Karjalan kannaksen äidit evakossa – Näin sota-aikana yksihuoltajaksi jäänyt Martta sai lopulta oman kodin menetetyn talon tilalle

Jaa kaverilleTilaa Seura
Karjalan evakko
Suomalaisia Karjalan evakkoja evakkomatkalla. Myös Vaittisenmäen asukkaat tulivat rajan yli niin, että karjaa oli mukana. © Lehtikuva
Valtio korvasi luovutettuun Karjalaan jääneet rakennukset ja tilat evakoille. Toimittaja Hertta-Mari Kaukonen alkoi selvittää, miksi hänen yksinhuoltajamummonsa jäi silti vuosiksi ilman omaa kotia.

Minua on ihmetyttänyt jo vuosia sukuni tarina.

Mummoni Martta asui siskonsa Siirin kanssa Karjalan kannaksella Kivennavan Vehmaisten kylässä Vaittisenmäki-nimistä maalaistaloa, jonka he menettivät sota-aikana.

Kivennapa-nettisivun mukaan heidät on merkitty vuoden 1939 karttaan Vehmaisten kylän talon numero 40 ainoiksi omistajiksi.

Mutta kun sota tuli ja talo meni, tilalle ei tullutkaan uutta asuntoa.

Siiri muutti kotiapulaiseksi Helsinkiin. Martta-mummo asui aina vuoteen 1959 ”muiden nurkissa”, vaikka yleensä evakot majoitettiin toisten asumuksiin vain tilapäisesti.

Miksi ihmeessä?

Toimittaja Hertta-Mari Kaukosen isoäiti Martta

Toimittaja Hertta-Mari Kaukosen isoäiti Martta, Vaittisenmäki-sukutilan viimeisimpiä asukkaita Kivennavalla. Hertta-Mari Kaukosen kotialbumi

Siiri-isotäti

Siiri-isotäti. Hertta-Mari Kaukosen kotialbumi

Miehen hommia

Kun selvitän, mitä mahdollisuuksia ilman miestä elävillä naisilla on ollut hankkia uusi koti menetetyn tilalle, vaihtoehdot kuulostavat kovilta.

Taloja omistanut tai hallinnoinut siirtoväki oli oikeutettu tonttimaihin ensin vuoden 1940 pika-asutuslain ja vuonna 1945 voiman astuneen maanhankintalain mukaan.

Menetetystä tontista ja talosta sai korvaukseksi usein vain raivaamattoman maan ja talo piti rakentaa itse.

”Evakkoperheet pyrkivät mahdollisimman nopeasti siirtymään majoitustaloista omille tiloille. Erityisesti kylmien tilojen alueilla se oli usein pystymetsää, mitä siirtoväelle ja rintamamiehille lohkottiin. Kaikki piti tehdä itse. Kannot piti perata pois ja maa kuokkia”, ortodoksievakkojen sopeutumisprosessista väitöstutkimuksen tehnyt Heli Kananen sanoo.

Maanhankintalain nojalla oman maatilan saaneista evakkoperheistä enemmistö oli jo 1950-luvun alkuun tultaessa rakentanut itselleen pysyvän asunnon.

Fyysisesti kovaan raivaustyöhön ei ole pystynyt kovinkaan moni nainen ilman miehen apua, vaikka evakot saivat rakennustoimintaan halpaa lainaa.

Sotaleskien ja sotaorpojen osuus maanostolainoista onkin ollut ainoastaan yksi prosentti.

Vaittisenmäki-tilan talo

Karttaan on merkitty menetetty Vaittisenmäki-tilan talo. Kivennapa.fi

Kivennapa

Kivennapa kuvattuna vuonna 1941. OM-arkisto

Ei valmistaloja

Valmiita rakennuksia, esimerkiksi asevelitaloja oli tarjolla vähän.

”Heillä, jotka eivät maahankintalain mukaisia tiloja lunastaneet, oli vaihtoehtona muuttaa kaupunkiin tehdaspaikkakunnille. Kaupungissa asuvien asuintilanne oli pidempään huonompi kuin maaseudulla ja evakot saattoivat pahimmillaan asua jossain pihan perällä. Vielä 1950-luvun lopullakin oli asunto-ongelmia, sillä asunnoista oli huutava pula”, Kananen sanoo.

Piti siis muuttaa ahtaasti kaupunkiin, esimerkiksi alivuokra-asuntoon tai tuttujen koteihin maalle.

Mummoni päätyi jälkimmäiseen sen jälkeen, kun hänestä oli tullut sodan aikana yksinhuoltajaäiti.

