Vaarallinen kauppamatka Venäjällä – Vuonna 1917 Heikki Huhtamäki matkasi itään aavistamatta millainen seikkailu lapualaisnuorukaista odotti

Lapualainen Heikki Huhtamäki lähti kauppamatkalle Venäjälle kesällä 1917. Moskovasta vain 16-vuotias nuorukainen jatkoi junalla Volga-joen mutkaan Nishni-Novgorodin markkinoille.

Siellä vallitsi pyörryttävä melu ja hyörinä. Kauppakojuja oli kilometrien pituisissa riveissä. Kiinalaiset ja tataarit huusivat kilvan kangaspakkojensa keskeltä, persialaiset kauppasivat kudottuja mattoja, venäläiset kauppamiehet pitivät meteliä suurten arbuusiröykkiöiden vieressä.

Nishni-Novgorodista venäjän kielen taitoinen suomalainen jatkoi matkaansa jokilaivalla kohti Kazanin kaupunkia. Siihen asti kaikki oli sujunut hyvin, mutta Kasanissa kaikki muuttui.

Nishni-Novgorodin satama. © MVPhotos

Vettä ja leipää

Jo kauas joelle näkyi Kazanin ylle leviävä sankka savupatsas. Oli räjäytetty kaksi asetehdasta. Ja syyllisiä olivat viranomaisten mukaan vieraat vakoilijat.

Heikki Huhtamäki ehti kävellä satamasta vain pienen matkan, kun sotilaat pysäyttivät hänet. Matkalaukusta löytyi revolveri ja kaksi karttaa. Vakoilija!

Vankikoppi oli ahdas, seinillä vilisi russakoita ja täitä. Huhtamäki heräsi öisin ilkeään kutinaan. Oli pakko raapia. Niin tekivät myös saman sellin parikymmentä sotavankia.

Aamiaiseksi vangit saivat puolitoista naulaa tummaa leipää ja vettä, päivälliseksi vain vettä ja illalliseksi leipää ja vettä – siinä kaikki. Vuoteena oli puinen lava ja päänalusena pari halkoa.

Kolmen viikon kuluttua Huhtamäki ja hänen vankitoverinsa pääsivät ulkotöihin. Oli kivettävä Kazanin katuja. Työvälineitä olivat kanget ja lapiot.

Huhtamäki alkoi suunnitella pakoa. Ei heitä katutöissä kovinkaan tarkasti vartioitu. Mutta entä paon jälkeen? Olihan häneltä otettu passi pois. Ilman sitä muukalainen oli Venäjänmaalla täysin turvaton.

Kazanin kirkko. © Wikimedia commons

”Paranna minun pääni!”

Huhtamäki pakeni ja taivalsi pysähtymättä päivän ja yön. Oli päästävä tataarikylään, niin oli neuvottu. Tataarit vihasivat venäläisiä, heidän luonaan ei passeja tarkasteta.

Eräässä tataarikylässä Huhtamäki sai oleskella saippuaa tehtailevan ukon talossa. Kun Huhtamäki kertoi, että hänen isällään on Suomessa karamellitehdas, ukko innostui: ”Osaatteko tekin tehdä sellaisia? Opettakaa taito minullekin.” Ei Huhtamäki osannut mutta eipä sitä maininnut. Tuota pikaa sokerinen keitos jäähtyi ulkosalla.

Tataarikylästä Huhtamäki jatkoi kohti Glazovin kaupunkia Siperian junaradan varrella. Jostakin Siperian kaupungista löytyisi varmasti vierasmaalainen konsuli, joka kirjoittaisi uuden passin. Matkalla hän sai suomensukuisten tseremissien alueella yösijan talossa, jonka väki oli ympäripäissään. Huhtamäki otti yhden naukun, ei enempää. Emäntä rukoili aamulla: ”Jesus Maria, paranna minun pääni.”

