Vapaustaistelija Aimo olikin 18-vuotias Aino Mälkönen – Oliko hän ainoa Viron vapaussodassa taistellut naissotilas?
Puna-armeija perääntyi kauhuissaan, kun suomalaiset ryntäsivät tammikuussa 1919 vapauttamaan Narvaa. Taisteluissa mukana oli myös 18-vuotias Aino Mälkönen, mieheksi naamioituneena.
Aino Malkönen kuvattiin sotilaspuvussa lähes tasan sata vuotta sitten 24. helmikuuta 1919.
Tammikuun 18. päivänä 1919 runsaat sata suomalaista sotilasta juoksee joen vartta kohti Narvan keskustaa. Uho on kova, kaupungin vallanneista punikeista on tehtävä selvää. Kahdeksan kilometrin juoksumarssi päättyy raatihuoneelle.
Kello on 17.20 juoksijat pamauttavat yhteislaukauksen ja huutavat eläköön. Moninkertaisesta ylivoimasta huolimatta puna-armeijan sotilaat olivat menneet suomalaissyöksyn säikäyttäminä paniikkiin ja perääntyneet.
Joukkoa johtava luutnantti Anto Eskola määrää konekiväärit asemiin torin nurkille ja läheisille kaduille. Yhden konekiväärin takana on sotilas Aimo Mälkönen.
Taistelutovereilla ei ollut aavistustakaan, että Aimo olikin todellisuudessa Aino, tukkansa lyhyeksi leikannut 18-vuotias neitonen. Hän oli tiettävästi ainoa Viron vapaussodassa taistellut naissotilas.
Eskola lähettää partioita puhdistamaan kaupunkia. Paikoin käydään kiivaitakin taisteluita, mutta aamuun mennessä puna-armeija on häädetty Narvasta. Aimolle eli Ainolle myönnetään kunniamerkki urhoollisuudesta Narvan taistelussa.
Apua veljeskansalle
Loppusyksyllä 1918 Suomessa värvättiin kovalla kiireellä vapaaehtoisia veljeskansan avuksi häätämään puna-armeija Virosta. Viipurissa sairaanhoitajana ja suojeluskunnan kirjurina työskennellyt 18-vuotias Aino Mälkönen päätti pyrkiä joukkoihin.
Kyse ei ollut nuoren tytön sotaromanttisista kuvitelmista. Aino oli kansalaissodan aikana liittynyt valkoisten joukkoihin ja vaatinut päästä nimenomaan rintamalle. Aino toimi sairaanhoitajana ja kuularuiskuvöiden lataajana. Hän oli jo kokenut sodan kauheuksia.
17-vuotiaana Aino oli pitänyt hyvää ystäväänsä kädestä, kun tämä oli tuskissaan kuollut rekeen Ravattilan taistelussa saamiinsa vammoihin.
”Yhdessä reessä makasi Viljo, vielä hengittäen, mutta hyvin heikkona. Sain ottaa häneltä viimeiset jäähyväiset. Tosiaankin tuntui katkeralta katsella hänen tuskallista kuolinkamppailuansa. Viimein hän nukkui poika parka, käsi minun kädessäni hitaasti kylmeten. Tuntui kuin olisi sydän rinnasta reväisty. En voinut edes itkeä”, kirjoitti teinityttö Aino sisarelleen vuonna 1918.
Siviilielämä tuntui tylsältä
Kansalaissodan jälkeen siviilielämä tuntui Ainosta tavattoman tylsältä.
”Jollei tapahdu muutosta, niin vaihdan taas pukuni harmaaksi ja lähden rajalle, silloin ei ole kysymystä muusta kuin elämästä ja kuolemasta”, kirjoitti Aino sisarelleen.
Aino oli syntynyt Kirvussa 3. marraskuuta 1900. Perheeseen syntyi Ainon jälkeen kolme poikaa peräjälkeen. Mutta he kaikki kuolivat pieninä. Ehkä sen takia Ainosta tuli isänsä silmäterä ja mitä ilmeisimmin poikatyttö, vaikka myöhemmin perheeseen syntyi poikiakin.
Isä Juho oli syntynyt Laatokan rannalla Inkerissä. Hän jäi lapsena orvoksi ja joutui huutolaiseksi. Vaatimattomasta taustastaan huolimatta hän oli tukevasti valkoisten puolella. Kansalaissodan aikoina hän työskenteli poliisina Imatralla.
Juho vihasi kommunisteja. Vallankumous oli sulkenut rajan Venäjän ja Suomen välillä, eikä Juho enää koskaan nähnyt sisaruksiaan, jotka jäivät Venäjän puolelle. Isän tyttönä Aino imi itseensä bolsevikkivihan.
