Mustion linnan Hjalmar Linder oli maan rikkain mies – Rohkea kannanotto herätti valkoisen Suomen vihan ja ajoi kartanonherran maanpakoon

Jaa artikkeli
Mustion linnan Hjalmar Linder
Mustion linnan Hjalmar Linder pukeutui aina huolitellusti kravattineulaa ja mansetinnappeja myöten. © Museovirasto
Yleisönosaston kirjoitus hätkähdytti: Nog med blodbad! Jo riittää verilöyly. Sen julkaisi helsinkiläinen porvarillinen sanomalehti Hufvudstadsbladet. Kirjoittaja oli Mustion linnan Hjalmar Linder. Päivä oli toukokuun 28. vuonna 1918.

Hufvudstadsbladetin kirjoitus sai valkoisen Suomen haukkomaan henkeään. Suomen sisällissota oli päättynyt valkoisten voitonjuhlaan vain pari viikkoa aikaisemmin. Tieto kirjoituksesta levisi nopeasti myös heille, jotka eivät olleet ruotsinkielen taitoisia:

”Hirmuteot jatkuvat maassamme. Ylipäällikön kiellosta huolimatta valkoiset ovat jatkaneet punaisten täysin mielivaltaiselta tuntuvaa murhaamista. Punaista hulluutta on totisesti maassamme seurannut valkoinen terrori. Leireillä kuolee vankeja kuin kärpäsiä. Yläluokka katsoo punaisten ansainneen kohtalonsa.”

Artikkelin oli kirjoittanut Mustion linnan kartanoherra Hjalmar Linder, kiistatta Suomen rikkain mies. Rohkea kannanotto johti lopulta arvaamattomiin seurauksiin kesäkuussa 1921.

Signe Brander kuvasi Mustion linnan läntisellä Uudellamaalla kesällä 1910. Rakennus on yksi maamme suurimpia ei-kirkollisia puu­rakennuksia. © Museovirasto

Signe Brander kuvasi Mustion linnan läntisellä Uudellamaalla kesällä 1910. Rakennus on yksi maamme suurimpia ei-kirkollisia puu­rakennuksia. © Museovirasto

Mustion linnan kartanoherran mahtava maaomaisuus

Pietarissa nuorena miehenä hulivilielämää viettänyt Hjalmar Linder oli isänsä vanhapoikaserkun Fridolf Linderin suosikkipoika.

Vähän ennen kuolemaansa Fridolf myi Hjalmarille kymmeniä tiloja ja metsäalueita Lohjalta, Inkoosta, Pusulasta, Vihdistä ja Suomusjärveltä. Kauppahinta oli edullinen, mutta velkaa oli Hjalmarin silti otettava. Osin velkarahalla hän hankki omistukseensa aivan 1800-luvun lopulla myös silloisen Lohjankylän koko keskustan.

Vaan ei siinä kaikki, ei edes sinnepäin. Linder ehti parin vuosikymmenen aikana omistaa myös Kytäjän kartanon ja sen rajattomat metsät, Mustion sääntöperintötilan, Lohjan sulfaattiselluloosatehtaan, kaksi puuhiomoa, Rautakosken ruukin, useita sahoja ja Karkkilasta Högforsin tehtaan.

Pelkästään maata Linderillä oli lähes 60 000 hehtaaria, jonka rahallista arvoa oli vaikea mitata. Metsiään hän hakkautti suorastaan raivokkaasti sahojensa ja puuhiomoidensa tarpeisiin – kerrankin 30 000 syltä halkoja Högfors-yhtiön metsistä. Melkoinen määrä, kun tiedetään, että yksi vanha syli oli lähes neljä kuutiometriä.

Täysin hyvillä mielin ei Lohjalla sinänsä katsottu Hjalmar Linderin sinne perustamaa selluloosatehdasta. Pitäjän kirkkoherra huomautti, että tehdas synnyttää helvetin esihajua. Linderin vastaus hiljensi kirkkoherran: ”Se on raha joka haisee.”

