Kaikki alkoi kirjakaapista – Suomalaisella kirjastolla on pitkät ja vankat juuret

Aineistoa kuljettava Patu-robotti hurisee ohitse ja lipuu hissiin. Tammiparketti ei narise, vaan vaimentaa äänet. Jokainen kirjahylly on valaistu ja lasiseinät päästävät luonnonvalon sisälle. Avarassa tilassa on helppo hengittää. Helsingin Oodin kolmannen kerroksen kirjaosasto on täysi vastakohta sille, mistä kirjasto sai alkunsa.

Valaistuksena oli vain yksi lamppu, sekin ilman varjostinta. Tarvittaisiin vähintään kolme valaisinta – yksi kirjastonhoitajan pöydän yläpuolelle, kaksi hyllyjä valaisemaan ja mielellään vielä yksi yleisön pöytien ylle – ja niihin eleganttiuden saavuttamiseksi ulkonäöltään sopivat varjostimet. Oli lisäksi ilmennyt, että kirjastoa lämmitettiin vain kaksi kertaa viikossa.

Aikakauden tyypillistä kylmää ja ahdasta kirjastotilaa kuvaa kirje, jonka Sääksmäen kantakirjaston johtokunta sai kirjastontarkastajalta vuonna 1937. Tarkastajien tehtävä oli valvoa tilojen puitteita ja teosvalikoimaa.

Ote kirjeestä löytyy teoksesta Tarinaa kirjastoista ja lukemisesta vuosilta 1910–1970. Teoksen kirjoittaja Eija Eskola, 64, on eläkkeelle jäänyt kirjastonhoitaja, joka halusi tallentaa kirjastojemme historiaa.

Alun alkaen kirjasto tarkoitti kaappia, jossa oli kirjoja. Menkijärvellä kirjat lainattiin 1930-luvulla erään talon ulkoeteisestä. Talvisessa Nivalassa kirjastonhoitaja laittoi vielä 1960-luvulla rukkaset käsiinsä heti, kun oli tehnyt lainausmerkinnät.

Eija Eskola halusi tallentaa kirjastojemme historian ja kirjoitti siitä kirjan, Tarinaa kirjastoista ja lukemisesta vuosilta 1910–1970. Juha Tanhua

Tietokirjat jyräsivät

Vuoden 1928 kansankirjastolain myötä yleisistä kirjastoista tuli maksuttomia. Ennen sitä lainauksista sai pulittaa viisipennisiä, joita eräskin kansakoululainen muistelee pihistäneensä isänsä tupakkarahoista.

Asiakkailla ei ollut myöskään asiaa kirjahyllyille. Suljettu hyllyjärjestys tarkoitti, että kirjastonhoitaja ojensi asiakkaan pyytämän kirjan ja leimasi lainauksen. Kirjojen nimet etsittiin seinään kiinnitetyistä, käsin kirjoitetuista tai painetuista liuskoista.

Kirjastoille alettiin myöntää säännöllistä valtionavustusta 1921. Koska tahdottiin edistää ihmisten tietojen kartuttamista, avustuksia tietokirjallisuuden ostamiseen myönnettiin kaunokirjallisuutta enemmän. Lisäksi tietokirjat olivat kalliimpia.

”Eikä ollut varaa kuin 10 kirjaan, kirjaston johtokunta ei ostanut yhtään romaania, ei edes satukirjaa, vaan Kalevalan ja kirjan Lypsykarjan hoidosta, Lammastalous, Hevostalous ym. samanlaisia. Seitsemän veljestä oli ainoa, minkä viitsin lukea.”

Näin eräs kirjaston käyttäjä muistelee valikoimaa lapsuudessaan.

Satakuntalaisen osakunnan kirjastossa opiskeltiin keskittyneesti vuonna 1943. Skoy / Kuva-arkisto

Kirjaston sivistystehtävä otettiin aikoinaan vakavasti. Jos asiakas halusi lainata yhden romaanin, tuli hänen lainata yksi tietokirjakin. Välillä joustettiin: tietokirjaa ei ollut pakko ottaa mukaan, jos kotimatka oli pitkä.

Valtion kirjastotoimiston johtaja Helle Kannila (1896–1972) ei pitänyt siitä, että ”tietokirjoja tyrkytetään kuin pahanmakuista, mutta terveellistä lääkettä”. Siitä huolimatta erilliset kauno- ja tietokirjallisuuskortit sekä lainausrajoitus olivat käytössä pitkään. Heinolan kaupunginkirjastossa lapset saivat vielä 1960-luvulla lainata tietokirjoja mielin määrin, mutta kertomakirjoja vain kaksi kerrallaan.

