Evakkopojan koti jäi Laatokan Karjalaan – Armoton pommikoneiden jyly säestää Erkki Pellikan, 81, varhaisinta lapsuusmuistoa
Alle kouluikäisenä Erkki Pellikka pakeni pommitusta itärajalla ja oli vähällä joutua sotalapseksi. Yksin Tornion kaduille päivähoitoon jätetty lapsi kasvoi lopulta isovanhempien huomassa.
Erkki Pellikka teki sotilasuran ja sai neljä lasta. Nykyisin hän asuu Kauhavalla, lähellä Kortesjärveä, mihin hän lapsuudessaan päätyi evakkomummonsa ja -ukkinsa hoiviin.
”Pommikoneita lentää yläpuolellamme, ja heittäydymme heinikkoon suojaan.”
Tämä on Erkki Pellikan, 81, varhaisin lapsuusmuisto.
Koti jäi Laatokan Karjalaan jo toisen kerran
On alkusyksy 1944, ja Suomen armeija on joutunut vetäytymään Laatokan Karjalasta. Erkin perhe on monien muiden tavoin paennut kotoa. Perheen koti on Uukuniemen Parikan kylässä. Pommituksen sattuessa he ovat evakossa jossakin Lappeenrannan lähellä.
Erkki on alle 3-vuotias, syntynyt 1.2.1942. Useimmiten ihmisellä ei ole mitään tilannemuistoja noin varhaisesta lapsuudesta, mutta poikkeuksellisen voimakkaita tapahtumia voi muistaa. Luultavasti pelko ja kauhu saivat pommituksen painumaan Erkin mieleen.
Erkin äidin perheelle evakkoon lähtö on jo toinen. Perhe pakeni sotaa ensimmäisen kerran vuonna 1939 talvisodan syttyessä, mutta palasi toiveikkaana välirauhan aikana. Tuon ensimmäisen evakossa olon aikana Erkki syntyi Keski-Pohjanmaalla Nivalan Maliskylässä.
Perheeseen kuuluvat Erkin mummo Olga Berg, ukki Enok Berg sekä heidän viisi 10–25-vuotiasta lastaan. Erkin äiti Helga on heistä vanhin – ainoa, jolla on jo oma lapsi. Hän on Erkin kokeman ilmapommituksen aikana todennäköisesti sotarintamalla lottana. Myös Erkin isä ja ukki ovat rintamalla.
”Poikaa ei anneta Ruotsiin”
Perhe onneksi selviytyi pommituksesta vammoitta. Mutta sitten pieni Erkki vietiin läheiselle Luumäen kokoontumispaikalle odottamaan, että hänet lähetettäisiin juna- ja laivakyydillä sotalapseksi Ruotsiin. Tuohon aikana monissa suomalaisperheissä ajateltiin, että lapsille olisi parasta, jos he pääsisivät Ruotsiin sotaa turvaan.
Erkki ei muista eikä tiedä, kuka hänet saattoi kokoontumispaikalle ja oliko hän siellä yötä. Hänelle on vain kerrottu, että hänen poissa ollessaan ukki palasi rintamalta.
”Vuonna 1898 syntynyt ukkini palveli jääkäriupseeri Nikke Pärmin pataljoonassa Karhumäen suunnalla talousaliupseerina. Jatkosodan lopulla hänen kaltaisiaan vanhempia miehiä kotiutettiin iän perusteella”, Erkki kertoo.
Kun ukki kuuli, mihin Erkki oli viety hän totesi: poikaa ei anneta Ruotsiin. Ja niin ukki käski 14-vuotiasta Irma-tytärtään, Erkin tätiä, hakemaan pojan pois.
Kokoontumispaikalla Erkki istui nurkassa yksin sulkeutuneen ja onnettoman näköisenä. Kun hän näki tätinsä, hänen ilmeensä kirkastui. Näin täti on Erkille jälkeenpäin kertonut.
”Usein olen miettinyt, miten olisi elämä mennyt, jos olisin ollut Ruotsiin lähtijöiden joukossa”, Erkki kertoo puolisonsa Sirpa Nukalan puhtaaksikirjoittamassa omakustannekirjassa Elämän matkalla pikkupoikana ja rajamiehenä (2019).
Äiti vei Tornioon
Lappeenrannan seudulta perhe päätyi ilmeisesti junalla Pohjanmaalle, ensimmäiseksi Ruotasen taloon Oulun läänin Pyhäsalmelle. Nykyisin tuo kahden talon pihapiiri on kaivosmuseona.
Alueelle alettiin rakentaa vuonna 1959 Pyhäsalmen kaivosta, josta tuli Euroopan syvin perusmetallikaivos. Sen maanalainen toiminta loppui 2022.
