Sisällissodan jälkeen voitonparaati keräsi väkeä Helsinkiin – Mitä sitten tapahtui?

Jaa artikkeli
Mannerheim
Ylipäällikkö Mannerheim ratsastaa esikuntaryhmänsä kärjessä sisällissodan voitonparaatissa. Taaempana tulevat paraatin pääjoukot. Taustalla näkyy Kansallismuseon torni. © MVPhotos
Valkoisten ylipäällikkö Mannerheim johtaa voitonparaatia Helsingissä. On toukokuun 16. päivä 1918. Vaikka verinen sisällissota on ohi, vihanpito jatkuu ja vankileirit täyttyvät.

Sisällissodan suureen voitonparaatiin osallistuu lähes 12 000 miestä. Paraatijoukot lähtevät liikkeelle Läntiseltä Viertotieltä nykyisen oopperatalon lähistöltä.

Kadunvieret ovat täynnä suosiotaan osoittavia helsinkiläisiä. Enää ei Helsingissä taistella, eikä muuallakaan. Enää ei tarvitse pelätä. Tärkeä taistelu Viipurista – samalla sodan viimeinen – on päättynyt punaisten tappioon.

Paraatimarssia juhlistavat viisi erillistä soittokuntaa ja joukkojen omat soittokunnat. Katujen varsilla liehuu keltapunaisia leijonalippuja ja sinivalkoisia vaakaraitaisia lippuja.

Tampereen valloitukseen osallistuneet on helppo tunnistaa: kaikilla on päähineen vasemmalla puolella kuusenhavu. He olivat hyökänneet Tampereelle havunoksa lakeissaan.

Paraatissa eivät ole mukana Helsingin valtaukseen huhtikuussa osallistuneet saksalaiset joukot. Ylipäällikkö Mannerheim haluaa esitellä suurelle yleisölle vain harmaapukuisen talonpoikaisarmeijansa. Se on ollut voitokas ja luottamuksen arvoinen.

Nälkä ja taudit tappavat

Voitonparaati etenee pitkin Pohjois-Esplanadia kohti Suurtoria. Aivan lähellä Kauppatorin rannassa odottaa kolme rautakylkistä laivaa.

Laivat odottavat uutta erää punavankeja, jotka kuljetetaan Suomenlinnan vankileirille. Siellä on jo tuhansia eri puolilta Suomea tuotuja punaisia, jotka odottavat tutkijalautakunnan tuomiota.

Neljä päivää aikaisemmin Suomenlinnaan on matkannut juhlavieraita kolmella laivalla. Tykit jyskyvät. Valkoiset rintamajoukot ja Helsingin jääkärit tekevät kunniaa. Senaatin puheenjohtaja Pehr Evind Svinhufvud puhuu: ”Viapori on nyt koko Suomen kansan omaisuutta, sen vuoksi senaatti on päättänyt, että sen nimenä on tästälähtien oleva Suomen linna.”

Hyvinkäältä tuotu punaisten vankiryhmä

Hyvinkäältä tuotua punaisten vankiryhmää saatetaan Helsingin rautatieaseman edustalla kohti Kauppatoria ja Suomenlinnan laivalaituiria. © TIMIRIASEW IVAN/HELSINGIN KAUPUNGINMUSEO

Pienen matkan päässä Kustaanmiekan juhlapaikasta lojuu tuhansia punavankeja venäläisten tyhjilleen jättämissä kasarmeissa ja piikkilanka-aitauksissa. Nälkä ja taudit tappavat, pelko rusentaa: vapaaksi vai kiväärien eteen? Päivän toinen ateria on kuivatusta turskasta eli kalliokalasta tehtyä keittoa, toinen leivänpala ja sillinpuolikas. Janottaa armottomasti, mutta juomavettä riittää vain harvoille.

Maalari Kustaa Salminen lähettää Suomenlinnasta vaimolleen Lainalle useita kirjeitä:

”On kovin hiljaista. Johtuu kai siitä, että teloittivat 4 viime yönä. Ruokaa antoivat vähän lisää ja papit vierailivat ja ripittivät ja sitten käsirautoihin.” Viimeinen viesti lähtee postikortilla: ”Rakas Lainani. Ole tervehditty ja samalla hyvästelty, sillä se on viimeinen enkä tässä ehdi enkä voi enää äidille kirjoittaa. Hyvästi, armaasi.”

