Jatkosota yritettiin pistää poikki tiukoissa rauhanneuvotteluissa – Paasikivi kieltäytyi Neuvostoliiton kohtuuttomista vaatimuksista
Kevättalvi 1944 oli tuskaista aikaa. Suomi yritti päästä eroon jatkosodasta, mutta Neuvostoliitto julisti kovat rauhanehdot. Pitikö ne hyväksyä vai hylätä?
J.K. Paasikivi toimi vuosina 1940–1941 Suomen erikoislähettiläänä Moskovassa. Hän puolsi voimakkaasti Neuvostoliiton maaliskuussa 1944 esittämiä rauhanehtoja, jotka Suomen hallitus kuitenkin hylkäsi.
Valtioneuvos J. K. Paasikivi oli tunnetusti kova ärisijä, jos asiat eivät menneet hänen tahtonsa mukaan. Eivät ne menneet myöskään maaliskuun 26. päivänä vuonna 1944. Silloin hän ärisi Bromman lentokentällä Tukholmassa, koska hänen oli kiinnitettävä selkäänsä laskuvarjo.
Ruotsalainen lentokapteeni Marshall Lindholm odotteli jo DC-3 -koneensa ohjaamossa. Lähtöhetkeen oli aikaa enää muutama minuutti. Paasikivi oli lähdössä yhdessä ex-ulkoministeri Carl Enckellin kanssa neuvottelemaan Moskovaan.
Lindholm ohjasi koneensa noin 30 kilometriä Helsingin pohjoispuolelta kohti Karjalan kannaksen rintamalinjoja. Suomalaiset rintamakomentajat olivat saaneet tiedon ylilennosta. Matalalla lentävää oranssinväristä konetta ei saanut tulittaa. Rajan toisella puolella kolme neuvostoliittolaista hävittäjää asettui sen yläpuolelle turvavartioksi.
Moskovaa kone lähestyi sankassa lumipyryssä. Sen laskeuduttua Paasikivi riuhtoi kiukkuisena laskuvarjopakkausta irti selästään. Kiukkuun oli tavallaan syytäkin. Ei hän olisi tosipaikan tullen edes osannut laukaista varjoa auki.
Suomi ja Saksa kuin paita ja pylly
Koko maaliskuu oli ollut Suomessa levotonta aikaa. Helsingin helmikuiset suurpommitukset olivat antaneet ymmärtää, että Neuvostoliitto halusi pakottaa Suomen rauhaan keinolla millä hyvänsä.
Jatkosotaa oli kestänyt jo pian kolme vuotta.
Valtioneuvos J. K. Paasikivi oli helmikuussa oleskellut Tukholmassa toista viikkoa. Ruotsin lehdistölle hän oli kertonut tapailevansa vanhoja tuttujaan. Niin – ja Alli-vaimo kävisi silmälääkärillä. Totuus oli kuitenkin toinen. Paasikiven oli tarkoitus tavata Neuvostoliiton Ruotsin suurlähettiläs madame Aleksandra Kollontai. Oli urkittava häneltä tieto, millaiset olisivat Neuvostoliiton mahdolliset rauhanehdot.
Paasikiven ja Kollontain yhteydenpito oli ongelmatonta. He olivat iäkkäitä molemmat. Toisinaan oli Kollontain kylläkin vaikea ymmärtää Paasikiveä, jonka posliiniset tekohampaat kalisivat äänekkäästi vastakkain.
Saksan tiedustelu oli saanut vihiä Paasikiven matkasta. Tapaisiko hän Tukholmassa kenties suurlähettiläs Kollontain? Ajatus oli saksalaisittain epämiellyttävä. Olivathan Suomi ja Saksa käytännössä Neuvostoliittoa vastaan sotivia liittolaisia.
Saksan ulkoministeri Joachim von Ribbentrop lähetti tylyn viestin. Jos Suomi tekee erillisrauhan Neuvostoliiton kanssa, se on petos Saksaa kohtaan. Sitä ei voida hyväksyä.