Ulkorakennuksen pohjapiirros

Sukutilasta on säilynyt vain ulkorakennuksen pohjapiirros, ei ollenkaan päärakennuksen pohjapiirrosta. Tämä johtuu siitä, että talojen päärakennukset poltettiin talvisodan jälkeen. Hertta-Mari Kaukosen kotialbumi

Yksinhuoltajien maa

Lapsen kasvattaminen ilman miestä on ollut sota-ajan jälkeen yllättävän tavallista.

Yksinhuoltajaäitejä on ollut vuonna 1950 yhteensä 75 000.

Valtaosa heistä oli leskiä. Myös avioerojen määrä yli kolminkertaistui sotien jälkeen.
1940-luvulla avioliiton ulkopuolella syntyi vuosittain noin 5600 lasta eli noin kuusi prosenttia kaikista lapsista. Esimerkiksi vuonna 1948 au-lapsia oli vajaat 40 000, lähes yhtä paljon kuin sotaorpoja.

”Yleensä yksinhuoltajat ovat menneet naimisiin tai sukulaisten luokse asumaan. Moni nainen asui vuokralla ja oli tehtaassa töissä kaupungissa. Asutuksessa etusijalla ovat olleet siirtoväen perheet ja perheeksi ajateltiin miestä, naista ja lapsia”, historian väitöskirjatutkija Riku Kauhanen sanoo.

Toimittaja Hertta-Mari Kaukosen Martta-mummo

Toimittaja Hertta-Mari Kaukosen Martta-mummo (alhaalla oikealla) osallistumassa kotitalouskurssille Kivennavan Vehmaisissa. Hertta-Mari Kaukosen kotialbumi

Hermot kireällä

Suomessa oli sotien jälkeen 3,5 miljoonaa asukasta. Yhtäkkiä piti 420 000 ihmistä sijoittaa uusiin koteihin.

Ahtaiden olojen takia evakoihin ei jaksettu aina suhtautua ystävällisesti. Tässä tilanteessa mummoni on ollut vuodesta 1939 vuoteen 1940 asuessaan vieraiden ihmisten talossa Anttolassa ja vielä sen jälkeenkin Pälkäneellä.

En koskaan pystynyt kysymään mummoltani evakkoajasta, sillä hän on kuollut ennen syntymääni.

Pystynkin seuraamaan hänen vaiheitaan vain Siirtokarjalaisten tie -kirjan haastattelun ja perimätiedon perusteella.

Mummoni ei saanut omaa kokonaista kotia vuosina 1940—1942, kun hän pääsi muuttamaan Anttolasta sukulaisten kanssa Pälkäneen Epaalaan ensimmäistä kertaa.

Ei myöskään vuonna 1944, kun mummoni joutui jättämään kotitilansa Kivennavalla lopullisesti.

Kansikantien asunto

Hertta-Mari Kaukosen kotialbumi

Pälkäneen Kansikantien asunto

Pälkäneen Kansikantien asunto oli vaatimaton, mutta tunnelmallinen. Hertta-Mari Kaukosen kotialbumi

Kansikantien asuntoon kuului myös ulkorakennus

Kansikantien asuntoon kuului myös ulkorakennus, jossa oli sauna ja varasto. Hertta-Mari Kaukosen kotialbumi

Talollisen tytär

Mummoni henkilötiedoissa luki, että hän oli talollisen tytär. Hänet sijoitettiin Pälkäneen Epaalaan ensin väliaikaisasuntoon ja sen jälkeen omakotitalon yläkertaan, jossa myös siskonpojan kuusilapsinen perhe asui. Kuten myös mummon Juho-eno ja Anna-sisko.

Lopulta kirvesmiehenä työskennellyt siskonpoika rakensi vuonna 1959 mummolleni omakotitalon Epaalan Kansikantielle.

Sodan jälkeen koko suvun yhteisasuminen on ollut aika tavallista. Mutta miksi oman talon saaminen kesti yli kymmenen vuotta?

Valtio korvasi menetetyn omaisuuden siirtoväelle rahana ja obligaatioina.

Suvussani on arveltu, että pelkistä naisista koostuvat perheet eivät saanet samalla tavalla korvauksia kuin ydinperheet tai eivät niitä edes samalla tavalla hakeneet.

Se ei pidä paikkaansa: laki on ollut kaikille sama.

Käytännössä omaisuus on voinut ilman talon rakentamista kyllä jäädä menetettyä pienemmäksi.

Kansallisarkistossa on säilynyt evakkojen korvausasiakirjoja. Niiden mukaan naiset ovat hakeneet korvauksia siinä kuin miehetkin.