Teloitusryhmän eteen Kustaa Salminen laahustaa keppeihin nojautuen.

Ontuvassa tahdissa

Ylipäällikkö Mannerheim pysähdyttää Neptun-ratsunsa Runebergin patsaan eteen. Hänellä on yllään vaatimaton harmaa sotilaspuku, vasemman käsivarren ympärillä valkoinen nauha ja päässä valkea karvalakki.

Paraatijoukot marssivat hänen ohitseen kiväärit olalla pitkin pohjoista Esplanadia. Mannerheimin ratsun karva kiiltää, sen typistetty häntä on kammattu juhlakuntoon.

Ohimarssia seuraa yleisön seassa myös kirjailija Jarl Hemmer. Hän havaitsee, että aluksi ohitse marssii siistejä sarkapukuisia joukko-osastoja, mutta sitten arvokkaita harmaapartoja ja puolikasvuisia poikasia rinnatusten.

”Sarkapäähineet, nahkalakit ja tavalliset hatut kiikkuvat sekaisissa riveissä, keltaiset pieksut ja tallukkaat astelivat ohi ontuvassa tahdissa, mutta voimakkaasti”, Hammer kuvailee.

Miesten ilmeet ovat Hemmerin mukaan tuikeita ja valoisia, he ovat tietoisia siitä, että ovat tehneet mitä heiltä on odotettukin.

Hiljaisia kirouksia

Jotkut punaiset eivät voi välttää kiusausta lukea salaa paraatista kertovia porvarislehtiä. Posket alkavat punoittaa, hiljaisia kirouksia kirahtelee. Liikaa on varsinkin se, mitä Mannerheim on lausunut eduskunnan puhemiehelle:

”… Se valtava kansanliike, joka yhdisti kaikki kansanluokat taistelemaan sen edestä, mikä kansalle on kalleinta sen isiltä perityn uskonnon, isänmaan ja kodin puolesta, on tehnyt mahdolliseksi tehdä loppu siitä hirmuvallasta, joka uhkasi upottaa nuoren itsenäisyytemme ja vapautemme vereen; ne poltetut kylät ryöstetyt kartanot ja mökit joita näette ympäri Suomea osoittavat, millaista aasialaista kulttuuria oli aikomus kylvää maahamme.”

Pahasti on lahtarikenraali erehtynyt. Työväen ja köyhälistön asialla on oltu, ei mongolien eikä kiinalaisten. Mutta mene nyt sitä kaduille julistamaan. Jos aikoo saada ja pitää työpaikan tehtaassa, on viisasta pitää suunsa kiinni. Ja sitäkin visummin, jos työn myötä pääsisi eukkoineen ja mukuloineen tehtaalaisasuntoon.

Dragsvikin punavankileiri

Dragsvikin punavankileirin rakennukset toimivat nykyisin Uudenmaan prikaatin kasarmeina. © HEIKKI SAUKKOMAA / LEHTIKUVA

Junia Dragsvikiin

Toukokuun 25. päivänä Mannerheim jättää eroanomuksensa. Senaatin joukkojen ylipäällikkönä hän on tehtävänsä tehnyt. Sota, josta hän itse käyttää nimitystä vapautussota, on päättynyt nimensä mukaisesti. Suomi on nyt vapaa venäläisistä.

Samoihin aikoihin Sotavankilaitoksen johtaja, majuri Valter Juvelius ehdottaa, että runsaat 80 000 punavankia sijoitettaisiin 16 eri leirille odottamaan oikeudenkäyntejä.

Täysin uusi vankileiri perustetaan toukokuun lopussa Dragsvikin kylään. Läheisessä Tammisaaren kaupungissa ei tiedetä asiasta mitään. Pian tiedetään: kaupungissa on vain noin 3 000 asukasta, mutta leirille sijoitetaan 13 000 punavankia.