Saksa perääntyi jatkuvasti itärintamalla. Se oli riippuvainen myös Suomesta, joka sitoi rintamilleen suuret määrät puna-armeijan sotavoimia. Ja toisaalta: Suomi oli puolestaan riippuvainen Saksan ase-, elintarvike-, vilja- ja polttoainetoimituksista.
Maat olivat kiinni toisissaan kuin paita ja pylly.
Suurlähettiläs madame Kollontain mukaan Suomen olisi katkaistava suhteet Saksaan ja palautettava voimaan talvisodan rauhan rajat. Moskova löi lisää vettä kiukaalle. Suomen oli hyväksyttävä rauhan ennakkoehdot jo maaliskuun 18. päivään mennessä.
Pääministeri Edwin Linkomiehen johtama Suomen hallitus halusi neuvotella. Ehdoista oli saatava yksityiskohtaisen tarkka tieto. Vai olisiko koko rauhanaloitteen annettava raueta?
Ja kas vain – Suomen edustajat saivat kuin saivatkin kutsun saapua Moskovaan neuvottelemaan.
Jatkosota ja sen jatkuminen neuvottelupöydällä
Vain harvat tiesivät J. K. Paasikiven ja Carl Enckellin matkasta. Siksi miehet olivat ensin matkustaneet Tukholmaan ja vasta sieltä lähteneet kohti Moskovaa.
Paasikivi tiesi ja tunsi kaikki itänaapurin metkut. Hän oli oppinut ne viimeistään toimiessaan Suomen erikoislähettiläänä Moskovassa. Jälleen hän joutuisi napit vastakkain ulkoministeri Vjatšeslav Molotovin kanssa.
Mutta millaista nyrkkiä Molotov nyt löisi pöytään?
Molotov oli hymytön ja hankala mies, joka ei neuvottelijana antanut vähääkään periksi – vaati, painosti ja uhkaili, käänsi myös mustan valkoiseksi, jos siitä oli vähääkään hyötyä. Suomessa laulaa hoilattiin: ”Njet njet Molotoff, njet njet Molotoff, valehtelit enemmän kuin itse Bobrikov…”
Neuvottelut käynnistyivät maaliskuun 27. päivänä Kremlissä. Paasikivi oli miettinyt pitkälle yli puolenyön, mitä pitää sanoa ja mitä jättää sanomatta. Työhuoneessaan Molotov läiski pöytään kireällä äänellä armottomia rauhanehtoja:
Suomen pitää maksaa sotakorvauksia viidessä vuodessa 600 miljoonan kultadollarin edestä. Suomen pitää huhtikuun loppuun mennessä riisua aseista tai karkottaa saksalaiset sotilaat maasta. Suomen pitää palauttaa vuoden 1940 Moskovan rauhan rajat.
Paasikivi veti henkeä ja huomautti suurlähettiläs Kollontain lupailleen myönnytyksiä. Molotov pillastui pahan kerran:
”En ymmärrä, miksi meidän pitäisi tehdä teille myönnytyksiä. Saksa on jo hävinnyt tämän sodan ja te olette Saksan liittolaisia, joten saatte luvan olla siinä asemassa, joka kuuluu voitetulle maalle.”
Ja siinähän asemassa olivat myös ”voitetun maan” neuvottelijat. Molotovin kaikki vaatimukset olivat lopullisia. Sotakorvaussumma oli hänen mielestään oikeastaan vain puolet siitä mitä olisi pitänyt vaatia eikä saksalaisten karkotusaikaa voitu pidentää.
Kuin ohimennen Molotov lisäsi kireästi hymyillen: ”Jos antamamme aika on liian lyhyt, kyllä puna-armeija voi tulla auttamaan.”
Iltaisin Paasikivi, Carl Enckell ja heidän sihteerinsä Georg Enckell katselivat, kuinka Moskovan taivaalle ammuttiin satoja raketteja. Samaan aikaan ammuttiin myös kymmeniä tykkien riemulaukauksia. Pakottihan puna-armeija joka päivä saksalaisia perääntymään pois Ukrainasta ja Neuvostoliiton maaperältä.
