Linnanmäki on huvittanut kansaa yli 70 vuotta – Näin pelokas oli Kekkonen, kun astui ensi kerran Vuoristorataan

Linnanmäki ja vuosi 1966. Tummapukuinen herra torjuu tiukasti tarjouksen tutustua Vuoristorataan.

”En mene ilman pappia!”

Vaan eipä hätää, reissussa on mukana myös pappismies, rovasti oikein. Vaunuun on seurueen kiivettävä.

Valokuvat jännittävästä ajelusta ovat pian koko kansan ihmeteltävinä. Pelokas herra on tasavallan presidentti Urho Kekkonen.

Kekkosen kyydin kirjasi Linnanmäen legendaarinen ohjelmajohtaja Sara Ekelund muistelmateokseensa Maailmanpyörä – Ihmisiä ja elämää Linnanmäen huvipuistossa.

Kenenpä ensikertalaisen jalat eivät olisi tutisseet tuossa Lintsin suositummassa laitteessa, niin myös Ekelundin. Rouvan piti itse astua junaan Vuoristoradan vihkiäisissä, ja hän vannoi, ettei enää ikinä mene siihen kauheaan vekottimeen.

Sittemmin Vuoristorata tuli ohjelmajohtajalle ja hänen perheelleen sangen rakkaaksi. Perhe näet asui sen juurella puutalossa, jonka paikalla kolisee nyt valtava Ukko-rata.

Presidentti Urho Kekkonen meni vasta­hakoisesti Vuoristorataan, ja sen kyllä näkee. Mukana matkassa olleet kuvaajat saivat nappiotokset kauhistuneesta maan isästä. Kuva: Linnanmäen arkisto

Vuoristorata syntyi hökkelikylästä

Näyttävä, puinen Vuoristorata kirjaimellisesti pulttasi Linnanmäen kiinni Helsingin kallioperään kesällä 1951. Lähellä siintävä olympiakesä vauhditti Vuoristoradan hankkimista alkeellisen huvipuiston vetonaulaksi. Tervantuoksuisesta klassikosta saamme kiittää Kööpenhaminan Tivolin rakennusmestaria Valdemar Lebeckia.

Edellisvuoden helluntaina avattu huvipuisto oli ollut hätäisesti kovalevystä, laudasta ja telttakankaasta kyhättyjen rakennelmien kukkula, jolla oli lupa toimia vain kolme vuotta.

Kumpi on vinossa, toimitusjohtaja Bo Ekelund vai Vekkulan lattia? Vekkulan edeltäjä oli hupitalo Hurlumhei. Kuva: Linnanmäen arkisto

Rapaisessa maassa kökötti pelihalleja, muutama kahvila, ampumarata, varietee, liukumäki, surmanajopömpeli ja käymälä.

”Hökkelikylä”, luonnehti Sara Ekelundin puoliso, Linnanmäen pitkäaikainen toimitusjohtaja Bo Ekelund puiston alkutaipaleen maisemaa.

Linnanmäen asialla olivat lastensuojelujärjestöt, jotka tarvitsivat kiinteän huvipaikan hyväntekeväisyystyön rahoittamiseen. Elettiin sodanjälkeisen puutteen ja suurten ikäluokkien aikaa. Maassa varttui yli 50 000 sotaorpoa.

Kaupunki vuokrasi järjestöille puliukkojen tukikohtana tunnetun tontin Alppilan Vesilinnanmäeltä ja siitä Linnamäki sai nimensä. Pyöreä vesitorni on kaikille suomalaisille tuttu ja sen sisällä vuosikausia ollut nukkavieru Safari-rata legendaarinen.

Maailmanpyörä on vaihtanut nimeä moneen kertaan ja on nykyään Rinkeli. 1980-luvun lapset muistavat Apollo-karusellin. Kuva: Pekka Järveläinen/SKOY/kuva-arkisto

Linnanmäki ja muistojen härvelit

Linnanmäen aivan ensimmäinen ajolaite oli Vauhtihirviö-niminen kauhistus. 87-vuotias rouva muistelee aikoinaan lyhyeksi jäänyttä tuttavuuttaan härvelin kanssa näin:

”Kävin 50-luvun puolivälissä kauppaopistoa Helsingissä ja asuin alivuokralaiskortteerissa. Heilani kanssa mentiin vappuna Lintsille ja heti ensimmäiseen vempaimeen. Kyyti oli kaameaa, vaunu kieppui akselinsa ympäri, koko laite vielä ympäri ja lattiakin keinui. Tasaisella maalla oksensin ja oksensin. Sen jälkeen en ole mennyt mihinkään vehkeeseen, en edes Vuoristorataan. Poikakaverista tuli kuitenkin aviomieheni.”