Tallinnan satamassa kuhisee, kun Wäinämöinen saapuu 12. tammikuuta 1919 mukanaan toiset suomalaisjoukot, niin kutsutut Pohjan Pojat. OM-arkisto
Kansalaissodan jatkumo
Jäänsärkijä Wäinämöinen lähti 3. tammikuuta 1919 Helsingin Katajanokalta Tallinnaan.
Laivalla oli majuri Martin Ekströmin johtamaan vapaaehtoisrykmenttiin kuulunut konekiväärikomppania. Siinä oli viisi upseeria, 129 sotamiestä ja jännityksestä kihisevä Aino. Tosin kaikki luulivat hänen olevan Aimo.
Kotiväelleen Aino ei ollut kertonut lähdöstään mitään. Päästäkseen sotimaan Aino oli leikkauttanut tukkansa lyhyeksi ja pukeutunut miehen vaatteisiin.
Henkilötodistukseensa hän oli lisännyt n-kirjaimeen yhden sakaran lisää. Ainosta tuli Aimo. Kiireessä ja tohinassa kukaan ei huomannut katsoa henkilötodistusta tai sen haltijaa tarkemmin.
Ekströmin vapaaehtoisjoukko alkoi siirtyä pohjoiseen. Ensimmäiset taistelut käytiin tammikuun toisella viikolla. Vastassa oli myös paljon suomalaisia entisiä punakaartilaisia ja Suomen kansalaissota tavallaan jatkui Virossa.
Ensimmäinen suomalainen vapaaehtoisten joukko ei Narvan valtauksen jälkeen juurikaan osallistunut taisteluihin. Rykmentti kotiutettiin maaliskuun loppupuolella.
Sukupuoli paljastui
Aino ei halunnut kotiin, vaan liittyi Viron avuksi myös tulleisiin Pohjan Poikiin helmikuussa 1919. Tämä yksikkö taisteli Etelä-Virossa. Yksikköön pestautuneet joutuivat perusteelliseen lääkärintarkastukseen ja Ainon oikea sukupuoli tuli ilmi.
Se ei kuitenkaan häirinnyt värvääjiä. Aino sai jatkaa sotimista Aimona. Palvelustodistuksessa käytettiin nimeä Aimo, palvelusarvon kohdalla oli merkintä ”sotilas (neiti)”.
Sotilaskantakirjasta käy ilmi, että Aino osallistui Petserin rintamalla seitsemään taisteluun. Ainon kirjoittamia kirjeitä kotiväelle on säilynyt vain muutama. Niissä Aino kuvaa värikkäästi, kuinka suomalaisvapaaehtoiset kävivät ”bolsujen” kimppuun.
Suomalaiset tyhjensivät Narvan keskustan puna-armeijasta raivokkaalla yllätyshyökkäyksellä. OM-arkisto
”Kuulia satoi ympärillämme, niin että lumi ryöppysi, mutta kehenkään ei osunut sen pahemmin, kuin että minun manttelipahaseni oli vain niin kovin onnettomassa kunnossa, että toiset sitten jälkeenpäin ihmettelivät, kun en minä itse saanut naarmuakaan.”
Kirjeessään Aino mainitsee ohimennen saaneensa selkäänsä ”aikamoisen täräyksen kranaatista”.
Keväällä 1919 Pohjan Poikien rykmentti hajosi ja suurin osa joukoista poistui Virosta huhtikuussa. Ainon vapautustodistus on päivätty Tartossa 15.6.1919. Palvelutodistuksen mukaan ”Aimo Mälkönen on osoittanut kiitettävää käytöstä ja urhoollisuutta.”
Joukkoja johtanut eversti Hans Kalm on nimikirjoituksensa viereen lisännyt: Yllä mainitun sotilaan, Neiti Aino Mälkösen urhoollisuutta ja kuntoa ihaillen.
Aino jäi Tarttoon ja suunnitteli värväytymistä Viron armeijaan. Selkävaiva kuitenkin esti sen. Aino toimi pataljoonansa kirjurina ja hoivasi Tarton sotilassairaalassa toipuvaa pahasti haavoittunutta ystäväänsä jääkärivänrikki Helge Lassilaa.
Aino Mälkösen sotilaskantakirja Pohjan Poikin ajoilta kertoo, että palveluksessa Mälkösen käytös on ollut kiitettävä.
Siviilielämä pelotti
Sotiminen oli ohi ja Aino oli hämillään.