Alustalaiset ovat kokoontuneet Mustion linnanpuiston lehtikujalle keväällä 1896. Kujan päässä näkyy Hjalmar Linderin valkopartainen isä Constanton Linder, jolle on on juuri luovutettu Mustion sääntöperintötila serkkunsa Fridolfin kuoleman jälkeen. Aikanaan se siirtyi Hjalmar Linderille. © Museovirasto

Alustalaiset ovat kokoontuneet Mustion linnanpuiston lehtikujalle keväällä 1896. Kujan päässä näkyy Hjalmar Linderin valkopartainen isä Constanton Linder, jolle on on juuri luovutettu Mustion sääntöperintötila serkkunsa Fridolfin kuoleman jälkeen. Aikanaan se siirtyi Hjalmar Linderille. © Museovirasto

Hjalmar Linder oli levoton sielu

Kytäjän kartanon Hjalmar Linder osti isältään. Ylihovijahtimestari Constantin Linder oli Suomen ja Venäjän ylintä virkamieskuntaa. Äiti Marie kuului Venäjän varakkaisiin aatelispiireihin. Hän kuoli 28-vuotiaana, Hjalmar oli silloin kahdeksanvuotias.

Hjalmarista tuli levoton sielu. Hän matkusteli paljon – Skotlanti, Sveitsi, Egypti, Kaukasus, Intia ja tietysti aina kiehtova Pariisi. Yksinäisyyttä hän karkotti järjestämällä ystävilleen ylenpalttisia juhlia. Viinit ja samppanja tuotiin Ranskasta, makeat herkut Pietarista. Tuhlaamisen taidon Linder osasi, taideteoksia ja kristallilaseja hankittiin Lontoosta ja Pariisista.

Pelkkä juhlija ei Hjalmar Linder sentään ollut. Omaisuuden hoitaminen ja kartuttaminen vaati kovaa työntekoa.

Ystäviään Hjalmar Linder kutsui metsästysretkille mailleen. Erään kerran saaliiksi saatiin vain yksi hirvi, sekin oli pudonnut kalliolta ja piti lopettaa. Jahdissa oli ollut kolmisensataa ajomiestä, joille kullekin maksettiin kaksinkertainen päiväpalkka. Oli millä mällätä.

Hjalmar Linderiä ehdittiin jo pitää pinttyneenä vanhanapoikana vaan kuinkas kävikään. Aivan yllättäen hän avioitui heinäkuussa 1896 tulevan marsalkka Mannerheimin siskon Sophien kanssa, joka ajan käsityksen mukaan oli jo vanhapiika – molemmat yli 30-vuotiaita.

Ystävät ja läheiset ihmettelivät, miten kaksi niin erilaista ihmistä meni yhteen.

Sophie Mannerheim oli toiminnan nainen, joka ahdistui kartanon emäntänä. Hänelle ei jäänyt paljon muuta tehtävää kuin pyöritellä sormiaan. Oli miespalvelija, oli sisäkkö, oli kamarityttö, oli keittäjätär ja kaikkea päsmäröi Hjalmar Linder. Lääkäriltään Sophie sai neuvon ruveta kasvattamaan ruusuja.

Liitto kesti vain muutaman vuoden. Avioero myönnettiin välikäräjillä. Todistajien mukaan Sophie oli sanonut heille ”muuttaneensa pois kotoa välttyäkseen yhteiselämältä Hjalmarin kanssa”.

Sophie matkusti Englantiin opiskelemaan sairaanhoitajaksi. Hänestä tuli Helsingin kirurgisen sairaalan ylihoitaja. Hän ei avioitunut enää, ei liioin Hjalmar Linder. Molemmat jäivät lapsettomiksi.