”Vaunu kieppui akselinsa ympäri, koko laite vielä ympäri ja lattiakin keinui.” – 87-vuotias rouva

Vauhtihirviön taru loppui kesään 1957. Samana vuonna Linnanmäki siirtyi hyväntekeväisyysjärjestöjen muodostaman Lasten Päivän Säätiön omistukseen.

Vauhti ja vatsankääntävä jännitys eivät loppuneet Vauhtihirviöön. Moni muistaa varren päässä olevat kopin, joka sivusta katsoen heilui holtittomasti. Se oli ensimmäisen sukupolven Kieputin. Ja myöhemmin kiljunnasta piti huolen Cortina Jet sekä Enterprise, joka syntyi uudelleen Kehränä.

Suihkio oli aikansa huippulaite. Se tuli Linnanmäelle 1955 Hurricane-nimisenä. Kuva: U.A.SAARINEN/KUVA-ARKISTO

Breakdance, Space Shot, Raketti…

Vauhtihirviön myöhäisempi sukulainen Breakdance tuli huvipuistoon nousukaudella 1988, ja antoi välkkyvää kyytiä lama-Suomen kansalle. Vuosituhannen loppu muokkasi myös Lintsin siluettia, kun tornilaitteet kuten Space Shot, nykyään Raketti, pystytettiin hipomaan taivasta.

Linnanmäki hankki Maailmanpyörän ja Kummitusjunan myös varhain, samoin Mustekalan ja Polyypin edeltäjä Octopus. Suosittujen härveleiden vuosimalleja on uusittu, samoin niiden nimiä. Kukin ikäluokka muistaa lempivatkaimensa omalla nimellään.

Iki-ihana Vekkula purettiin kolme vuotta sitten. Kaikki Lintsin kävijät muistavat vinon huoneen, liikkuvat portaat ja vatsaa kipristävän liukumäen. Vekkulan seuraaja on tarkoitus avata tulevina vuosina.

Puiston tuorein härvelihankinta on Taiga, joka porhaltaa pahimmillaan 106 kilometriä tunnissa.

”Se on ehdottomasti lempilaitteeni. Kävin siinä yli viisikymmentä kertaa viime kesänä, kun se avattiin”, Linnanmäkeä kuusi vuotta luotsannut toimitusjohtaja Pia Adlivankin kertoo.

Turvallisuus ja tänä kautena erityisesti terveys ovat ykkösasioita Linnanmäellä, toimitusjohtaja Pia Adlivankin kertoo. Kuva: Rosemarie Särkkä

Taiga maksoi reippaasti yli 10 miljoonaa. Lintsin väki kiersi maailman ykköshuvipuistoja, poimi parhaat palat hurjimmista laitteista, yhdisteli niitä ja kertoi, että tällainen halutaan. Huvivempaimia ei osteta kaupan hyllyltä.

”Taigaa ei ole missään muualla. Viime vuonna se voitti kolme eri palkintoa ja on maailman mittapuunkin mukaan kova laite”, Pia Adlivankin kertoo.

Joka kaudelle huvipuistoon pyritään tuomaan jotain uutta. Vuorovuosina muistetaan pieniä lapsia, hevijuusereita ja vatsan riemuja.

”Huvipuisto ei ole koskaan valmis”, Adlivankin huomauttaa.

Lintsi on kuin kerroshampurilainen: nostalgiaa uusilla mausteilla. Ja Linnanmäellähän Suomen ensimmäiset hampurilaisetkin haukattiin, kun ravintolaguru Leo Vuoristo toi ne sinne 1955.

Kioskiherkut Linnanmäellä on aina osattu, mutta ravintoloiden palvelussa oli takavuosina toivomisen varaa. Ensi töinään Adlivankin lähti yhteistyökumppaniensa kanssa niitä kehittämään. Tahti onkin muuttunut.

Kehrätty sokeripallo sai hattara-nimen kilpailun tuloksena. Herkku muistutti pilvenhattaraa. Kuva: Pentti Vänskä/Otavamedia

Vedenneidot ja eläimet

Linnanmäki ei ole koskaan ollut vain pelkkiä laitteita. Trapetsitaiteilijat, akrobaatit ja muusikot ovat aina kuuluneet huvipuiston tarjontaan. Ulkolavan lisäksi esityksiä saattoi mennä katsomaan Peacockissa. 1970-luvun lopulta lähtien niistä on vastannut Uusi Iloinen Teatteri.

Mutta kuka muistaa Sammyn? Sangen taitavan artistin, joka esiintyi pieni villakoira seuranaan 60-luvulla. Sammy istui hienoksi daamiksi puettuna hattuineen ja käsilaukkuineen tuolilla ja poltti tupakkaa pitkässä, elegantissa holkissa. Sitten hän esitti aivan riemastuttavan striptease-kohtauksen.

Sammy oli simpanssi.