Glazovin kaupunkiin Huhtamäki saapui marraskuussa. Yli kuukauden oli taival kestänyt. Asemalla hän hyppäsi heti junaan, joka meni itään, sitten vaihtoi toiseen, kolmanteen ja lopulta vielä neljänteen, joka jatkoi Ural-vuoriston toiselle puolelle.

Petropawloskin asemalla sotilaspartio nappasi passittoman suomalaisen salamatkustajan. Matka vankijunassa kesti viisi päivää. Päätepiste oli Nowo-Nikolajwskin kaupungin (nykyinen Novosibirsk) lähikylä. Työtä piti tehdä kylänvanhimman talossa. Se oli viinankeittoa aamuvarhaisesta iltamyöhään. Usein iltaisin kyläläiset ryypiskelivät kylänvanhimman luona. Pitkien partojen heilunta säesti tarinoimista.

Lauantaisin kylänvanhin vei Huhta­mäen kanssa viinaa hevosrattailla kaupunkiin. Se kävi kaupaksi italialaisille sotilaille, jotka olivat matkalla Tyynenmeren satamakaupunkiin Vladivostokiin: sieltä pääsi meritse meritse Amerikkaan ja edelleen Eurooppaan. Huhtamäki tajusi, että se olisi myös hänen keinonsa päästä Suomeen.

Ja niin nousi junaan taas Heikki Huhtamäki: jalassa hamppunuoralla sidotut virsut, hartioilla vanha repaleinen sinelli ja päässä viheliäinen karvareuhka. Elettiin vuoden 1917 viimeisiä päiviä. Suomi oli juuri itsenäistynyt. Sitä ei Huhtamäki tiennyt.

Sammakoita ja näkinkenkiä

Vladivostokissa virkaansa hoitava Ruotsin konsuli oli kunnon mies: ”Koska kerran olette suomalainen, eikä kukaan muu voi teitä auttaa, on kai minun tehtävä se.”

Konsuli kirjoitti Huhtamäelle passin, antoi ruokarahaa ja kehotti pyrkimään johonkin laivaan lämmittäjäksi. Työtodistus täytyi silti saada. Se onnistui kiitos erään virolaisen merimiehen, jolla oli Dagmar-nimisen laivan leimasin. Työtodistus värkättiin yhdessä ja lyötiin leima paperiin.

Lämmittäjän paikka aukesi Japaniin lähtevässä laivassa, joka ankkuroi Koben satamakaupunkiin. Maissa sai käydä ja ihmetellä. Ravintoloissa ihmiset istuivat matoilla lattialla, alkuruuaksi oli merilevälientä, sitten kalaa sokerin kanssa ja hedelmiä etikan ja pippurin kera. Ruoka maistui Huhta­mäen suussa kerrassaan kamalalta.

Koben katukuvasta on säilynyt japanilainen postikortti. © Wikimedia commons

Koben jälkeen laiva ankkuroi kiinalaiseen Shanghain satamaan. Rannassa odotti pitkä miesjono keveine kumipyöräisine kärryineen. Niillä pääsi katselemaan kaupunkia. Huhtamäki näki ihmisten syövän sammakoita, näkinkenkiä, eläimensuolia ja jos jonkinnäköistä sotkua. Tupakkaa polttivat kaksivuotiaat lapsetkin.

Samaan aikaan kun kevättalven Suomessa käytiin vuoden 1918 sisällissotaa Huhtamäki jatkoi edelleen merimieselämää. Sellaiseen laivaan hän ei pestiä saanut, joka olisi Amerikkaan lähtenyt.

Huhtamäki tutustui Jokohamassa neljään kanadansuomalaiseen. Yhdessä miehet alkoivat suunnitella paluumatkaa Suomeen.

Turha toivo

Jos Suomeen halusi, piti matkustaa junalla takaisin Siperian halki. Venäjällä riehui kuitenkin bolsevikkien ja valkoisten sisällisota, mikä teki paluusta vaarallisen.

Bolsevikit olivat muodostaneet rintaman lähelle Vladivostokia. Junia ei kaupungista länteen päin lähtenyt. Kiinalainen kalastaja vei Huhtamäen ja hänen ystävänsä purjeveneellä lähelle Korean niemimaata ja kapeaa jokea myöten Mantsurian puolelle.

