Äänislinna toimi vain muutaman vuoden Itä-Karjalan pääkaupunkina – Unelma Suur-Suomesta kariutui kesällä 1944, kun puna-armeijan valtasi Petroskoin
Huolestuttavia uutisia levisi pitkin Suomen sotavuotta 1943. Ei ollutkaan varmaa, että suomalaiset saisivat pitää Neuvostoliitolle kuuluvan rajantakaisen Itä-Karjalan ja sen pääkaupungin, jotka he olivat miehittäneet jatkosodan syksyllä vuonna 1941.
Isä ja poika kävelyllä Äänislinnan tyypillisillä pitkistä lankuista tehdyillä ”kävelykaduilla”.
Heti syksyn 1941 taistelujen jälkeen uuden nimen saanut Itä-Karjalan pääkaupunki Äänislinna oli villiä itää. Suomalaiset valloitusjoukot losauttivat panssarintorjuntatykillä reiän tuhansien litrojen vodkasammioon. Viina teki taisteluista muutenkin sekopäiset miehet arvaamattomiksi.
Vaarallisia olivat myös Tiltun mäen koiratarhan sadat tappamaan koulutetut rottweilerit. Lähtiessään venäläiset olivat päästäneet ne vapaiksi.
Asukkaita oli ennen suomalaisten tuloa evakuoitu proomuilla yli Äänisjärven. Kodit oli jätetty kylmilleen, ja lattioilla lojui kaikkea mahdollista. Jossakin keittiössä jökötti hellalle jäänyt kattila puolillaan sinertynyttä ja kylmennyttä puuroa.
Kiire oli tullut.
”Itke en lemmen tähden…”
Äänislinnaksi kastetussa Petroskoissa otti johdon käsiinsä Itä-Karjalan suomalainen sotilashallinto. Sille lankesi vastuu kurista ja järjestyksestä.
Kasvatus- ja valistustyön aloitti sotilashallinnon alainen Aunuksen radio. Karjalainen ja vepsäläinen väestö piti saada luottamaan siihen valoisaan tulevaisuuteen, mikä heitä odotti, kun Itä-Karjala liitettäisiin lopullisesti Suomeen.
Aunuksen radion väestöohjelmista vastasi luutnantti Aimo Turunen. Radiossa ei saanut sanoa suomalaisten joukkojen vallanneen Äänislinnan. Suomen pojat olivat vapauttaneet sen niin kuin koko Itä-Karjalan. Sana ”miehitys” oli täysin kielletty.
Varsin kauan sai kuitenkin käyttää sanaa keskitysleiri. Piikkilanka-aitojen taakse oli Äänislinnassa eristetty epäkansallinen, lähinnä venäläinen monituhatpäinen väestö. Vähitellen alkoi käydä selväksi, millaisia saksalaiset keskitysleirit olivat. Tilalle tulikin sana ”siirtoleiri”.
Aunuksen radio vastasi myös rintamajermujen toiveisiin. Äänilevyjä soitettiin pitkin päivää. Toivotuimpia olivat Itke en lemmen tähden, Eldankajärven jää ja Elämää juoksuhaudoissa. Ne vastasivat myös ohjelmapäällikkö Pekka Tiilikaisen musiikkimakua.
Hieman runsas vuosikymmen myöhemmin Tiilikainen toimi radion pääselostajana Helsingin olympiakisoissa.
Opiskelua sormea osoittamalla
Koulutyö alkoi, mutta puiset koulutalot olivat talvisaikaan kylmiä. Pojilla oli päässään venäläiset piippalakit, tytöillä monta huivia pään ja kaulan ympärillä ja kaikilla jalassaan isän tai äidin valtavan suuret huopatossut.
Vepsäläiskylissä aloitti opettajan työnsä oululainen Erkki Tuomikoski. Koulutalon hataraseinäinen käymälä oli keskellä rakennusta, johon leviävä haju oli Tuomikosken mukaan aivan iljettävä.