Alkuvuosien showbisnestä olivat myös norsut ja jääkarhu sekä muut eksoottisten maiden eläimet – ja ihmiset. Tällainen ei nykymaailmassa tulisi enää kuuloonkaan.

Aikansa sensaatio olivat myös vedenneidot. Kirkuvia nuoria naisia bikineissään pommitettiin palloilla veteen kunnes Naisasialiitto Unioni puuttui asiaan. Sopua yritettiin hakea keksimällä huvipuistoon myös putoavat pojat, mutta lähtö tuli silti. Vedenneidot katosivat huvipuistosta vuonna 1980.

Osasta ”hupeja” löytyisi helposti jälkiviisasteltavaa, mutta siihen ei Adlivankin ryhdy.

”On epäreilua arvostella nyt sellaista, mikä ihmisiä kiinnosti vuosikymmeniä sitten. Ajat muuttuvat ja hyvä niin.”

Vedenneitojen pudottaminen palloilla veteen oli suosittu hupi vuoteen 1980 saakka, jolloin paikka suljettiin. Kuva: MAURI HELENIUS/SKOY

Vallaton Paul Anka

Maailmanluokan esiintyjiäkin on huvipuistossa nähty. Raikkaan tuulahduksen pieneen Helsinkiin toi Paul Anka vuonna 1959, jolloin nuorisotähtiä ei Suomessa ruuhkaksi asti ravannut. Ankan esiintyessä Vuoristoratakin seisahtui. Dianasta laulanut suklaasilmä houkutteli Lintsille 23 000 ihmistä, myös kalliolaistyttö Tarja Halosen.

Linnanmäki vuonna 1959 – kanadalaistähti Paul Anka hullaannutti suomalaiset. Nuorukainen oli mukava, mutta pitelemätön.

Anka oli vallaton vieras Linnanmäellä. Esitystensä välissä tähti livisti pukuhuoneestaan seikkailulle. Tapauksesta kertoo Sara Ekelund kirjassaan:

”Huomasimme kauhuksemme, että Paul oli pujahtanut hattarakioskiin, joka sijaitsi ulkoilmanäyttämön vieressä. Ja hänen ihailijansa olivat viittä vailla kaataa koko kioskin. Kun säestäjä yritti puhua hänelle järkeä, ennätti hän tehdä sokerihattarasta parran tuolle ystävälleen.”

Raikkaan tuulahduksen pieneen Helsinkiin toi Paul Anka vuonna 1959.

70-luvun alussa Lintsille tuli uutuus, joka on iäksi piirtynyt sen ajan nuorten mieleen: Luola-disko. Pitkän linjan linnanmäkeläinen, vuonna 1979 taloon tullut palvelupäällikkö Merja Penttinen möi konttorityön ohella lippuja Luolaan.

Luolassa näkyi ajan kuumin nuorisomuoti

”Jonot kiemurtelivat Tivolitielle. Sisään sai ottaa vain 400 ihmistä. Sääntö-Suomessa kun elettiin, ei enempää saanut myydä, vaikka puolet ihmisistä olisi jo poistunut. Vanhemmat soittelivat, että voisiko tyttärelle ostaa ennakkoon lipun. Ei voinut”, Penttinen muistelee.

Pukeutuminen Luolaan oli tarkkaa hommaa. Siellä näkyi kuumin nuorisomuoti. Nyt Luolan narikka on yksi Sea Lifen tiloista.

Toimitusjohtaja Adlivankin oli yksi jonottajista myöhemmillä vuosikymmenillä.

Palvelu­päällikkö Merja Penttisellä on Linnanmäeltä yli 40 vuoden kokemus. Nykyään asiakkaat ovat laatutietoisia ja haluavat yksilöllistä palvelua. Kuva: Rosemarie Särkkä

Taikaa ja tuoksuja

Palvelujohtaja Merja Penttisen ensimuistoja Linnanmäeltä on Kivisten ja Sorasten Kivikylä, jonka lammikolla sai meloa kiikkerillä styrox-veneillä. Retu oli kova sana ja antoi myös nimen sen aikakauden suosikkitossulle.

Hurjapäinen toimitusjohtaja Pia Adlivankin kertoo, että hän joutui tyytymään pikkutyttönä mietoihin laitteisiin, tietyllä poikkeuksella:

”Halusin karusellissa aina ison elefantin selkään. Jos se oli varattu, odotin seuraavaa kierrosta. Aikuisena, oman perheeni kanssa perinteenä oli tulla Lintsille vappuna, joten monesti lapset huvittelivat laitteissa kuravaatteet päällä.”