Mantsurian näkymiä. © AFP/MVPhotos

Sotilasmarssi Vladivostokissa. © MVPhotos

Rintama oli kierretty. Elettiin heinäkuun alkua vuonna 1918.

Siperian rata kulki Harbinin kiinalaiskaupungin kautta. Mantsurian ja Sipe­rian rajamailla taistelivat puolestaan kasakat bolsevikkeja vastaan. Nytkään ei ollut junalla rintaman suuntaan menemistä.

Amur-joen sivuhaaraa myöten pääsi laivalla pohjoiseen Aigunin kaupunkiin. Sieltä voisi kiertää rintaman. Huhtamäen ryhmän nelikieliset passit tehosivat laivan kapteeniin. Matkaa Aiguniin oli tuhatkunta kilometriä. Se kesti 12 vuorokautta.

Huhtamäen mukaan laivan kiinalaiset katselivat heitä kuin haukkapöllöt. Juhla-ateriakseen ensiluokan matkustajat söivät spriihin paloiteltua, raakaa, inkiväärillä, sinapilla ja pippurilla maustettua kalaa.

Aigunista pääsi Amur-virran yli vapaasti bolsevikkien puolelle Blagoveštšenskin rajakaupunkiin, josta oli junayhteys Siperian radalle. Huhtamäki toivoi ystävineen pääsevänsä Pietariin ongelmitta.

Toivo oli turha.

Viimeinen puku

Matka katkesi Verhne-Udinskin kaupunkiin (nykyinen Ulan-Ude). Nyt oli esteenä punaisten ja valkoisten taistelurintama hieman lännempänä. Baikal-järveä ympäröivät vuoret estivät sen kiertämisen.

Heikki Huhtamäki ja hänen matkatoverinsa pääsivät asumaan erään kaupunkilaisen luo. Syömässä he kävivät kaupungin hienoimmassa mutta halvassa hotellissa. Piti vain odotella miten taistelutilanne kehittyisi. Odotus kesti viikon jos toisenkin.

Eräänä yönä miehet heräsivät, kun ovesta syöksyi sotilaita rähisten kuin koiralauma. Passit ja arvoesineet oli luovutettava. Komendantin luo oli saavuttava aamulla.

Komendantilla ei kuitenkaan ollut tietoa tapahtuneesta. Kyseessä oli ollut puhdas ryöstö. Komendantti neuvoi menemään esikuntapäällikön luo, joka neuvoi menemään sotilasesikuntaan, missä neuvottiin menemään miliisipäällikön luo.

Huhtamäki kirosi karkeasti kaiken venäläisen.

Työtä löytyi pienen lähiaseman veturitallin kattomuurarina. Asuinsijaksi tuli uunilla varustettu tavaravaunu.

Kolmantena työpäivänä odotti yllätys. Sotilasjuna toisensa jälkeen porhalsi aseman ohi. Ne olivat perääntyvien bolsevikkien junia. Valkoiset olivat murtaneet Baikal-järven rintaman.

Meni vielä pari päivää, ennen kuin ensimmäinen matkustajajuna pääsi kohti länttä. Valkoisten komendantti kirjoitti Huhtamäen ryhmälle matkustusluvan. Junaliput pystyttiin ostamaan myymällä viimeinen kelvollinen puku.

Ruokaa tuli ja tupakkaa

Viitisen päivää vei 2 500 kilometrin junamatka Omskin kaupunkiin ja vuorokauden verran runsaan viidensadan kilometrin pätkä Tjumeniin. Sieltä oli enää satakunta kilometriä Siperian ja Venäjän rajalle.

Matkanteko alkoi vaikeutua. Ruokaa piti kerjätä ja välillä varastaa asemien kaupustelijoilta. Eräs yllättäen löytynyt suomalainen pappismies antoi kullekin sata ruplaa, mutta junalippuihin ei rahaa tuhlattu. Huhtamäki sujautti silmää iskien parinkymmenen ruplan setelin konduktöörin käteen. Matka jatkui ongelmitta.