Aluksi opeteltiin suomen sanoja. Kun Tuomikoski osoitti sormella alaspäin ja sanoi ”lattia”, oppilaat toistivat sanan yhteen ääneen. Samoin jatkettiin: sormella ylöspäin ja ”katto”, viittaus sivulle ja ”seinä” tai ”ikkuna”, sormella viittaus itseen ja ”tyttö tai poika.”
Naapuripirtin 18-vuotiaalta tytöltä Tuomikoski kyseli tulkin avulla: ”Luettiinko teillä venäläisessä koulussa uskontoa?”
”Ei luettu.”
”Uskotko että Jumala on olemassa?”
”En usko, eihän kukaan ole nähnyt häntä.”
Äänislinnassa aloitti vähitellen toimintansa suomalainen yhteislyseo. Rehtori Yrjö Uotilan päämäärä oli selvä: ”Me kasvatamme tässä koulussa uutta suomenkielistä sivistyneistöä.”
Miesopettajien komentohihnassa oli iso valkoinen ja vihreän kehyksen reunustama S-kirjain. Se oli Akateemisen Karjala-Seuran merkki. Seuran jäsenet olivat jatkosodassa Suur-Suomi-aatteen vakaita kannattajia. Jos he eivät enää voineet luoda Kalevalaa, he voisivat noukkia suomenheimoiset kansat turvaan slaavilaisten kansojen merestä.
Ja sehän onnistuisi, jos rajat pidettäisiin asevoimin kyllin kaukana.
Keväisessä illanvietossaan yhteislyseon oppilaat olivat lausuneet Yrjö Jylhän runon: ”Suur Äänisjärvi jo jäänsä särki, nyt Marskin armeija rynnistää, kuin keihäs se iskee ja keihään kärki, on joukkomme nuori ja huimapää…”
Koulutalo oli Äänislinnan korkein rakennus. Muuten katujen reunamilla vuorotteli matalia, ruskeahkoja ja ränsistyneitä, mutta myös räikeän sinisiä ja vihreitä hirsirakennuksia.
Viinaa riitti ja naisia
Siirtoleirien naiset vetivät puoleensa suomalaisia naisenkipeitä sotilaita. Leireistä pääsi vähitellen liikkumaan vapaasti, ja suhteita syntyi.
Aunuksen ryhmän sotilasjohto laati käskykirjeen. Sen mukaan alkoholijuomien tyrkyttäminen paikallisille naisille oli sotatoimialueella lopetettava. Niiden nauttiminen miesten ja naisten kesken oli rangaistava teko.
Metsätyöleireihin oli siirtoleireistä siirretty riuskoja nuoria naisia. Juhannuksena 1943 tehtiin yllätystarkastus Kutísman leirille, missä viinaa riitti ja naisia. Toimistosta löytyi 43 tyhjää viinapulloa, joiden pinnat olivat pölystä puhtaat.
Väkeviä sai iltaisin ostaa Äänislinnan kaduilla. Käräytetty oli jopa ryhmä Laguksen jääkäreitä, jotka tislasivat pontikkaa keskuskasarmin ruokalan ullakolla.
Paikalliset naiset synnyttivät suomalaisten sotilaiden lapsia. Naisia houkuttelivat raha ja ruoka, mutta myös katteettomat lupaukset. Lasten isät lupasivat ottaa vaimokseen ja viedä Suomeen, missä elämä olisi pelkkää ruusuilla tanssimista.
Moni lähti, vielä useampi pettyi.
Vuoden 1943 tammikuussa Äänislinnan suurimmilla siirtoleireillä levisi vaatetäiden aiheuttama pilkkukuume. Niinpä Viipurista saapui junalla kolme täisaunoitusjoukkuetta, jotka etenivät talo talolta. Vaattet piti kuumakäsitellä, mutta ihmiset piilottelivat niitä peläten, että vaatteet varastetaan.
Äänisniemellä suomalainen terveyssisar Helena Mäkikylä tarkasti apulaisineen yhden 400 asukkaan kylän päivässä. Heti talojen ulko-ovella hän kajautti sotahuudon ”Kaikilta paidat pois” – ja siitä se alkoi.