Linnanmäen lumo ei haihdu. Huvipuistoa on rakennettu pieneen tilaan Veslinnanmäelle niin, että myös kukkaistutukset ja vesilähteet ovat säilyneet. Lintsistä on tullut myös nostalginen iltakävelypaikka. Kuva: JUSSI POHJAKALLIO/SKOY

Linnanmäki on ollut useille sukupolville parasta mahdollista lapsuuden taikaa, unelma, jonka moni sai kokea kerran kesässä sukulaisvierailulla Helsingissä. Tervatun Vuoristoradan tuoksu, vohvelit, popcornit, hampurilaiset ja hattarat, posetiivin iloinen vonkuna, pelihallien kilinä ja värivalojen loiste olivat ihaninta mitä maa päällään kantoi.

Digitaalisuus on tuonut kaikki kuviteltavissa olevat huvit vain hipaisun päähän puhelimen näytölle, mutta lapsuudenkokemus 1970-luvulta pätee yhä vuonna 2020. Virtuaalimaailmassa ei tuoksu paahdettu manteli, eikä huvilaitteen G-voima litistä poskiä korviin.

Ketju­karuselli on ollut kolmen sukupolven suosikkilaite. Karusellin tyylikäs vauhti ja vaimea suhina sopivat herkemmillekin. Kuva: OM-arkisto

Syntymästä kuolemaan

Linnanmäen vuosikymmenten varrelle on mahtunut elämän koko kirjo. Kaksi ihmistä on kuollut tapaturmaisesti huvipuistossa, ja yksi taiteilija menehtynyt lavalle esityksensä jälkeen.

Sara Ekelundin muistelmista löytyy kohtalokkaan oloinen, mutta onnellisesti päättynyt seikkailu:

”Maaseudulta kotoisin oleva vanha mummo oli ollut sairaalahoidossa Helsingissä. Hänen kolme aikuista poikaansa tulivat häntä noutamaan, mutta halusivat ensin viedä äidin hiukan huvittelemaan. Hänelle ostettiin lippu karuselliin. Tuota pyörimistä ei mummon sydän kestänyt, ja niin hän sai sydänkohtauksen. Hänet vietiin nopeasti ensiapuun.”

Linnanmäen kaiken nähnyt henkilökunta on saanut avustaa jopa synnytyksessä. Vauhti-Veeraksi kutsuttu pieni tyttö tuli maailmaan Tivolitien ja Vauhtitien kulmassa kesällä 1998.

Autoradat ovat olleet Lintsillä aina. Alussa yksi malli kulki jopa bensalla, mutta osoittautui pian virhehankinnaksi. Kuva: KRISTIAN RUNEBERG/SKOY

Top Spin, nykyinen Kieputin hankittiin Linnanmäelle lama­vuonna 1994. Laite on yhä edelleen hevijuusereiden suosikki. Kuva: Linnanmäen arkisto

Hatuista kiinni!

Vaikka kaikkea on tarjolla, perinteinen Vuoristorata on Lintsin sielu, ja jarrumiehet hupimestareiden kuninkaita. Voiko olla palkitsevampaa työtä, kuin tuottaa ihmisille iloa?

”On helppoa mennä rata jarruttamatta läpi, mutta taitolaji ajaa hitaasti ja tyylikkäästi. Jarrua käytetään ylämäessä, jotta vauhti pysyy maltillisena”, elintarviketieteiden opiskelija Gert Vimpari kertoo. Hän on ollut puikoissa jo kahdeksan kesää.

Vimparinkin vaunu on jäänyt joskus radalle jumiin, mutta se on normimeininkiä. Muut jarrumiehet rientävät tuuppaamaan.

”Pullakahveilla siitä selviää. Lintsillä on loistava yhteishenki”.

Kerran ovat jalat tärisseet, myöntää Vuoristoradan jarrumies Gert Vimpari. Näin sattui kahdeksan kesää sitten, kun Vimpari oli ensimmäistä kertaa puikoissa yksin. Matkustajat eivät sitä huomanneet. Kuva: Rosemarie Särkkä

Vimparin ja kollegoidensa kyytiin on päässyt 12. kesäkuuta alkaen, jolloin Linnanmäki avattiin yleisölle. Virkeä seitsenkymppinenkin saa viettää synttärikesäänsä huvin merkeissä.

Retki huvipuistoon voi myös tänä kesänä tuntua taianomaisemmalta kuin yleensä: neljän seinän sisään suljetun kevään jälkeen on hienoa, että saa kokea hyvää mieltä yhdessä.

Tervetuloa se toivottaa, hehkuu mäellään koreana kuin karkki: Lintsi.

Lähteet: Sara Ekelund: Maailmanpyörä – Ihmisiä ja elämää Linnanmäen huvipuistossa, Eeva-Kaarina Holopainen: Saisko lipun karuselliin ja Linnanmäki, 50.

Lue myös: Paul Anka synnytti hysterian Linnanmäellä vuonna 1959

Lue myös: Aikuinen: Et ole nynny, vaikka kammoat huvipuiston hirmulaitteita – syy on fyysinen