Jatkosota jatkuu, Neuvostoliitolle sanottiin ei
Moskovan neuvottelijat palasivat Suomeen huhtikuun 1. päivänä. Päivä oli aprillipäivä, mutta rauhanehdot eivät olleet aprillia.
Pääministeri Edwin Linkomiehen hallitus oli kovan paineen alla. Pitäisikö ehdot hyväksyä? Tuskinpa… Olisi täysin mahdotonta karkottaa saksalaisia sotilaita vaaditussa ajassa – heitä oli Suomessa yli 200 000. Mahdotonta olisi myös maksaa viidessä vuodessa sotakorvauksia 600 miljoonan dollarin edestä.
Ja mitä sanoisi kansa, jos ehdot hyväksyttäisiin? Maan armeijahan seisoi edelleen asemissaan ”vakaana vanhoillaan” kuin Runebergin runon jääräpäinen Sven Tuuva.
Hallitus hylkäsi huhtikuun 12. päivänä yksimielisesti rauhanehdot. Presidentti Risto Ryti oli samaa mieltä. Moskovaan lähettämässään viestissä hallitus perusteli Suomen päätöstä ja toivoi, että saataisiin aikaan rauhanomaiset naapurisuhteet.
Toive oli turha.
Päiväkirjaansa pessimistinen Paasikivi kirjoitti: ”Maamme nykyjohto on vienyt meidät tähän vaikeaan tilanteeseen, mutta epäilen, ettei se kykene pelastamaan kansaamme siltä katastrofilta, johon olemme luisumassa.”
Suomenlahden etelärannalla Virossa puna-armeija pisti paraikaa Narvan taistelussa saksalaisjoukot ahtaalle. Entäpä jos se työntäisi saksalaiset yhä lännemmäs? Silloin tilanne olisi kuin talvisodassa. Viron kentiltä nousisi jälleen pommituslaivueita Suomen ylle. Mahdollinen olisi myös Neuvostoliiton maihinnousu Suomen etelärannikolle.
Vaikkapa Hankoon.
Stalinin erehdys
Kremlin työhuoneessaan Josif Stalin imi piippua tavallistakin kiivaammin. Totta kai rauhanehtojen olisi pitänyt Suomelle kelvata. Enää ei ollut syytä neuvotella suomalaisten kanssa. Tyhmiäkö olivat vai kovapäisiä?
Stalin odotti jo kärsimättömänä puna-armeijan massiivista hyökkäystä Saksan keskustan armeijaryhmää vastaan. Operaation nimi oli Bagration. Nimi sille oli annettu Napoleonin sotien venäläisen jalkaväenkenraalin mukaan.
Operaatio Bagration alkaisi kesäkuussa. Miehiä tarvittiin paljon. Taistelut Suomen maaperällä piti saada loppumaan ja Suomen rintamilla taistelevat puna-armeijan sotilaat tärkeämpään tehtävään. Mutta miten?
Puna-armeijan yleisesikunta keksi keinot. Huhtikuun 18. päivänä se sai valmiiksi esityksen Suomeen suunnattavasta suurhyökkäyksestä. Se tehtäisiin Laatokan molemmin puolin. Pelkästään Karjalan kannakselle keskitettäisiin yli 200 000 miestä.
Josif Stalin hyväksyi suunnitelman. Suomi nujertuisi helposti – kuinkapas muuten. Saman tien vapautuisi kymmeniätuhansia puna-armeijan sotilaita operaatio Bagrationiin. Ja sehän taas avaisi onnistuessaan puna-armeijalle hyökkäystien kohti Berliiniä.
Vaan ei Suomea nujerrettukaan helposti. Se nähtiin kesällä 1944. Josif Stalin oli erehtynyt pahan kerran.
Lähteet: Edwin Linkomies: Vaikea aika; J.K. Paasikivi: Jatkosodan päiväkirjat; Martti Turtola: Poliittinen kehitys ennen suurhyökkäystä (Sotahistoriallinen aikakauskirja 13/1994).