Juho Tanelinpoika

Juho Tanelinpoika kuvattuna Vaittisenmäki-sukutilan edessä. Hertta-Mari Kaukosen kotialbumi

Kolmen kuun vuokra

Arkiston tilillepanokuiteista näkyy, että mummoni ja isotätini Siiri ovat saaneet omaisuuskorvauksena 11 965 markkaa syyskuussa 1957, 13 vuotta talon menetyksen jälkeen.

Karjalan evakoille maksettiin korvauksia ensin talvisodan ja jatkosodan jälkeen.
Vuonna 1955 säädettiin lisäkorvauslaki, joka toi osalle evakoista lisää rahaa. Tuo löytämäni kuitti oli tästä lisäkorvausvaiheesta.

”Korvaussummaa ei voi tarkasti muuttaa nykyrahaksi, vaan sitä kannattaa verrata ostovoimaan, sillä rahanarvo on ollut niin pientä. Talon rakennuttaminen on ollut kallista”, historian emeritusprofessori Ilkka Nummela sanoo.

Vuonna 1944 sorvaajan kuukausipalkka on ollut 5000 markkaa ja helsinkiläisen 38,5 -neliöisen asunnon vuokra 3810 markkaa kuussa.

12 000 tuhatta on siis voinut mennä kolmessa kuukaudessa kaupunkilaisasunnon vuokraan.

Navetta, riihet ja ladot

Tilaan Mikkelissä sijaitsevat korvauspaperit nähtäväkseni, jotta saisin tietää koko mummoni korvaussumman.

Paperien saamisessa on ongelmia. Mummoni ja Siiri-isotädin korvauspapereista löytyy vain lisäkorvausanomus, ei varsinaista korvausanomusta 1940-luvulta.

Anomus löytyy lopulta Anna-siskon nimellä, joka on kirjoitettu Anniksi.

Käy ilmi, että mummoni ja Siiri-isotäti eivät olekaan omistaneet kokonaan Kivennavan Vehmaisissa sijainnutta tilaa. Yksi osa siitä on kuulunut luonnollisesti kolmannelle, naimisissa olevalle Anna-siskolle.

Paikan päällä Mikkelissä tulee vastaan yllätys.

Sukuni menettämä talo on korvausanomuksen mukaan kuulunut isoäitini isoisä Tanelin perikunnalle, jonka perilliset eli mummoni ja hänen sisarensa ja mummon täti ja mummon eno ovat muodostaneet yhtymän maataloustoiminnan harjoittamista varten.

Perillisiä on ollut useita, vaikka ihan kaikki eivät olekaan asuneet tilalla. Mummoni on saanut yhdeksäsosan tilan korvauksista.

Ymmärrän vihdoin, miksi mummoni korvaussumma on jäänyt vaatimattomaksi. Hän ei olekaan asunut Siiri-siskonsa kanssa Kivennavan tilalla ennen sotia kahdestaan, vaan talossa on asunut vaikka kuinka paljon muitakin sukulaisia.

Martta Paavontytär

Kutojana työskennellyt Martta Paavontytär kuvattuna ilmeisesti kotinsa edustalla. Hertta-Mari Kaukosen kotialbumi

50 000 markkaa

Vaittisenmäki-nimisen tilan koko korvaussumma on ollut talvisodan jälkeen 106 000 vanhaa markkaa, jonka suku on käyttänyt mitä ilmeisimmin uuden talon rakentamiseen talvisodassa palaneen rakennuksen tilalle.

Jatkosodan jälkeen juuri valmistunut talo on menetetty uudelleen ja siitä on saatu korvaukseksi 465 700 markkaa, koska korvaussummia on nostettu uuden lain tullessa.

Mummoni osuus tästä on ollut papereiden mukaan 51 744 markkaa, jonka hän on saanut vuonna 1946. Lisäksi mummoni on saanut lisäkorvaukset eli noin 12 000 markkaa. Koko korvaussumma on ollut siis 63709 markkaa, joka on ollut Tilastokeskuksen rahanarvokertoimen mukaan vain noin 4400 euron arvoinen.

Runsas vuosi lisäkorvauksen maksamisen jälkeen vuonna 1959 siskonpoika on rakentanut mummolleni kahden kamarin omakotitalon Pälkäneelle. Vaikuttaa siltä, että korvauksen jälkeen maksettu lisäkorvaus on vihdoin mahdollistanut vaatimattoman talon rakentamisen.

”1940-luvulla rakennustarvikkeista on ollut pulaa ja rakennuslupiin pitkät jonot”, historian tutkija Antti Malinen sanoo.

