Jäämerentie oli Suomen henkireikä 1940-luvun alussa – Kuorma-autonkuljettajat uhmasivat kauhistuttavia sääolosuhteita

Jaa kaverilleTilaa Seura
© Lapin Kansan arkistokuva
Talvi 1941 Suomessa on kylmä, pakkasta on pohjoisessa ajoittain 40 astetta. Silti tuhannet kuorma-autot ajavat yötä päivää halki Lapin erämaiden.

Talvisota on sodittu, maassa vallitsee rauha. Suomi on silti pulassa. Saksa on sulkenut Tanskan salmet, maailmansota jatkuu. Suomenlahden ja Pohjanlahden satamiin ei tule eikä niistä lähde aluksia. Koko maan elintarvikehuolto on vaarassa.

On vain yksi henkireikä. Se on Liinahamarin syväsatama, joka ei jäädy talvellakaan. Rovaniemeltä Liinahamariin vievä Jäämerentie kulkee halki erämaiden, matkaa on 531 kilometriä. Tie on huonokuntoinen, kapea, mutkainen ja jyrkkämäkinen. Liinahamari sijaitsee Suomelle vielä toistaiseksi kuuluvassa Petsamossa.

Valtioneuvosto perustaa valtiojohtoisen Pohjolan Liikenne -yhtiön, jonka johtoon tulee tiukkaotteinen kenraali Paavo Talvela. Yhtiöllä ei kuitenkaan ole yhtään kuorma-autoa. Paljon niitä ei ole Suomessa ylipäätään. Suurin osa on tuhoutunut tai rikkoutunut talvisodan rintamilla.

Yhtiö värvää yksityisiä kuorma-autonkuljettajia eri puolilta maata. Monia etelän miehiä kauhistuttavat Jäämerentien vaikeat olot, mutta he tietävät, että nyt ollaan isänmaan asialla. Ei voi kieltäytyä.

Kylmä tärisyttää kuskeja

Vuoden 1941 tammikuussa Jäämerentiellä matelee kaamoksen sinisessä hämärässä kuorma-autoja muutaman sadan metrin välein. Niitä on yötä päivää liikkeellä 1 600–1 800, pääosin Fordeja, jonkin verran myös Volvoja.

Lunta ja liukkautta torjuvat useat tuhannet työmiehet. Autoissa on lumiketjut, muuten ei tunturiteitä ylös ajeta. Kuormaa ne kuljettavat keskimäärin viisi kuusi tonnia kerrallaan.

Kova pakkanen piinaa niin kuskeja kuin autojakin, joiden moottorit saavat käydä ympäri vuorokauden; muuten öljystä tulee paksua kuin siirappi. Repuissa olevat voirasiat, limput ja makkarat tahtovat jäätyä.

Autoissa ei ole lämmityslaitteita, ei sellaisia tiedetä autoissa ylipäätään edes olevan. Kylmä tärisyttää väsyneitä kuskeja, vaikka heillä on pitkävartiset huopatossut, paksu sarkapusero, hyvät villakäsineet ja kovimmilla pakkasilla myös turkki.

Hytin lattia on monissa autoissa puuta, joka on rikkoutunut. Aukoista näkyy sisään alla vilistävä tie. Sivuikkunoissa ei ole tiivisteitä. Kylmää ilmaa pukkaa sisään myös käsijarrun rei’istä. Tuulilasit jäätyvät sisältäpäin. Jos ilmanpuhaltajan letku katkeaa, laseja pidetään auki suolapussilla tai glyseriinillä.

Autoja täytyy usein korjailla, ne eivät tahdo kestää rasitusta. Remontit tehdään tien päällä taivasalla, pakkasessa ja toisinaan lumituiskussa.

Liinahamarin satamassa odottaa laituriin pääsyä parhaimmillaan yli 70 alusta. Toistatuhatta miestä häärii lastauksen ja lossauksen parissa.

Autoista siirretään laivoihin paperia, selluloosaa, vaneria ja kappaletavaraa. Laivoista puretaan vinssaamalla autoihin sokeria, kahvia, vaatetavaraa, tupakkaa, koneita ja puolet maassa tarvittavasta leipäviljasta sekä lähes kaikki bensiini.

Kuskit odottavat ja torkkuvat autoissa. Harva saa Liinahamarissa lämpimän yöpaikan. Vasta Rovaniemellä voi jälleen levätä kunnolla. Jos kaksikin vuorokautta menee nukkumatta, silmissä näkyy kummituksia. Niin muistelee myöhemmin Uuno Alaräisänen. Edestakainen reissu saattaa taukoineen kestää lähes 40 tuntia.

Magneettimäki

Kapeilla teillä täytyy olla varovainen, kun vastaan tulee toinen auto. Lavojen kylkiin onkin asennettu ohituslistat. Ne ovat lankkuja, joiden alitse kuormaköydet kulkevat. Jos autojen kyljet ottavat toisiinsa kiinni, kuormaköydet voivat ilman lankkuja hankautua poikki. Tonnin painoista sellupaalua ei noin vain nosteta takaisin kyytiin – jos nostetaan ollenkaan.

Paluumatkalla autot alkavat kulkea kävelyvauhtia, kun lähestytään Ivalon jälkeen Kaunispään tunturia. Nousu on pitkä, jyrkkenee koko ajan. Kytkimet käryävät, on kaivettava ykkösvaihdetta silmään. Jarrut eivät laahaa vaikka niin luullaan.

Kuskien valistuneen arvauksen mukaan iso magneetti maan sisällä imee hevosvoimat moottoreista. Arvaus jää elämään. Magneettimäen museotie on tuttu Ivalon suunnasta Saariselkää lähestyville.

Kahvivarkaita

Pitkien tunturimäkien tuntumassa norkoilee monenmoista joutoväkeä. Hitaasti kulkevien autojen kyytiin on helppo hypätä. Kahvi kelpaa, muutama säkillinen on helppo nakata tielle. Kahvi on kallista tavaraa ja helppo muuttaa rahaksi.

Onnettomuuksia sattuu. Eräällä ajoreissulla Uuno Ala-Räisänen laskee, kuinka monta autoa on pyllyllään ojassa Rovaniemen jälkeen. Lukemaksi tulee kaksisataa. Nokkakolarit eivät ole harvinaisia, kun Jäämeren tietä alkavat käyttää myös ruotsalaiset. Suomessa on oikeanpuoleinen liikenne, Ruotsissa vasemmanpuoleinen.

Leikki on kaukana, jos väsynyt kuski nukahtaa rattiin. Ei tarvita kuin rikkoutunut siltarumpu. Auto suistuu sinne nokilleen. Raskas kuorma litistää ohjaamon ja kuskin. Tammikuuhun 1941 mennessä Jäämerentie on vaatinut jo puolensataa kuolonuhria.

Kuskit ajavat silti. He ovat sitkeitä miehiä. Suurin häpeä on jäädä tien päälle saamatta kuormaa perille.

X