Robert Scott halusi päästä ensimmäisenä ihmisenä etelänavalle – Matkasta tuli jäätävä kamppailu elämästä ja kuolemasta

Päivä on masentava. Tai oikeastaan vain yksi päivän monista hetkistä, mutta se onkin tyrmäävä. Valtavalla lumikentällä erottuu pieni tumma piste. Onko se railo jäässä tai kangastus? Päällimmäiseksi kommodori Robert Scottin mieleen puskee epämiellyttävä ajatus. Ei kai vaan…

Robert Scott ja hänen neljä miestään lähestyvät hiihtäen tummaa pistettä. Se on rekeen sidottu musta lippu. Reen jalasten ja koirankäpälien jälkiä näkyy ympäriinsä. Paikan täytyy olla norjalaisen tutkimusmatkailijan Roald Amundsenin retkikunnan leiripaikka.

Robert Scott miehineen tajuaa myöhästyneensä. He eivät olisikaan historian ensimmäiset ihmiset etelänavalla, minne on enää parin päivän matka. Vain kuukautta aikaisemmin Roald Amundsen on jo johdattanut sinne miehensä.

Myös Robert Scottin ryhmä pääsee etelänavalle. Sokaisevan valkeuden keskellä ei ole muuta nähtävää kuin Roald Amundsenin teltta ja julkeana liehuva Norjan lippu. Päivä on 18. tammikuuta vuonna 1912.

Robert Scott kirjoittaa päiväkirjaansa: ”Kaikki vaivannäkö, kaikki puute, ­kaikki kärsimys – mitä varten? Ei muuta kuin unennäköjä varten, jotka ovat nyt loppuneet.”

Britannian laivaston kommodori Robert Scottilla on elinaikaa enää hieman runsaat kaksi kuukautta, osalla hänen miehistään vielä vähemmän.

Viiltävä sähke

Ensimmäinen kesäkuuta vuonna 1910 alus nimeltä Terra Nova nostaa ankkurinsa Thames-joen rantamilla Lontoossa. Alus veisi Robert Scottin retkikunnan Etelämantereelle. Suurin osa matkasta on kahden kilometrin paksuisen ikijään peittämää.

Alus on täynnä mitä moninaisimpia varusteita: aseita, turkisvaatteita, tieteellisiä kojeita, suksia, moottorirekiä. On myös soittimia, satoja kirjoja, elokuvakoneita ja kameroita. Miehistö koostuu paristakymmenestä eri alojen asiantuntijasta ja tiedemiehestä.

Aluksella on myös pienikokoisia kylmän kestäviä siperialaisia poneja sekä huskyjä, paksun karvan peittämiä sitkeitä vetokoiria. Ilman niiden apua olisi turha yrittää päästä Etelämantereen keskipisteeseen etelänavalle.

Kirjailija Stefan Zweig on myöhemmin kuvannut Scottin ulkoista olemusta: ”Kasvot kylmät ja tarmokkaat, ikään kuin sisäisen tarmon jäädyttämät, silmät teräksenharmaat, kasvoissa ei ainoatakaan romanttista piirrettä, ei iloisuuden häivääkään.”

Terra Nova saapuu Australiaan lokakuussa. Melbournessa miehistö tekee kaiken sen, mikä vielä on tarpeen. Vasta sitten alus jatkaa matkaansa Etelämantereen Kap Evansiin. Robert Scott saa Melbournessa lyhyen mutta vatsanpohjaa viiltävän sähkösanoman. Sen on lähettänyt norjalainen tutkimusmatkailija Roald Amundsen, joka ilmoittaa, että myös hänen aluksensa miehistöineen suuntaa paraikaa kohti Etelämannerta. Hänenkin tavoitteenaan on etelänavan valloitus.

Kohtalokas kilpajuoksu on alkanut.

Lumisokeus iskee

Terra Nova saapuu Kap Evansiin tammikuussa 1911. Siellä eletään jo Etelämantereen kesäaikaa. Valoisaa aikaa on nyt muutamia tunteja vuorokaudessa. Ikuisen jään rajalle rakennetaan kookas ja viihtyisä puinen mökki. Se olisi myös tukikohta, mistä lähdettäisiin loppuvuodesta kohti etelänapaa.

Tukikohdassa tehdään päivittäin säähavaintoja. Myös esitelmiä pidetään. Gramofonin kuuntelu kiehtoo, ja elokuvakoneet loihtivat kuvia lämpimistä maista. Asetyleenilamput ja takkatuli luovat lämmintä valoa.

Tiedemiehet ovat valppaina. Lääkäri ja lintutieteilijä Edward Wilson tekee uskaliaan retken Rossinsaarelle. Hän käy hakemassa sieltä pingviinin munia.

Taivallus kohti päämäärää alkaa marraskuun alussa. Matkaa etelänavalle on runsaat tuhat kilometriä. Kahden päivän välein rakennetaan paluumatkaa varten varasto, johon säilötään ruokaa, paksuja vaatteita ja paloöljyä, joka on telttamajoituksessa tärkeä lämmönlähde. Jokaiselta varastolta palaa takaisin Kap Evansiin puolen tusinaa miestä.

Vaikeuksia ilmaantuu. Moottorirekiä särkyy, poni toisensa jälkeen uupuu ja teurastetaan. Vetokoirat jaksavat, mutta niitä ei ole riittävästi. Miehet joutuvat hinaamaan kelkkoja, joiden jalaksia rikkoo kova jää. Tuulee ja myrskyää, pakkasta on lähes 40 astetta. Osa miehistä tulee lumisokeiksi, osalta jäätyy raajoja. Hiihtäen tehdyt päivämatkat lyhenevät puoleen.