Jekaterinburgissa toimiva Ruotsin konsuli kirjoitti Huhtamäen ryhmälle passit, joissa ilmoitettiin heidän olevan itsenäisen Suomen alamaisia.

Matkalupa oli kuitenkin saatava kaupungin äksyltä komendantilta:

”Mitä itsenäisen Suomen alamaisia! Mikä se sellainen itsenäinen Suomi on?”

Permin suunnassa oli vahva Volgan rintama, jolla taistelivat punaiset ja valkoiset. Konsuli neuvoi kiertämään rintaman Samaran kautta. Ja mikä riemu, kun siellä toimi Kymi-yhtiön haarakonttori. Kuin jo kotona oltaisiin. Konttorin henkilökunta antoi miehille 500 ruplaa matkarahaa.

Samarasta oli Moskovaan hieman vajaat tuhat kilometriä. Se tuntui enää vain lyhyel­tä loikalta. Mutta vielä oli Volgan rantaa patikoiden päästävä yhden rintaman läpi.

Ruokakauppiaita Samarassa. © Fine Art Images / Heritage-Images/ MVPhotos

Moskovan kautta Huhtamäki palasi kotimaahan. Kuvassa näkyvä Moskovasta Kazaniin lähtevien ja sieltä saapuvien junien aseman keskitorni oli varsinaisen Kazanin linnoitetun keskustan, kremlin, kopio. Juna-asema valmistui kymmenisen vuotta Huhtamäen matkan jälkeen. © Roger-Viollet via AFP / Roger Viollet / MVPhotos

Pitkän metsätaipaleen jälkeen suomea puhuvat punaiset pysäyttivät tulijat. Huhtamäki kertoi, keitä he olivat, ja haukkui valkoiset niin kuin osasi. Se kannatti: ruokaa tuli ja tupakkaa ja lupa jatkaa matkaa.

Joitakin viikkoja myöhemmin Heikki Huhtamäki astui jälleen Suomen kamaralle. Elettiin vuoden 1918 lokakuuta. Puolitoista vuotta oli Venäjän seikkailu kestänyt.

Hiljalleen hän hyräili tutun laulun sanoja:

”Oi kallis kotimaa, Suomi, sulo Pohjola, ei löydy maata sen armaampaa…”

Lähdeteos: Heikki Huhtamäki: Seikkailuissa bolshevikien maassa

Lue myös: Salainen operaatio vei kaukopartion itärajan taakse – Hullunrohkean teon ansiosta hopeaseppä sai takaisin kotitilalleen piilotetun aarteen

Heikki Huhtamäki

© Turun museokeskus

Heikki Huhtamäki syntyi 29. marraskuuta 1900 Lapualla ja kuoli 14. syyskuuta 1970 Helsingissä. Hän oli vuorineuvos ja nimeään kantavan elintarviketeollisuuden yhtymän Huhtamäki Oyj:n perustaja.

Heikki Huhtamäki perusti nimeään kantavan yrityksen, makeistehtaan Kokkolaan Venäjän-reissunsa jälkeen vuonna 1920. Toiminta laajeni elintarvikkeisiin ja keksi- ja leipäteollisuuteen ja myöhemmin muun muassa lääketeollisuuteen, terveydenhuollon tukkukauppaan ja metalli-, elektroniikka- ja pakkausteollisuuteen.

Nykyään Huhtamäki Oyj on suomalainen kuluttajapakkauksia valmistava yhtiö, jonka tuotantoon kuuluu muun muassa elintarvikepakkauksia, kertakäyttöastioita sekä kananmuna- ja hedelmäpakkauksia.

Heikki Huhtämäen muistopatsas, nuori mies reppu selässä, löytyy Etelä-Pohjanmaalta Alavudelta Kirkkojärven rannalta.

Heikki Huhtamäen patsas Kirkkojärven rannalla Alavudella. © Juha Harju