Vuonna 2018 Suomessa lainatuista kirjoista tietokirjojen osuus oli vajaa kolmannes. Yhteensä kirjoja lainattiin yli 67 miljoonaa kappaletta.

Lahden pääkirjastoa kutsuttiin Puukirjastoksi 1950-luvulla, koska se oli puurakennuksessa. Lahden kirjasto

Käsityöstä tietokoneelle

Suljettu hyllyjärjestys säilyi Suomessa toisen maailmansodan alkuun asti. Avohyllyihin siirtyminen oli suuri urakka kirjastonhoitajille: kirjat piti ryhmitellä hyllyille aiheen mukaan. Aikaisemmin ne olivat juoksevassa numerojärjestyksessä.

Yhteiskuntatieteiden tohtori Eija Eskola aloitti uransa kirjastonhoitajana 1970-luvulla Jämsässä. Maan vaurastuminen alkoi jo näkyä, ja pienillekin paikkakunnille rakennettiin arkkitehtien piirtämiä kirjastotaloja.

”Jämsässä oli jo hieno uudenaikainen kirjasto, kun aloitin. Tänä päivänä on vaikea kuvitella, että kirjasto olisi jossain homeisessa, kaatuvassa hökkelissä”, Eskola kertoo.

Eskola muistaa hyvin ajan, jolloin kaikki työvaiheet tehtiin käsin. Työtä riitti kortistojen ylläpidossa, lainauksissa sekä myöhästymismuistutusten ja varausilmoitusten lähettämisessä. Jos asiakas kysyi tiettyä kirjaa, sen saatavuus käytiin tarkistamassa hyllystä. Jos kirja ei ollut paikallaan, oletettiin, että se on lainassa.

Tietotekniikka hiipi kirjastoihin 1980-luvun lopulla, ja nykyään suuri osa kirjaston töistä hoituu digitaalisesti. Muutos toi tasapuolisuutta suurten ja pienten kuntien välille, kun haluamansa kirjan sai tilattua kätevästi omaan lähikirjastoon.

”Tietotekniikan tulo oli valtava mullistus kirjastotyössä ja myös käyttäjän näkökulmasta. Nyt asiakas voi kotona internetistä katsoa kirjojen saatavuuden, uusia lainoja ja tehdä varauksia. Tämä on todellakin helpottanut ja parantanut palvelua”, Eskola huomauttaa.

Kivimaan sivukirjasto Lahdessa avattiin 1951. Lahden kirjasto

Moninaisia vaatimuksia

Eija Eskola puuhaili kirjastonhoitajana jo kymmenvuotiaana, koska hänen isänsä pyöritti työn ohessa sivukirjastoa. Ammatiksi tämä lapsuuden touhu alkoi valikoitua, kun Eskola pääsi kesätöihin kirjastoon.

Kirjaston alkuaikoina henkilökunnalta vaadittiin asiantuntijuutta, sivistystä ja jopa tietynlaista käsialaa. 1930-luvulla kantakirjastojen hoitajilta edellytettiin muun muassa Kalevalan ja Välskärin kertomusten tuntemusta. Ammattiin valmistavaan valtion kurssiin kuului aina esitelmän pito jostakin kirjailijasta.

Nyt kirjastonhoitajan on hallittava tietokoneet ja osattava esiintyä. Ammatin vaatimuksena on korkeakoulututkinto, johon sisältyvät informaatiotutkimuksen opinnot.

”Aiempaa enemmän ulospäinsuuntautuneisuutta ja sosiaalisuutta vaaditaan ehdottomasti. Pitää verkostoitua ja pystyä pitämään satutunteja ja kirjavinkkaustilaisuuksia sekä lukea ääneen asiakkaille.”

Jotkut Eskolan kollegat ovat vuosien saatossa harmitelleet, että ihmiset luulevat kirjastonhoitajien vain leimaavan ja hoitavan lainoja. Eskola ei ole sitä mieltä, että ammatti olisi väärinymmärretty. Hän uskoo, että kuka tahansa voi syyllistyä toisen ammatin aliarviointiin.

”Jos et tunne jotain ammattia, helposti väheksyt tai sanot, että ei siinä nyt niin kovasti vaadita.”

Kirjastoautot huristelivat syrjäisempiin paikkoihin jo vuonna 1954. U.A. Saarinen/SKOY

Ennen lukivat pojat

Kirjastomuistossa mieliin oli painunut hetki, kun pääsi lainamaan ensimmäisen kerran. Lapsi sai yleensä lainausoikeuden, kun aloitti koulun ja oppi lukemaan. Tosin vasta 15- tai 16-vuotiaana sai valita vapaasti, mitä luki, sillä aikuisten osaston lainaajakortti myönnettiin vasta tässä iässä.