”Muistan, kuinka Ruotasen pihassa minua potkaisi hevonen, kun olin mennyt sen mahan alle. Toinen muisto on se, kun Irma-täti vei minut läheiselle koululle rokotukseen, ja huusin kovaa, kun minua pistettiin”, Erkki kertoo.
”Sitten äiti haki minut Ruotasesta ja vei Tornioon.”
Elettiin vuotta 1946, ja olot Suomessa olivat sodan jäljiltä melko sekavat.
Erkin isä ja äiti eivät olleet enää yhdessä, eikä isä osallistunut koskaan Erkin elämään. Erkin äiti oli saanut työpaikan ravintolasta, jonka omisti ukin talvisodan ensimmäisenä päivänä kaatuneen veljen leski.
Torniossa 4-vuotias Erkki eleli päivät melko lailla oman onnensa nojassa.
”Päivähoitoni oli järjestetty niin, että nälän tullessa menin päivällä ravintolaan äidin luo syömään. Muuten käveleskelin päivät kaupungilla”, Erkki kertoo.
Tätä jatkui pari vuotta. Perhe asui äidin työpaikan lähellä sijainneen rintamamiestalon yhdessä huoneessa.
”Siellä oli sähkölevy, jolla keitettiin ruokaa. Muistan sen, sillä äitini ollessa kipeänä yritin lapsena keittää sillä ruokaa. Muistan myös isot lumipenkat talon ympärillä.”
Mutta ei Erkki muista varsinaisesti pelänneensä yksin kaupungilla. Rajakaupunki Tornio tuntui pikemminkin jännältä paikalta.
Erkki oppi omatoimiseksi. Kerran hän otti ravintolan kassasta rahaa ja meni parturiin.
”Luulin, että kassasta saa myös ottaa, kun olin nähnyt sinne rahaa laitettavan.”
Ja kävi kerran niinkin, että itärajalta saapunut pikkupoika ylitti yksin Suomen läntisen valtionrajan: käveli siltaa pitkin ostoksille Haaparantaan Ruotsin puolelle. Ei siis joutunut sotalapseksi, mutta kävi länsinaapurissa kumminkin. Näytti rajalla äidiltään ottamaansa passia. Osti lelulentokoneen, ilmapallon ja purukumia.
”Takaisin äidin työpaikalle päästyäni näytin innoissani, mitä olin ostanut. Ihmettelin, kun päänsilitysten sijaan sain pelkkiä moitteita.”
Hyppy liikkuvasta junasta
Eräänä kevätpäivänä vuonna 1948, Erkin ollessa 6-vuotias, äiti totesi: ”Nyt lähdetään Kortesjärvelle.”
Erkin ukki ja mummo – tuolloin 50- ja 49-vuotiaat – olivat päätyneet evakkomatkallaan tähän eteläpohjalaiseen pitäjään. He asuivat vielä tilapäisesti kanttorin talossa, mutta tiedossa oli, että heille luovutettaisiin pian paikkakunnalta peltomaata ja talonpaikka sekä metsäpalsta.
Tornion juna-asemalla Erkille ja hänen äidilleen kerrottiin, että juna ei saisi pysähtyä vaan ainoastaan hidastaisi Kortesjärveä lähimmällä Voltin asemalla. Niinpä heidän pitäisi hypätä junasta vauhdissa. Kävi sitten niin, että koska pimeässä asemien nimiä oli vaikea erottaa, kaksikko hyppäsi vahingossa jo Pedersören Kolpissa.
”Onneksi löysimme lähistöltä ratavartijan mökin, jonka ovi avattiin kolkuttajille. Mökissä vietimme loppuyön, kunnes aamulla pääsimme postijunan kyydillä Voltin asemalle. Voltin matkustajakodissa äiti joi kahvit, minä sain teetä ja söimme voipullan puoliksi. Postiauto vei meidät loput kahdeksantoista kilometriä Kortesjärvelle.”
Perillä Kortesjärvellä Erkki ja hänen äitinsä pääsivät asumaan kanttorin taloon, kunnes jonkin ajan kuluttua äiti sanoi lähtevänsä takaisin Tornioon mutta tulevansa pian Erkkiä hakemaan.
”Eipä ole vieläkään tullut, vaikka on Tampereen Kalevankankaalla ollut pian 30 vuotta tuhkattuna”, Erkki kertoo kirjassaan.
Erkki kertoo, että hänen äidillään oli elämänhallinnan ongelmia. Hän arvelee myös, etteivät ukki ja mummo enää halunneet päästääkään häntä menemään sitten, kun hän oli aloittanut koulun.