Linderin ex-vaimo Sophie Mannerheim johti Suomen sairaanhoitajattarien koulutusta vuodesta 1904 alkaen. © Museovirasto

Linderin ex-vaimo Sophie Mannerheim johti Suomen sairaanhoitajattarien koulutusta vuodesta 1904 alkaen. © Museovirasto

Ihmeiden ihme

Hjalmar Linder ilmoitti itse, että noin viisituhatta. Kovin paljon ei hän liioitellut. Suunnilleen sen verran hänellä oli parhaina aikoina työntekijöitä. Ja työväen yleinen linja oli: rehti mies.

Hjalmar Linder ei pelkästään taannut Lohjan tehtaan työläisille vapaata lääkärinhoitoa ja ilmaisia lääkkeitä, auttanut puutteenalaisia perheitä ja aviottomia äitejä. Hän antoi työläisilleen kahdeksan tunnin työpäivän, ennen kuin laki sitä edes vaati, ja rakennutti heille Lohjalla asuntoalueen. Jokaisessa lautatalossa asui kaksi perhettä, joilla kummallakin oli käytössään keittiö, kamari ja vintti. Aluksi asunnoista ei peritty edes vuokraa.

Sosiaalinen omatunto oli Linderillä voimakas, samoin auttamisenhalu.

Mikään juujuu-mies ei Linder kuitenkaan ollut. Kun Lohjan selluloosatehtaan propsinnostajien palkoista tuli riitaa, Linder uhkasi erottaa koko työväkensä. Kun neuvottelut muun muassa tehtaan järjestyssäännöistä päättyivät tuloksetta, Linder julisti: ”Minä annan tehtaan seistä iankaikkisesti ja itse lähden Siperiaan!”

Kevään 1917 maatalouslakkojen aikana Linder päätti erottaa kaikki maatyöläiset ja myydä lehmät, mutta pyörsi sitten puheensa.

Kaikki uusi kiinnosti levotonta miestä. Lohjankylän pikkupojat juoksivat kiireesti sinne, mistä alkoi kuulua outoa kovaa ääntä. Ja sieltähän se tuli, Linderin automobiili, Suomen ensimmäisiä. Elettiin 1900-luvun alkuvuosia. Mors-merkkinen avoauto oli ihmeiden ihme lähes autottomassa Suomessa.

Vahinkojakin toki sattui. Kerran Linder ajoi kapealla kärrytiellä lehmän kuoliaaksi. Avokätisenä miehenä hän maksoi lehmästä kolminkertaisen hinnan, minkä jälkeen emännät veivät lehmiään toiveikkaina tienpieleen.

Mannerheim

Ylipäällikkö Mannerheim ratsastaa esikuntaryhmänsä kärjessä sisällissodan voitonparaatissa. Taaempana tulevat paraatin pääjoukot. Taustalla näkyy Kansallismuseon torni. © MVPhotos

Jo riittää verilöyly -kirjoitus suututti valkoisen Suomen ja lähti maanpakoon

Sisällissota päättyi valkoisten voittoon keväällä 1918. Toukokuun 16. päivänä Helsingissä järjestettiin suuri voitonparaati. Kärjessä ratsasti valkoisten ylipäällikkö Carl Gustaf Mannerheim.

Vain 12 päivää myöhemmin ilmestyi Hufvudstadsbladetin yleisönosastossa Mustion linnan kartanonherra Hjalmar Linderin kirjoitus Jo riittää verilöyly. Linder ei kerta kaikkiaan voinut ymmärää, miksi punaisten riveissä taistelleita työläisiä pidettiin vankileireissä ja annettiin heidän kuolla nälkään ja tauteihin:

”Vankeja kohdellaan epäinhimillisesti. Samaan aikaan hyvinvoiva yläluokka sulkee silmänsä kauheuksilta. Onpa heidän joukossaan niitäkin, jotka katsovat vankien ansainneen kohtalonsa. Jotkut jopa julkeavat puhua punaisia kalvavasta taudista ja tartunnasta, joka valkoisten on kitkettävä kansakunnan keskuudesta.”