Moni jännitti myös tiukkaa kirjastontätiä tai -setää. Eikä suotta. Moitteita tuli nopeasti, jos livahti aikuisten osastolle tai puhui ääneen muille kuin kirjastonhoitajalle.

Silti kova kuri ei hillinnyt kaikkia kepposia. Kirjastoissa esimerkiksi pyöri poikien ylläpitämiä lainausrinkejä. Kirjoja kun ei voinut ennen 1960-lukua varata, ja senkin jälkeen aluksi varaukset koskivat tietokirjallisuutta ja kaunon jatko-osia.

Lainausrinki toimi niin, että kirjan ensimmäisenä lainannut luki kirjan, mutta palautuksen jälkeen huolehti, ettei kirja pysynyt paikoillaan hyllyssä, vaan se piilotettiin muualle kirjastoon. Tämä piilopaikka sitten paljastettiin seuraavalle, jolle kirjan oli tarkoitus mennä. Kirjaringissä meno oli välillä niin hurjaa, että suositusta kirjasta käytiin jopa kauppaa.

Eräs kirjastonhoitaja muistaa tapauksen, jossa koulun välitunnilla kirjastoon juoksi poika ja hengästyneenä kysyi, mistä löytää Maapallo-nimisen kirjan. Kirjastonhoitaja näytti kirjan paikan, mutta poika ei ottanutkaan sitä kirjaa, vaan poimi sen takaa seikkailukirjan. Kaverit olivat sen hänelle näin ”varanneet”.

Lainausrinkien aikaan pojat ja nuoret miehet olivat tyttöjä ahkerampia lainaajia. Nykyään poikien ja ylipäätään nuorten lukemisinnosta ollaan huolissaan. Eija Eskola on pohtinut syitä muutokseen.

”Mahdolliseksi selitykseksi olen löytänyt sen, että ennen tyttöjen maailmaa oli enemmän kotona pysyminen. Tehtiin käsitöitä ja autettiin äitiä kotitöissä. Pojilla oli laajempi liikkumareviiri, joten he kävivät enemmän kirjastossakin.”

Lahden kaupunginkirjaston lasten- ja nuortenosasto 1980-luvulla. Lahden kirjasto

Kirjasto omaa vankan aseman

Nykyään kirjastoissa tehdään paljon muutakin kuin lainataan kirjoja. Esimerkiksi paljon huomiota herättäneessä Oodissa on muun muassa kahvila, musiikkistudioita, ompelukonelainaamo ja 3D-tulostusmahdollisuus. Toisaalta Oodin kirjavalikoiman asettelu muistuttaa entisaikojen tapaa, keskeisellä paikalla ovat tietokirjat, kaunokirjallisuus ja pelien kaltaiset lainattavat tilan laitamilla.

Kirjoja laajempi lainaustoiminta ei ole mikään uusi ilmiö. Varsinkin suurempien kaupunkien kirjastot ovat tarjonneet asiakkailleen muutakin kuin kirjallisuutta jo vuosikymmeniä: äänilevyjä on voinut kuunnella 1960-luvulta lähtien, ja satutunteja on laajemmin järjestetty 1920-luvulta asti. Tampereella avattiin lehtisali jo 1861, ja vuoteen 1905 mennessä sellainen löytyi jokaisesta Suomen kaupungista.

2010-luvulla kirjastoihin ovat tulleet myös liikuntavälineet.

”Usealla paikkakunnalla esimerkiksi kaupungin liikuntapalvelut hankkii välineet, mutta lainaukset hoitaa kirjasto, koska sillä on pitkät aukioloajat ja lainausjärjestelmät.”

Kuitenkin perinteinen kirja on edelleen pääosassa, kun tarkastellaan suomalaisen keskivertokirjaston toimintaa ja asiakkaiden tarpeita. Eskola näkee myös kirjaston tulevaisuuden valoisana. Lainaustyötä riittää perinteisten kirjojen välityksen lisäksi e- ja äänikirjoissa.

Kirjastot myös varastoivat kirjoja. Esimerkiksi sukututkimusta tekevät saavat vanhoja kirjoja käsiinsä vain kirjastosta.

”Kirjastojen maine ja asema on vankka. En näe sellaista tulevaisuudennäkymää, että kirjastot lakkaisivat olemasta kokonaan.”

Lähteet: Eija Eskolan teos Tarinaa kirjastoista ja lukemisesta vuosilta 1910–1970, Books on Demand 2019, Suomen kirjastomuseo, Tilastokeskus, Kirjastot.fi.

Lue myös: Suomessa on maailman parhaat kirjastot – Kanadalainen toimittaja kertoo miksi