Aikuiseksi Erkin kasvattivat ukki ja mummo uudella kotitilalla, jolle rakennettiin ensimmäiseksi sauna. Talon valmistumiseen asti heitä asui saunassa ja sen vintillä viisi henkeä, sillä ukin ja mummon kaksi nuorimmaista lasta, Irma ja Reino, asuivat vielä kotona.
Takaisin itärajalle
Paikkakunnalla kaikki eivät hyväksyneet Karjalan evakkoja, mutta Erkkiä ei kiusattu.
”Luulen, että sain arvostusta, koska olin niin kova hiihtämään. Voitin 11-vuotiaana Kortesjärven kansakoulujen väliset hiihtokilpailut.”
Opettaja kannusti Erkkiä jatkamaan kansakoulusta oppikouluun Evijärvelle, mutta pitkän koulumatkan takia Erkki pystyi käymään oppikoulua vain vuoden. Alaikäisenä hän työskenteli muun muassa ojankaivajana.
Armeijan jälkeen hän kuuli eräältä kortesjärveläiseltä mieheltä työstä rajavartijana itärajalla. Se kiinnosti heti.
Ja niin vuonna 1961 Erkki päätyi valvomaan Suomen itäistä rajaa, jonka yli lentäneitä pommikoneita hän oli pikkulapsena paennut.
Erkki tosin palveli pohjoisessa Kuhmon suunnalla, kaukana suvun Uukuniemellä sijainneista maista.
Työ sisälsi partioretkiä metsäkämpille, joilla yövyttiin. Jos rajan tuntumasta löytyi joku ihminen harhailemasta, hänet luovutettiin suojelupoliisille tutkittavaksi. Erkin kanssa rajaa vartioi saksanpaimenkoira Tero.
Mukavaa oli myös se, että työn lomassa sai metsästää ja kalastaa – mutta rajavyöhykkeellä pelkästään kalastaa. Kun Neuvostoliiton rajavartijoita näkyi, heitä piti tervehtiä, mutta puhua ei saanut.
”Mikään paikka ei ole koti”
Erkki työskenteli rajalla viisi vuotta. Myöhemmin hän tentti keskikoulun oppimäärän, suoritti Lappeenrannan päällystöopiston ja toimi Tampereen seudulla puolustusvoimien palveluksessa eläkkeelle saakka. Hän sai myös neljä lasta.
Liitto päättyi kuitenkin eroon ja Erkki palasi joksikin aikaa Tornioon, sitten Kortesjärvelle, missä hän muun muassa kunnosti ukin rakentamaa taloa. Nyt hän on asunut pidemmän aikaa Kauhavalla.
Erkki kertoo, että evakkomenneisyys on tehnyt rauhattomaksi.
”Mikään paikka ei ole oikein koti. Näin se on.”
Sodanjälkeisinä vuosikymmeninä Kortesjärveltä tehtiin ryhmämatkoja rajantakaiseen Karjalaan. Erkki ei osallistunut noille matkoille, mutta Irma kävi katsomassa vanhoja kotikontuja. Ukin rakentama Rinteelän tila sijaitsi nyt niin lähellä valtionrajaa, että sinne pääsi vain jalan ja poikkeusluvalla.
Irman kertoman mukaan talosta oli jäljellä enää vähän kivijalkaa. Ilmeisesti taloa ei ollut kuitenkaan poltettu. Neuvostoliittolaiset purkivat ja siirsivät taloja sodan jälkeen.
Joka paikassa kasvoi vain heinää.
Juttua on korjattu maanantaina 18. päivä joulukuuta. Karjalan Kannas on korjattu Laatokan Karjalaksi.
Juttua on muokattu 21.12. ja lisätty tieto: Jutun kirjoittaja on sukua Erkki Pellikalle.
Uukuniemi – kunta, josta jäi vain rippeet
Itärajan taakse jääneestä Karjalasta joutui talvi- ja jatkosotien seurauksena evakkoon yhteensä yli 400 000 ihmistä.
Uukuniemeläisiä heistä oli yli 4000. Vuonna 1938 Uukuniemellä oli 5618 asukasta, joten kunnan asukkaista suurin osa joutui pakenemaan.
Uukuniemen sotia edeltäneestä pinta-alasta Suomelle jäi vain reilu neljännes.
Uukuniemen naapurikuntia ennen talvisotaa olivat Kesälahti, Kitee, Ruskeala, Sortavalan maalaiskunta, Jaakkima ja Saari.
Vuonna 2005 Uukuniemi liitettiin Parikkalaan.