Se selittää osaltaan odottamista.

korvaushakemus ja korvaussumma

Osa korvaushakemuksesta on kirjoitettu erillisille lapuille käsin. Tiedot ovat hyvin yksityiskohtaisia. Korvaussummat olivat hyvin pieniä nykyrahassa. Hertta-Mari Kaukosen kotialbumi

Mummon mökki

Kun Martta-mummoni kuoli vuonna 1978, Pälkäneen Kansikantien asunto meni myyntiin suvun ulkopuolelle. Talo tuli uudelleen myyntiin vuoden 2017 kesällä.

Silloin kahden kamarin, keittiön sekä ulkosaunan ja ulkohuussin käsittävää puulämmitteistä, vesiputketonta omakotitaloa myytin kesämökkinä, koska se ei enää vastaa nykyaikana talviasuttavaa taloa.

Myyntitekstissä lukee osuvasti ”mummonmökki”. Mökin pyyntihinta oli 34 000 euroa.

Mummoni eli talossaan, kunnes muutti vanhainkotiin.

Mummonmökkiin muutti vanhoilla päivillään Helsingistä myös Siiri, jolloin sisarukset asuivat taas yhdessä, kuten aikanaan Kivennavalla.

Ympyrä oli sulkeutunut.

Korvauspaperit vievät aikamatkalle mummolaan

Hakemuspapereita ja niihin kuuluvia päätöksiä on yli sata sivua.

Mukana on säilynyt ulkorakennusten pohjapiirros ja luettelo: 84-neliöisen vuonna 1890 rakennetun päärakennuksen pihapiiriin on kuulunut aitta, ulkokellari, kaivo, viljankuivausriihi, navetta, sauna, sikala, talli ja latoja.

Korvauspaperit avaavat minulle aikamatkan mummolaan.

Mummoni nukkui lattialla patjalla tai rautasängyssä lapsensänky vieressään. Toisessa aikuisen sängyssä on nukkunut varmaankin hänen siskonsa Siiri. Kolmannessa ehkä heidän enonsa Juho. Talossa on asunut myös Anna-siskon kolmelapsinen perhe, joten osan on pitänyt nukkua pelkillä patjoilla siskonpedissä.

Lattiaa koristivat kuusi räsymattoa, pöytiä kaksi pöytäliinaa ja ikkunoita reunustivat verhot. Hyllyssä 40 kirjaa, osa niistä kansakoulukirjoja. Mummoni harrastikin lukemista ja käsitöitä.

Talon arvotavaroiksi on merkitty antiikkihyllyt, kaksi kelloa, kultasormus ja hopeasormus. Mummoni pukeutui leninkiin, hameeseen ja puseroon tai hiihtohousuihin. Taloon jäi yhteensä 10 paria sukkia. Jalassaan mummolla oli joko korvikekengät, puolikengät tai monot.

Keittiössä tuoksui leipä, jota nostettiin tarjolle leipälapioilla. Päälle kirnuttiin voi. Kahvit jauhettiin kahvimyllyssä ja paahdettiin paahtimossa. Osattiin valmistaa jopa jäätelöä omalla myllyllä, vaikka sähköjä ei ollut. Valo tuli tupaan öljylampuista, karbiidilampusta ja kynttilöistä.

Pelloilla viljeltiin perunaa, heinää, vehnää, kauraa, pellavaa ja hamppua. Maata oli yhteensä 20 hehtaaria ja peltojen multavuus hyvä.

Puutarhassa kasvoi 18 omenapuuta, marjapensaita oli kymmenen. Vadelmista ja omenoista keitettiin hilloa, jotka säilöttiin purkkeihin.

Peltotöissä auttoi 15-vuotias hevonen ja useita työkoneita. Maitoa saatiin kahdelta lypsävältä lehmältä, joilla oli kaksi vasikkaa – 20 kiloa vasikanlihaakin jäi rajan taakse. Kuusi kanaa muni ja sikalassa röhki yksi sika.

Mummoni työvälineet, kangaspuutkin jäivät rajan taakse.

Lähteet: Antti Malinen, Tuomo Tamminen: Jälleenrakentajien lapset, Erkki Laitinen (toim.): Rintamalta raivioille – sodanjälkeinen asutustoiminta 50 vuotta, Heli Kanasen väitöstutkimus: Kontrolloitu sopeutuminen: ortodoksinen siirtoväki sotien jälkeisessä Ylä-Savossa (1946—1959), Maatalousministeriön asutustilasto 1948—1950, Siirtokarjalaisten tie -osoitehakemisto. Pirkko Kanervo, Terhi Kivistö & Olli Kleemola (toim.): Karjalani, Karjalani, maani ja maailmani ja Kauko Ilonen: Kivennapa kylästä kylään.

Journalistisen kulttuurin edistämissäätiö on tukenut artikkelin kirjoittamista.

X