Nuoret suomalaiset terveyssisaret kiertelivät eri kylissä ja saivat kuulla yhtä ja toista hätkähdyttävää. Äideiltä saattoi jäädä henkiin vain puolet synnyttämistään reilusti yli kymmenestä lapsesta.
Lasten terveystilanne oli kuitenkin hyvä loppuvuodesta 1943. Lääkintäkomentaja Aarne Vallen mukaan nälkiintyneet, ryysyiset ja syyhyiset lapset olivat kadonneet.
”Tappion lietsontaa!”
Huolestuttavia uutisia tuli vuoden 1943 alkupuolella. Saksalaisen kenraalieversti Pauluksen armeija oli antautunut puna-armeijalle Stalingradissa. Puoli miljoonaa miestä oli kaatunut, satatuhatta joutunut vangiksi.
Pekka Tiilikaisen huoneessa Aunuksen radiossa keskusteltiin kiivaasti:
”Voimmeko enää uskoa Saksan voittoon? Ja sen myötä omaamme?”
”En halua olla pessimisti, mutta evakuointisuunitelmia on ruvettava laatimaan.”
”Tappion lietsontaa! Me olemme tulleet tänne ja täällä pysymme!”
Heinäkuussa länsiliittoutuneet nousivat maihin Sisiliassa. Suomen saksalaiset aseveljet alkoivat olla yhä ahtaammalla.
Marras-joulukuun taitteessa Yhdysvallat, Iso-Britannia ja Neuvostoliitto pitivät kokouksen Teheranissa. Sieltä kiiri Neuvostoliiton johtajan Josif Stalinin synkkä viesti: Suomen on antauduttuva ehdoitta.
Vuoden 1943 hyviä uutisia oli Itä-Karjalan parantunut ruokatilanne. Paikalliset saisivat omaa maata viljeltäväksi, ja sadon he saisivat pitää itse. Halukkaita ilmaantui runsaasti. Yhä useammilla oma vilja ja oma peruna riittivät jo koko talveksi.
Muisto vain oli enää paha nälkätalvi 1942. Silloin oli syöty pääosin lanttua – jäätynyttä lanttua.
Lue myös: Petroskoin vakoojakoulun venäläisagentit tuottivat suomalaisille pettymyksiä
Viimeinen juna Äänislinnasta lähti heinäkuussa 1944
Neuvostoliiton suurhyökkäys Karjalan kannaksella alkoi kesäkuun 9. päivänä 1944. Syvärin rintama murtui vajaa pari viikkoa myöhemmin. Puna-armeijan kärkijoukot lähestyivät Äänislinnaa.
Äänislinnan asemalta lähti junia kohti Suomen rajaa. Ne olivat täynnä sotakalustoa ja Itä-Karjalan sotilashallinnon väkeä, mutta myös paikallista Suomeen haluavaa väestöä.
Suomalaisiin kiintyneet itäkarjalaiset järjestivät lähtöjumalanpalveluksia: ”Jumalaizeni, Spaasazeni kallis, olethan sinä Suomen jumal, auta lapsiidas, auta viel tämä kerdu.”
Lääkintäkomentaja Aarne Vallen mukaan suurempaa vihamielisyyttä suomalaisia kohtaan ei esiintynyt edes Äänisniemen yli 14 000 hengen venäläisväestössä.
Viimeinen juna Äänislinnasta kohti Suomea lähti heinäkuun 27. päivän iltana. Sen jälkeen lähti vielä kiskoja myöten radanrikkoja. Ratakiskot repeytyivät irti, ja ratapölkkyjä lojui pitkin ja poikin.
Unelma Suur-Suomesta oli ohi.
Lähteet: Antti Laine: Suur-Suomen kahdet kasvot; Antero Raevuori: Pykälä 58.1 – Stalinin pitkä käsi; Gunnar Rosén: Suomalaisina Itä-Karjalassa; Erkki Tuomikoski: Rakensimne Baabelin tornia.
