Kun Notre Dame teki Charles de Gaullesta uuden Ranskan johtajan, sala-ampujat piileskelivät kirkon kattorakenteissa

Miksi Notre Dame oli ja on jopa maallistuneille ranskalaisille niin tärkeä pyhättö, että sen tulipalon tuhojen korjaamiseen virtaa nyt rahaa koko maasta?

Yksi syy voi olla siinä, että kirkosta on joka vuosisadalta jännittäviä, ranskalaiselle kulttuurille ja historialle tärkeitä tarinoita.

Eräästä tällaisesta tapahtumasta tulee tänä kesänä kuluneeksi tasan 75 vuotta.

Kello kertoi vapautuksesta

Viime sodassa Ranska ja pääkaupunki Pariisi jäivät Natsi-Saksan miehittämiksi kesästä 1940 alkaen.

Pariisin vapauttaminen alkoi vasta elokuussaa 1944.

Kesäkuussa amerikkalaiset ja britit liittolaisineen olivat nousseet maihin Normandiassa, ja edenneet syvemmälle Ranskaan ajaen saksalaisia pois edeltään. Sensuurin ja kaaoksen takia vain harva ranskalainen tiesi, miten sota eteni.

Siksi elokuun 24. päivän iltana ensimmäisinä Pariisin asukkaille vapauttajien tulosta kertoivat Notre Damen eteläisen tornin 14 tonnin painoisen kellon kumahdukset.

Niihin yhtyivät kaikki Pariisin kirkonkellot, jotka olivat olleet tarkoituksella vaiti neljä vuotta.

Kirkonkelloista pariisilaiset tiesivät sen mistä oli huhuttu: amerikkalaisten ja ranskalaisten joukot olivat saapuneet pääkaupungin laidalle.

Miehittäjätkin kuulivat juhlinnan alkaneen

Kaupunkilaiset panivat täysille radionsa, jossa soi Marseljeesi yhä uudestaan ja uudestaan, ja avasivat ikkunansa niin että pitkään kiellettynä ollut kansallislaulu kaikui läpi yön.

Tilanteesta pihalla olevia saksalaisia joukkoja ja miehityshallinnon ranskalaisia apureita oli vielä asemissaan kaupungilla.

Seuraavana aamuna 2. ranskalaisen panssaridivisioonan ja amerikkalaisen jalkaväen kärki eteni jo Pariisin sydämessä.

Kaduilla oli hajanaisia yhteenottoja – kaikki miehittäjät eivät halunneet tai voineet antautua.

Katedraali paloi pahasti 15. huhtikuuta. Korjaustyöt rahoitetaan julkisella keräyksellä. AFP / Lehtikuva

Voitonmarssille etuajassa

Elokuun 26. päivänä liittoutuneisiin kuuluneiden Vapaan Ranskan joukkojen johtaja, kenraali Charles de Gaulle päätti lähteä voitonmarssille, vaikka kaupunki ei vielä ollut kokonaan heidän hallussaan.

De Gaulle lähti lähimpine upseereineen kulkemaan Riemukaarelta pitkin Champs-Elysees -puistokatua. Päämääränä oli Notre Damen katedraali ja siellä alkava jumalanpalvelus.

Marssireittiä turvasivat Ranskan vastarintaliikkeen jäsenet ja de Gaullen sotilaat, mutta riski oli silti suuri. Olihan de Gaulle 196-senttisenä näkyvä maali.

Kaupungissa oli edelleen saksalaisia, jotka pyrkivät väkivalloin pois alueelta.

Pariisilaisiakin tungeksi reitin varrella toista miljoonaa.

Sala-ampujista piittaamatta

Sala-ampujia piileskeli myös Notre Damen kattorakenteiden kätköissä.

Ranskalaissotilaat etsivät heitä ampuen varmuuden vuoksi laukaussarjoja pitkin rakennuksen katonharjoja.

Aikalaisten kertoman mukaan de Gaulle astui katedraaliin Viimeisen tuomion portaalista ja jatkoi pysähtelemättä pitkin pääkäytävää.

Poikkilaivan päässä de Gaulle meni rauhallisesti kunniapaikalle, vallasväen penkkirivin luo.

Laukauksien äänet moninkertaistuivat kirkon holvien alla, mutta eivät tuntuneet vaikuttavan de Gaulleen.

Järkähtämättä hän seisoi virsikirja kädessään ja veisasi muiden mukana Marian kiitosvirren loppuun asti.

Johtajuusimago syntyi kirkossa

Notre Damesta de Gaulle poistui yhtä rauhallisesti kuin oli sinne tullut. Näky painui pariisilaisten mieleen.

Monelle de Gaulle oli tuolloin vielä tuntematon hahmo: hän oli viettänyt sota-ajan Lontoossa sinne paenneiden ranskalaisten johtajana, ja puhunut kansalaisille lähinnä brittien radion kautta. Ennen sotaa hän oli ollut vain tavanomainen panssariupseeri, ei poliitikko eikä julkkis.

Mielikuva de Gaullesta marssimassa pelottomasti kohti Notre Damea jäi elämään uhmakkaan, uuden Ranskan symbolina.

Charles de Gaullea ei sentään kruunattu Notre Damessa keisariksi niin kuin aikanaan Napoleon’ia. Kirkkokäynti kuitenkin rakensi hänen myöhempää valtionjohtajabrändiään.

Se vei hänet aikanaan Ranskan johtoon: ensin väliaikaisen hallituksen puheenjohtajaksi vuosina 1944–1946, ja lopulta presidentiksi vuosina 1959–1969.