Johan oli mitalisade! Suomen urheiluhistorian ainutlaatuisimmat kaksoisvoitot koettiin Oslon yleisurheilun EM-kisoissa

Jaa kaverilleTilaa Seura
Mikko Hietanen
Mikko Hietanen seppelöitynä maratonin Euroopan mestarina elokuussa 1946. © Urheilumuseo
Norjan kuningas Haakon VII puhui liian pitkään EM-kisojen avajaisissa 1946. Seurauksena oli ainutlaatuinen suomalainen juoksujuhla.

Oslon maineikas Bislett-stadion oli täpötäynnä. Yleisurheilun EM-kisat olivat alkaneet. Elettiin elokuun 22. päivää vuonna 1946.

Kello 18.30 piti alkaa 10 000 metrin juoksun. Kymmenkunta miestä oli valmiina taistelemaan matkan Euroopan mestaruudesta

Juoksun lähtö lykkääntyi, kun kuningas Haakon piti ylipitkän avauspuheen. Vakavaa sanottavaa riitti. Toinen maailmansota oli päättynyt Euroopassa vain kaksi vuotta aikaisemmin. Kuningas puhui rauhasta ja veljeydestä ja valoi tulevaisuuden uskoa Natsi-Saksan julmasta miehityksestä vapautuneeseen Norjaan.

Voisiko mikään muu kuin urheilu yhdistää yhtä vahvasti aikaisemmin toisiaan vastaan sotineita kansoja?

Näillä sanoilla kuningas Haakon viittasi lähinnä Suomen ja Neuvostoliiton väliseen talvi- ja jatkosotaan. Neuvostoliitto osallistui yllättäen Oslossa ensi kertaa suuriin kansainvälisiin kilpailuihin.

Kekkonen puuttui peliin

Kuninkaan puhe venyi ja venyi, ja 10 000 metrin juoksijat saivat verrytellä yhä uudelleen ja uudelleen. Kymmenkunta miestä pääsi kiertämään rataa vasta kello 19.15.

Juoksun voittajasuosikki oli suomalainen Viljo Heino. Kolmisen viikkoa ennen jatkosodan päättymistä elokuussa 1944 hän oli juossut uuden maailmanennätyksen 29.35,4. Kilpailukutsuja satelikin tiuhaan vuoden 1945 aikana.

Pelkästä kunniasta hän ei juossut vaan myös rahasta. Niin ilmoittivat ruotsalaiset urheilujohtajat Heinon tekemän Ruotsin-kiertueen jälkeen. Hänet julistettiin kilpailukieltoon. Vain päivää ennen Oslon 10 000 metrin kilpaa pidetyssä IAAF:n kongressissa hän kuitenkin sai synninpäästön. SUL:n puheenjohtaja Urho Kekkonen vei viestin kisakylään:

”Ville, sinä juokset sitten huomenna. Eivätkä minun hermoni katsomossa kestä, jos joku roikkuu mukana vielä seitsemän kilometrin kohdalla.”

Viljo Heinon vastaus oli lyhyt: ”Ei roiku!”

Viljo Heino

Kuvassa 10 000 metrin tuleva Euroopan mestari Viljo Heino juoksee saman matkan maailmanennätyksen Helsingin olympiastadionilla. Elettiin elokuuta 1944. Heinon aika oli 29.35,4. Dahlgren / Kuva-arkisto

Sanoilla oli katetta. Heino taittoi 10 000 metrin kilvan ensimmäisen puolikkaan aikaan 14.35,0. Jos vauhti jatkuisi samanlaisena, hän tekisi jälleen maailmanennätyksen.

Edellisen tehdessään hän oli juossut alkupuoliskon viitisentoista sekuntia hitaammin. Villiin vauhtiin häntä ajoivat kilpailukiellon synnyttämä katkeruus ja kostonhalu.

Ruotsalaisten ylpeys Thore Tillman taittui yhä enemmän ja enemmän takakenoon yrittäessään roikkua Heinon kyydissä. ”Pian on raukkaparalla pää sekaisin ja jalat solmussa!” hihkuivat suomalaiset lehtimiehet. Puolimatkan jälkeen Heino meni menojaan keveästi rullaten. Pian menojaan meni toinenkin suomalainen. Thore Tillman joutui taipumaan myös Helge Perälälle.