Etelänavalle asti jatkavat vain Robert Scott ja neljä hänen valitsemaansa miestä. Ensimmäisenä etenee suksillaan turkkeihin kääriytynyt hahmo. Kasvoista näkyvät vain silmät ja parta. Scottin päiväkirjamerkinnät ovat toiveikkaita: ”Vielä vain 150 kilometriä navalle.” … Vielä vain 94 kilometriä jäljellä. Jos emme perille pääsekään, pääsemme kuitenkin hiton lähelle!” …”Vielä vain vaivaiset 50 kilometriä, meidän täytyy päästä ensimmäisinä perille, maksoi mitä maksoi!”

Ja sitten tulee tammikuun 18. päivä vuonna 1912.

Yksi miehistä vajoaa koomaan

Robert Scott murtuu henkisesti. Hän ei tekisikään mitään suurta isänmaansa Britannian kunniaksi. Hänestä ei tule etelänavan valloittajaa. On vain jotenkin selvittävä pitkästä paluumatkasta eksymättä omilta tulojäljiltä. Kylmä ja pimeä napayö on todellisuutta.

Etelämantereen talvi tulee Scottin miehiä vastaan tavallista aikaisemmin, jo helmikuussa. Pakkanen kiristyy 40 miinusasteen tuntumaan. Ympärillä on rajaton autius, ja miesten voimat vähenevät niukkojen ruoka-annosten myötä. Useimmat paluumatkaa varten pystytetyt varastot löytyvät vasta syvässä lumihangessa tehtyjen harhailujen jälkeen.

17. helmikuuta tuupertuu hankeen sormensa pahoin palelluttanut ja kahdesti jäärailoihin pudonnut Edgar Evans. Muut auttavat Evansia, joka on koko joukon kookkain ja vahvin, mutta nyt hänen silmissään on Scottin mukaan ”hullun kiilto”. Evans vajoaa koomaan ja kuolee keskiyöllä.

Seuraavalla varastolla miehet kokevat pettymyksen. Siellä on paloöljyä, mutta l­iian vähän. Suuri osa siitä on haihtunut säilytysastioiden tiivistämättömien kork­kien takia. Vain paloöljyn avulla he pystyvät pitämään teltassaan yllä lämpöä. Lämpömittari näyttää keskipäivällä 42 pakkasasteen lukemia.

Vähitellen uupuu ratsumestari Lawrence Oates. Hänen paleltuneet jalkansa eivät enää toimi, ja muiden on tuettava häntä eteenpäin. Hän tekee ratkaisevan päätöksen. ”Menen hiukan teltasta ulos. Viivyn ehkä vähän aikaa.” Ulkona raivoaa lumimyrsky. Muut tietävät, etteivät näe häntä enää koskaan.

Miehiä on enää kolme. C-vitamiinin puutteesta johtuva keripukki saa ikenet märkimään, hampaat löystymään, aiheuttaa paiseita suuonteloon ja saa limakalvot vuotamaan verta. Paleltumia tulee jokaiselle, lumisokeus hidastaa matkantekoa, ­jalkineet jäätyvät, ravintoa on niukasti. Välillä he pystyvät etenemään päivässä vain 8–9 kilometriä. Se on liian vähän.

Koruton musta risti

Maaliskuun lopulla myrsky pakottaa Scottin ja kaksi muuta elossa olevaa pysymään päiväkaudet teltassa. Jääaavikolla on mahdotonta edetä. Kun joku yrittää ulos, tuuli paiskaa hänet takaisin telttaan. Muonavarat ja paloöljy loppuvat. Miehet tietävät, mikä heitä odottaa. He ryömivät makuusäkkeihinsä ja jäätyvät hiljaa pois.

Vielä ennen kuolemaansa Robert Scott kirjoittaa jäykin sormin kirjeitä ystävilleen ja läheisilleen. Vaimoaan hän kehottaa hoitamaan hyvin heidän pientä poikaansa. Hän kirjoittaa kirjeen myös Britannian kansalle ja toivoo, ettei hänen omaisiaan jätettäisi oman onnensa nojaan, vaikka hän onkin epäonnistunut taistelussa maansa kunnian puolesta.

Parhaalle ystävälleen Robert Scott kirjoittaa: ”En ole koskaan eläessäni tavannut ketään, jota olisin ihaillut ja rakastanut yhtä paljon kuin Sinua, mutta en ole koskaan voinut osoittaa Sinulle, mitä ystävyytesi on minulle merkinnyt, koska Sinulla oli paljon annettavaa minulle, minulla ei mitään Sinulle.”

Kap Evansin tukikohdassa odotetaan Scottin ryhmän paluuta. Viikot kuluvat, ketään ei tule. Kevään, kesän ja syksyn kestävä talvi on kuitenkin kestettävä henkisesti tavalla tai toisella. Kun se on ohi ja lämpötila edes jotenkin siedettävä, tukikohdasta lähtee kymmenen miehen ryhmä etsimään Robert Scottia ja hänen miehiään.

Taival kadonneiden teltalle vie kaksi viikkoa. Se löytyy marraskuun 12. päivänä vuonna 1912. Etsijät hautaavat makuusäkkeihin jäätyneet ruumiit lumiselle kukkulalle. Robert Scottin päiväkirjan ja kirjeet he ottavat mukaansa. Vain koruton musta risti jää puhumaan mykkää kieltään.

Lähdeteokset: J.G. Andersson: Etelänavan sankareita; Kari Herbert & Huw Lewis-Jones: Etelänapaa etsimässä; Stefan Zweig: Ihmiskunnan tähtihetkiä.

Lue myös: Suomalaisen meriupseerin huima seikkailu – Hampus Furuhjelm oli Alaskan kuvernööri