Valkoinen Suomi suuttui tekstistä. Linderin henkeä uhattiin, ystävät jättivät hänet. Jäi vain yksi vaihtoehto: muuttaa maasta. Niin hän tekikin, mutta myi sitä ennen omaisuuttaan. Mustion linnan, puuhiomon sekä arvokkaan taidekokoelman hän säilytti itsellään. Myydyn omaisuuden kauppahinta oli 32 miljoonaa silloista Suomen markkaa.

Uusi koti oli Hjularödin pyöreätorninen linna Malmön lähellä Ruotsissa. Kovin kauan ei Linder sielläkään viihtynyt, vaan siirtyi Pariisiin – taas vähäksi aikaa. Seuraava siirto oli talvihuvilan ostaminen vuoden 1920 lopulla Algeriasta läheltä Algerin kaupunkia.

Hjalmar Linderin vieraana huvilassa kävi myös Eva Mannerheim-Sparre miehensä taidemaalari Luis Sparren kanssa:

”Seisoimme Linderin arabialaisen asunnon edessä, joka oli vanha merirosvojen pesäpaikka. Pylväskäytävään lankesi kuun tenhoava loiste. Maatessani kullalla kirjailtuun silkkiin kääriytyneenä näin tähtien katsovan minuun kupolin katossa olevasta ikkunasta. Aamulla uni muuttui ruhtinas Hjalmariksi, joka kukalliseen silkkipyjamaan pukeutuneena tarkasti taloaan. Ulkona paistoi aurinko ihanasti, ja puut notkuivat appelsiinien painosta.”

Levoton ja yksinäinen Hjalmar Linder jätti huvilan toukokuun viimeisenä päivänä 1921. Sitä ennen hän oli testamentannut omaisuutensa palvelijoille, sukulaisilleen ja Suomen Taideyhdistykselle. Hän oli tuolloin 59 -vuotias.

Mitä muisteli yksinäinen mies viime hetkinään?

Kun postilaiva saapui Algerista Marseillen satamaan, Ranskan viranomaiset takavarikoivat kaikki Hjalmar Linderin arvokkaimmat matkatavarat ja myös hänen kaksi rakasta koiraansa. Linder oli velkaa huvilan myyjille edelleen hieman yli miljoona frangia – niin myyjät viranomaisille väittivät.

Liika oli liikaa.

Hjalmar Linder sulkeutui hotellihuoneesensa, kirjoitti jäähyväiskirjeitä, nousi kylpyammeeseen, viilsi valtimonsa auki ja antoi verensä sekoittua kuumaan veteen. Herrasmies oli valinnut sopivan tavan päättää päivänsä.

Oli kesäkuun 2. päivä vuonna 1921. Siitä on yli sata vuotta.

Mitä muisteli yksinäinen mies viime hetkinään? Kuiskasiko jotain? Jotain nimeä. Muisteliko juhlia ja metsästysretkiä? Harmitteliko omaisuutensa haihtumista taivaan tuuliin? Vai tunsiko eläneensä itsensä näköisen elämän?

Hjalmar Linderin palsamoitu ruumis tuotiin Suomeen heinäkuussa. Haudan lepoon se laskettiin Hietaniemen vanhalla hautausmaalla Helsingissä. Saattojoukko oli runsas.

Kimpun vaaleanpunaisia ruusuja pudotti hänen arkulleen Sophie Mannerheim.

Lähteet: Esa Keskinen: Kullalla kirjailtu elämä; Hjalmar Linder: Nog med blodbad!//Hufvudstadsbladet 28.5.1918; Osmo Pekonen: Hjalmar Linder – ihmisyyden ääni keväällä 1918/Suomen Kuvalehti 26.5.2008.

Lue myös: Aulangon upea puistometsä Hämeenlinnassa – Näin äveriäs Hugo Standertskjöld nosti tienoot loistoonsa ja jätti ne iloksi jälkipolville

X