”Enpä luule, että minusta juuri olisi siviilielämään, joka on niin kovin hiljaista ja yksipuolista. Kuinkahan minun kävisi jos minut sidottaisiin johonkin konttoriin pienellä palkalla tekemään sellaista kun konttorityö yleensä on. Vangita minut on kuin vangita aron tuuli.”
Aino kuitenkin palasi Suomeen kesäkuussa 1919. Yhtenä syynä oli koko ajan pahemmin vihoitteleva selkä.
Keväällä 1920 Aino aloitti lastenhoitajana Viipurissa kapteenituttunsa perheessä.
Selkävaivaansa hän paranteli sen ajan menetelmin. Aino antoi lasten toimia kiropraktikkoina ja kävellä selkänsä päällä. Nelivuotias hoidokki läjähti voimalla istumaan Ainon ristiselän päälle, jolloin Aino halvaantui saman tien.
Huhtikuussa 1920 Aino makasi hoidettavana Viipurin Diakonissalaitoksella. Hän ei pystynyt liikkumaan. Anni-sisko muisteli kirjeessään myöhemmin käyntiään sairaalassa.
Aino makasi vatsallaan ja huoneessa oli haissut todella pahalta, koska Ainolla oli märkiviä makuuhaavoja.
National Library of Finland
Heinäkuun 2. päivänä 1920 Aino kuoli. Murheen murtama isä haki tyttärensä ruumiin sairaalasta kotiin Ruokolahdelle.
Anni-sisko kirjoitti myöhemmin hautajaisista.
”Mieleeni jäi pihanurmikolla pukkien päälle asetettu arkku, jonka kansi oli auki. Seisoin siinä yksin ennen saattoväen tuloa ja kiinnitin sisareni rintaan Narvan valloituksen kunniamerkin. Se merkki on siellä (Ruokolahden hautausmaassa) tänäkin päivänä. Muistan myös koskettaneeni hänen silmäluomiaan kevyesti, mutta siihen jäi sormenjälki.”
Virolaisten ”Narvan valloittajaksi” kutsuman Anto Eskolan johtaman juoksumarssin kunniaksi järjestetiin nyt 19. tammikuuta puolimaraton nimeltään Eskolan juoksu. Se noudatteli samaa reittiä kuin suomalaisten uhkarohkea hyökkäys, jolla bolsevikit ajettiin Narvasta sata vuotta sitten.
Lähteet: Leena Laulajaisen ja Mälkösten sukuarkisto.
Lähtikö Aino rakkauden perään?
Aino Mälkösen erikoisesta elämästä on jäänyt vähän dokumentteja, koska isä suuressa surussaan poltti tyttärensä kirjeenvaihdon tämän kuoltua.
Ainon pikkuveljen tytär Leena Laulajainen etsi käsiinsä harvat säilyneet tätinsä kirjeet ja haastatteli Ainon muistaneita sukulaisia. Hiljattain edesmenneen Laulajaisen poika Marko Laitala kuuli isotätinsä tarinan ja luki tämän kirjeet jo pikkupoikana 1960-luvulla.
”Kyllähän Ainon huikea ja samalla traaginen tarina teki vaikutuksen”, Laitala muistelee.
Keskeiset Ainon historiaan liittyvät materiaalit toimitettiin Sotamuseoon, mutta muutoin erikoisen tädin vaiheet pidettiin melko lailla vain lähisuvun tiedossa.
”Sodan jälkeen ja varsinkin 1960–1970-luvuilla Suomen kansalaissodan ja Viron vapaussodan valkoisella puolella olleiden asioista kannatti pitää matalaa profiilia. YYA-Suomessa itsenäisen Viron muisteleminen ei ollut myöskään poliittisesti erityisen korrektia”, Laitala sanoo.
Vasta 1990-luvun alkupuolella Ainosta alettiin puhua julkisemmin. Laitala mietti äitinsä kanssa Ainon motiiveja lähteä sotimaan.
”Äiti arveli Pohjan Pojissa taistelleen jääkäriupseeri Helge Lassilan olleen yksi syy Ainon lähdölle Viroon. Kirjallista varmistusta tälle ei ole, mutta yksi sukulainen muisti Ainon esitelleen Helgen sulhaskandinaattinaan”, Laitala kertoo.
Laitalan mukaan Aino ja Helge olivat mahdollisesti tutustuneet toisiinsa jo kansalaissodan aikana Suomessa. He olivat osallistuneet sotaan samoilla paikkakunnilla.
”Aino jäi hoitamaan Helgeä Pohjan Poikien hajottamisen jälkeen Viroon, vaikka olisi voinut lähteä kotiinsa. Ehkä tästä voi jotain päätellä”, sanoo Laitala.