajan kuoleman jälkeen julkaistiin Saiman äidin Laura Harmajan toimittama kirja Kootut runot ja kehitys runoilijaksi päiväkirjaotteiden valossa. Se vahvisti mielikuvaa eteerisestä, lapsenomaisen viattomasta runoilijasta, joka kirjoitti, kärsi ja kuoli.

Päiväkirjaotteista oli siivottu pois nuoren naisen kiihkeä rakkaudenkaipuu, monet ihastuksen kohteet ja salaa solmittu kihlaus.

Käsitys hauraasta haaveilijasta oli muutenkin vähintään yksipuolinen. Saima oli etenkin terveinä vuosinaan puhelias ja huomionhakuinenkin nainen, joka rakasti leivoksia ja muita herkkuja sekä kauniita hattuja, kenkiä ja koruja.

”Saima oli toisaalta hyvin tavallinen tyttö ja nainen, jolla oli tavallisia haluja. Ei hänen elämänsä ollut pelkkää kutsumuksen täyttämistä”, sanoo tietokirjailija Ritva Ylönen.

Saima Harmaja

Saima Harmaja murrosikäisenä perheen kesähuvilalla 1920-luvun puolivälissä. Saima Harmajan arkisto

Maaliskuussa ilmestyi Ylösen kirja Saima Harmaja – Sydänten runoilija 1913-1937 (SKS), joka piirtää Saimasta aiempaa verevämmän, lihallisen ja täydentuntuisen kuvan.

Teos on ensimmäinen kattava elämäkerta suomalaistaiteilijasta, jonka ehkä rakastetuimman runon Rannalla moni osaa ulkoa:

Ihanat vaaleat pilvet/ liukuvat taivaalla./ Hiljaa ja lumoavasti/ laulaa ulappa. /Aaltojen hyväilyistä/ hiekka on väsynyt./ Tulisit aivan hiljaa,/ tulisit juuri nyt –

Lyhyeen elämäänsä nähden Saima Harmaja ehti kirjoittaa valtavan määrän, jopa tuhansia runoja luonnosvihkoihinsa.

Lihava ja teerenpilkkuinen

Saima Harmaja oli kielellisesti hämmästyttävän lahjakas jo alakouluikäisenä lapsena, minkä voi todeta hänen päiväkirjaotteistaan.

Toki hänellä oli kasvamiselle ja oppimiselle parhaat mahdolliset lähtökohdat ei vielä niin tasa-arvoisessa nuoressa Suomessa. Vanhemmat olivat akateemisesti koulutettuja, isä tohtori ja äitikin maisteri. Saiman äidinisä oli suomen kielen ja kirjallisuuden professori, senaattori ja runoilija Arvid Genetz.

Taloudellisesti perheen elämä oli turvattua. Harmajat asuivat isossa asunnossa Helsingin Kasarmikadulla ja kesiä voitiin viettää Lohjanjärven huvilalla.

Saima oli perheen neljästä lapsesta toiseksi vanhin. Isosisko Outi oli varsinainen kaunotar. Itseään Saima sen sijaan kuvaili 12-vuotiaana päiväkirjassaan näin:
Minä olen aika lihava ja aika pitkä, teerenpilkkuinen otus. Minulla on pitkä kellanpunainen palmikko ja merenvihreät tai ruskeanharmaat silmät. Ja minulla on lyhyt kaula ja kamala lauluääni ja olen hirmuinen lörppö, mutta hyväpäinen.

Saima ja Outi

Saima ihaili isosiskoaan Outia, jota pidettiin kaunottarena. Outi kuoli synnytykseen vuotta ennen Saiman menehtymistä tuberkuloosiin. Matti Topparin kotiarkisto

Jo noihin aikoihin päiväkirja sai kuulla jatkuvasti myös Saiman rajuista ihastumisista tai ”pihkaantumisista”, kuten hän itse kirjoitti. Ne jäivät lähes loppuun asti salaisiksi kaukorakkauksiksi Saiman elämässä.

Ritva Ylönen arvelee, ettei päiväkirjan teksti ollut liioittelua: Saima todella piti itseään rumana, ja sillä oli merkittävä vaikutus hänen elämäänsä.

”Hänellä oli paitsi kaunis sisko myös kauniita serkkuja, ja hän tunsi itsensä semmoiseksi rumaksi ankanpoikaseksi. Se haittasi suhteita toiseen sukupuoleen. Hän kirjasi päiväkirjaankin, että ei ole naisellinen vaan vähäpätöisen näköinen.”

Sydänsurut ja maailmantuska syvenivät murrosiässä, kuten siinä iässä usein.

Harva kantaa kuitenkaan samalla toisenlaista taakkaa: luomisen tuskaa.

Runoilu söi voimia

Ritva Ylösen mielestä runoilijan terveysongelmat alkoivat 13-vuotiaana. Nykyaikana Saima passitettaisiin luultavasti psykologille. Omana aikanaan häntä pidettiin heikkohermoisena ja raskasmielisenä.