Valter Juvelius käyttää Dragsvikin leiristä nimitystä keskitysleiri.

Pitkin alkukesää puuskuttavat pitkät junat kohti Karjaata, josta ne jatkavat Hangon rataa myöten Dragsvikiin. Suljetut mustat härkävaunut ovat täynnä vankeja. On jano ja nälkä, on kuumaa ja ahdasta, istumaan saati makaamaan ei mahdu. Ulostaa voi vain silakkapönttöihin. Vaunuista leviää löyhkä kauas ympäristöön.

Kokkolasta lähtee kesäkuun 2. päivänä yli 800 punavankia kuljettava juna kohti Dragsvikia. Matka kestää vuorokauden. Vangit ovat olleet pitkään leirillä jo ennen siirtoa. Silminnäkijän mukaan he poistuvat junasta jalka kerrallaan hoippuen, silmät syvällä ja rinta notkolla, raajat paisuneina. Isoista avohaavoista virtaava mätä myrkyttää ilman.

Mannerheimin eroanomus on hyväksytty joitakin päiviä aikaisemmin. Hän on nyt vapaa mies. Valkoisten voiton keväällä varmistuessa hän on kritisoinut punavankileirien kurjuutta. Toistaiseksi ei hänellä ole Suomessa mitään valta-asemaa.

Merkitty mies

Ruotsinkielisen valtalehden Hufvudstadsbladetin lukijat hieraisevat silmiään toukokuun 28. päivänä. Siellä on laaja kirjoitus otsikolla Nog med blodbad! (Kyllin verilöylyjä). Sen on laatinut kamariherra Hjalmar Linder, upporikas suurmaanomistaja.

Linder tuomitsee ankarin sanoin vankileirit. Hänen mukaansa punaista hulluutta on seurannut valkoinen terrori. Vankileireillä kuolee vankeja kuin kärpäsiä. Hyvinvoiva yläluokka kohauttelee olkapäitään ja sanoo: kuolkoot, sen he ovat ansainneet, rutto pitää kitkeä pois juuria myöten. Jokaisen on syytä katsoa peiliin ja nähdä oma vastuunsa tässä kansallisessa murhenäytelmässä.

Tuollaista tekstiä ei ole ennen nähty eikä luettu.

Suomenlinnan vankileiristä vankien laatimia kirjoituksia


Suomenlinnan vankileiristä löytyi vankien kurjista oloista laatimia kirjoituksia. © PIPSA MATIKKA / LEHTIKUVA

Hufvudstadsbladetin toimitus vastaa saman tien ja vielä samassa lehdessä. Minkäänlaista armeliaisuutta ei voi osoittaa niitä punaisia roistoja kohtaan, jotka ovat tehneet eläimellisiä väkivallantekoja. Sille ei voi mitään, että ne työläisperheet, joiden tuki kaatui punaisten armeijan myötä, saavat nyt kärsiä puutteesta. Punaisten krokotiilinkyynelet eivät saa hämmentää. Puheet valkoisesta terrorista ovat harhakuvia.

Hjalmar Linder on valkoisessa Suomessa merkitty mies. Kiitoskirjeitäkin tulee, mutta vihapuhe jatkuu. Hän myy omaisuutensa ja muuttaa Ruotsiin. Sitä ennen hän tekee Mannerheimin kanssa syksyllä 1918 yhteisen metsästysretken Norjaan. He ovat hyviä ystäviä ja jakavat toistensa ajatukset.

Syyskuun puoliväliin mennessä Dragsvikin vankileirillä kuolee lähes 3 000 punavankia.

Lähteet: Jarl Hemmer: Mies ja hänen omatuntonsa; Esa Koskinen: Kullalla kirjailtu elämä – kamariherra Hjalmar Linder 1862–1921; Hjalmar Linder: Nog med blodbad! (Hufvudstadsbladet n:o 61/1918); Sture Lindholm: Vankileirihelvetti Dragsvik; Hannu Soikkanen: Mannerheim ja punavangit (teoksessa Mannerheim – tuttu ja tuntematon).

X