Sisärataa ja ulkorataa

Samoihin aikoihin maratonmiehet lähestyivät täpötäyttä stadionia. He olivat lähteneet matkaan kello 17.20 ja palasivat kääntöpaikalta takaisin pitkin Oslovuonon rantaa mukailevaa Drammenintietä. Sankat väkijoukot reunustivat hieman päälle 40 kilometrin pituista maratonreittiä.

Toimitsijat saivat tiedon, että maratonin kärkimiehet olisivat stadionilla vajaan kymmenen minuutin kuluttua. Juoksijat tulisivat keskelle 10 000 metrin kilpailua! Kello oli hieman yli puoli kahdeksan, ja ilta hämärsi jo.

Samaan aikaan kisattiin myös naisten korkeushypyssä. Kenttäkuuluttaja oli täydellisesti lajin lumoissa. Hän kuvaili jokaisen hypyn antaumuksella. Sanoja ei tahtonut riittää kilpailijoiden sirouden, kauneuden, notkeuden ja kepeyden ylistämiseen.

Kuuluttajaa ei kiinnostanut sillä hetkellä mikään muu. Ei edes se, että stadionin ulommaista juoksurataa oli alettu kiireen vilkkaa eristää köydellä muista radoista. Yleisö joutui ihmettelemään tapahtumaa ilman selitystä.

Syy selvisi kuitenkin pian.

Stadionia lähestyi maratonia johtava 35-vuotias Mikko Hietanen, sinipaitainen, kuivankälpeä Vihtavuoren ruutitehtaan nitromies. Puolisen kilometriä taaempana tuli toinen sinipaitainen – jo 46-vuotias Väinö Muinonen. Ja heidän peräänsä tulisi stadionille vielä tusinan verran muiden maiden juoksijoita.

Toimittajat mykistyivät

Kun Mikko Hietanen kaarsi pääportista stadionille, valokuvaajien salamavalot sokaisivat hänet hetkeksi. Tiuhaan silmiään räpytellen hän kiersi köysin eristettyä ulkorataa myötäpäivään, sai maalissa seppeleen kaulaansa ja juoksi vielä ylimääräisen kierroksen.

Minuutin Hietasen jälkeen maaliviivan ylitti hopeamies Väinö Muinonen.

Samaan aikaan sisäradalla tultiin 10 000 metrin loppusuoralle. Maratonin suomalaiset kaksoisvoittajat heilauttivat kättään vastaansa juokseville 10 000 metrin kaksoisvoittajille – Viljo Heinolle ja Helge Perälälle.

Hetki oli urheiluhistorian ainutlaatuisimpia. Oslon kisoja selosti radioon Pekka Tiilikainen, mutta syystä tai toisesta ainoatakaan äänidokumenttia ei ole säästynyt Suomen kahdesta samanaikaisesta kaksoisvoitosta.

”Tilanne oli niin värisyttävä, etteivät suomalaiset kylmäveriset lehtimiehet saaneet sanaa suustaan”, kirjoitti oslolainen Aftenposten.

Maailmanennätystä ei Viljo Heino sentään juossut. Maaliviivan hän ylitti ajassa 29.52,0. Reilut 70 vuotta myöhemmin eli viime vuonna parempaan pystyi vain neljä suomalaisjuoksijaa.

Vain viisi päivää maratonkilvan jälkeen kääntöpaikalle Holmeniin pystytettiin muistokivi, johon oli kaiverrettu kuuden parhaan juoksijan nimet. Kisaisännät eivät aikailleet, vaikka norjalaisten oma suosikki John Systad oli ollut vasta kahdestoista.

Verhon patsaan päältä poisti Euroopan mestari Mikko Hietanen.

Lähteet: Huippu-urheilun maailma, osa 1; Sulo ”Simeoni” Kolkka: 20 kansaa kamppaili; Kari Perälä: Laukaan joulu 1997 (lehti).

X