Saima etsi itseään kuten kuka tahansa murrosikäinen, koki ihastumiset rajusti ja kamppaili myös hengellisten asioiden kanssa. Mutta sen lisäksi hän kirjoitti intohimoisesti, ja luomisprosessit olivat raskaita.

”Hänen piti piiskata itsensä sellaiseen tuskatilaan, että sai runon synnytettyä. Se söi hänen voimiaan”, Ylönen sanoo.

Se aiheutti myös ristiriitaa suhteessa vanhempiin, koska koulutyö kärsi kirjoittamisen vuoksi. Niin lahjakas kuin Saima kielellisesti olikin, hänellä oli suuria vaikeuksia matematiikassa. Vielä ylioppilaskirjoituksissakin hän sai matematiikan kokeessa vain yhden laskun oikein.

Mutta vanhemmat huomasivat senkin, että kirjoittaminen todella rasitti kasvavan lapsen terveyttä – niin kiihkeää ja aikaa vievää se oli. Saima taas koki, että hänen harrastustaan ei hyväksytty. Joka tapauksessa jo vuosia ennen tuberkuloosiin sairastumistaan Saima joutui lepäämään lyhyitä jaksoja parantoloissa.

Saima Harmaja

Saima Harmaja viimeisessä otetussa valokuvassa kevättalvella 1937. Heinrich Ifflander / Saima Harmajan arkisto

Kun keuhkotuberkuloosi todettiin vuonna 1931, Saima oli 18-vuotias ja valmisteli ensimmäistä runokokoelmaansa.

Diagnoosi herätti kauhua. Tuberkuloosiin kuoli vielä 1930-luvulla noin kymmenentuhatta suomalaista vuodessa.

Saima eli elämänsä kevättä, jonka ylle lankesi varjo.

Sairauden toteamisen jälkeen hän kirjoitti yhden tunnetuimmista runoistaan Peipponen. Siinä kertoja itkee lakkaamatta vuorenkorkuista tuskaansa, kun ikkunan taakse ilmestyy peippo, joka laulaa riemuaan hurmaantuneena:

Oi Jumala! Sydämessäni/ on aivan pimeää./ Ja kuitenkin peipponen lauloi./ En voi sitä ymmärtää.

Peippo lauloi Saiman runoissa myöhemminkin; ei vain toivoa ja riemua vaan myös eroottista rakkautta.

Ruumiinkaipuu

Saima Harmaja huokaili 1930-luvun alussa usein päiväkirjalleen, miten kaikilla muilla on heila mutta hän vain on yksin.

”Hänellä on suuri vimma saada joku, jonka kanssa rakentaa suhde, ja ihan ruumiinkaipuu eroottiseen kokemukseen. Kukaan ei ollut häntä sillä tavalla hyväillyt, eikä hän ollut edes ensisuudelmaa saanut”, Ritva Ylönen sanoo.

Keväällä 1932 se viimein tapahtui: Saima ihastui ikätoveriinsa, kauppatieteen ylioppilaaseen Jaakko Holmaan. Ihastus syveni rakkaudeksi, ja ainakin aluksi näytti siltä, että myös miehen puolelta.

Lokakuussa Saima vuodatti päiväkirjaansa:

Oi lahjoittamisen autuutta, ylenpalttisen runsautensa poisantamista. Suutelin häntä, suutelin häntä – kaulaa, poskea, silmiä – hän vavahti ihanasti, kun huuleni painuivat pehmeisiin ripsiin.

Salakihlattu Jaakko Holma

Salakihlattu Jaakko Holma otti monta kertaa etäisyyttä Saimaan. Parilla oli lopulta vain vähän yhteistä, mutta rakkaudennälkäinen Saima olisi halunnut suhteen jatkuvan. Saima Harmajan arkisto

Vaikka suhdetta jäähdyteltiin välillä, pari kihlautui salaa kesällä 1934. Saiman samana kesänä kirjoittamassa runossa Salaisuus peipponen laulaa niin, että sen rinta on pakahtua ”sävelhyrskyihin”.

Lopullinen ero tapahtui marraskuussa 1936. Holma jätti Saiman, joka oli sairastunut tuberkuloosiin uudelleen ja suri synnytykseen kuollutta isosiskoaan Outia.

Elämänsä viimeisen vuoden Saima eli enemmän tai vähemmän eristyksissä omassa huoneessaan kotona Kasarmikadulla, jossa sairaanhoitaja ja äiti pitivät hänestä huolen.

Vieraita kävi, kuten kirjailijakollega Helvi Hämäläinen vielä kuolemaa edeltävänä päivänäkin, ja kahden huoneen väliin asennetun ikkunan kautta Saima saattoi seurata siskontyttären kasvamista pelkäämättä, että tartuttaisi tämän.

Sairaudesta ja kärsimyksestä Saima on kirjoittanut säkeitä, joista moni on myöhemmin saanut lohdun.

Ehkä hän sai niistä lohtua myös itse – ja peippo lauloi vielä viime pimeyteen.

X