”Isä oli kuin enkeli” – Aira Samulin oli vain 14-vuotias, kun haki tarkka-ampujan luotiin kaatuneen isänsä ruumiin joukkosidontapaikalta
Seuran arkistoista: Aira Samulin palasi 70 vuoden jälkeen jatkosodan aikaiselle sotatantereelle Lappeenrannan Nuijamaalle. Oli aika saattaa surutyö päätökseen. Reportaasi on julkaistu ensi kerran Seurassa 48/11.
Viimeinen kuva Aira Samulinin isästä on perhepotretti. Airan (vasemmalla) lisäksi kuvassa ovat isä Viktor, äiti Anna-Liisa ja pikkusisko Inkeri.
On syksy 2011. Siitä on kulunut yli 70 vuotta. Aira Samulin nojaa rajavyöhykkeellä piikkilanka-aidan tolppaan. Aurinko on kirkas ja lämmittääkin vielä hieman. Koivut kahahtelevat ja varisuttavat keltaisia lehtiään. Märän maan tuoksu on väkevä.
Piikkilanka-aidan takana on kaksi rajapaalua: sinivalkoinen ja punavihreä, jonka laatassa levittää siipensä kaksipäinen kotka.
Venäjä on vain viiden metrin päässä.
Aivan vieressä, rajan pinnassa, mutta kokonaan Suomen puolella kohoaa jyrkkä kukkula. Rinteessä kasvaa sankka kuusimetsä. Se on Tornimäki.
Metsä jatkuu mäeltä alas vanhalle pellonpohjalle ja harvenee. Umpeen kasvaneet ojat ovat tummia viivoja kellertävässä heinikossa.
Heinäkuun lopulla 1941 pelto oli aukea ja viljelty. Neuvostojoukot olivat valloittaneet Tornimäen yöllä ja aamulla suomalaisen Rajajääkärikomppania 42:n oli määrä valloittaa se takaisin.
Hyökkäys oli toivoton.
Puna-armeijan konekivääri- ja tarkka-ampujat tulittivat pellon yli ryntääviä suomalaisia mäelle pystytystä tornista. Yli 20 rajajääkäriä sai osuman. Heistä kuusi kuoli välittömästi ja 17 haavoittui. Yksi haavoittuneista oli vääpeli Viktor Suvio, Aira Samulinin isä.
”Tarkka-ampujan luoti osui isää rintaan”, Aira kertoo.
”Hän menehtyi tunnin kuluttua haavoittumisestaan verenhukkaan.”
Siitä on kulunut yli 70 vuotta.
Tyttären pitkät jäähyväiset
Aira Samulin ei ole sen jälkeen käynyt Lappeenrannan Nuijamaalla. Surutyö on jäänyt kesken. Nyt se on tehtävä loppuun.
Aira horjahtaa hieman, kun musta piikkikorko painuu syvälle turpeeseen. Naurunhelähdys on lyhyt.
”Jäi ihan väärät kengät jalkaan.”
Aira Samulin on 84 vuotta vanha. Viktor Suvio oli kaatuessaan 41 vuoden ikäinen.
”Isä oli vakituisessa palveluksessa oleva rajavartioston vääpeli. Muut Tornimäellä kaatuneet olivat häntä liki puolta nuorempia sotilaita.”
Talvisodan syttyessä Suvion perhe joutui lähtemään evakkoon kotiseudultaan Karjalan Suojärven Hyrsylän mutkasta. Äiti Anna-Liisa ja tyttäret Aira, Inkeri ja Sirkka-Liisa jäivät ensin Suonenjoelle, mistä he muuttivat edelleen Lievestuoreelle.
Jo talvisodan aikana Aira luuli isänsä kaatuneen.
”Suonenjoelle tuli tieto, että isä on kuollut. Me kävimme äidin kanssa asemalla availemassa arkkuja ja etsimässä isän ruumista.”
Tieto osoittautui vääräksi. Viktor Suvion joukko-osasto oli jäänyt mottiin, mutta selvinnyt vihollisen piirityksestä hengissä.
Isä tuli takaisin.
Perätön kuolemanviesti järkytti
Välirauhan aikana rajavartiostossa työskennelleen Viktor Suvion palveluspaikaksi määrättiin Viipurintien varrella sijainnut Sunilan rajavartioasema. Perhe seurasi isän mukana itärajan tuntumaan.
”Äiti oli yhä siitä perättömästä kuolemanviestistä hyvin järkyttynyt. Sen vuoksi hän halusi olla lähellä isää.”
Kun jatkosota syttyi 25. kesäkuuta 1941, Lappeenranta oli jo evakuoitu. Suvion perhe oli kuitenkin siirtynyt kaupungista vielä lähemmäs rajaa, Nuijamaan Karhusjärven kylään.
”Me asuimme tuttavaperheemme Talkan talossa. Meidän lisäksemme koko kylässä ei ollut muita kuin yksi Talkan miniöistä”, Aira muistelee.
Aira lypsi taloon jääneet lehmät ja kantoi hinkillä maitoa viereiseen metsään leiriytyneille sotilaille. Viktor Suvio kävi säännöllisesti katsomassa perhettään ja hänen vaimonsa Anna-Liisa poikkesi puolestaan rajavyöhykkeellä tapaamassa puolisoaan.
Sota tuli ihan lähelle ja ihan päälle.
Lentokoneet kaarsivat ilmassa, konekiväärit rätkättivät. Lauantaina 26.kesäkuuta taivaanranta oli tulimerenä ja jytisi. Taistelu Tornimäestä oli alkanut.
Enää isä ei tullut takaisin.
”Isä oli kuin enkeli”
Kartat otetaan esiin.
Uusien karttojen lisäksi rajavartiolaitoksen luutnantti Antti Kukkosella on näyttää myös kopio jatkosodanaikaisesta kartasta. Etusormi kulkee Tornimäen juurelta länteen kapean tien viereen.
Matkaa on parisen kilometriä. Siellä oli joukkosidontapaikka, minne vietiin Tornimäen taistelussa kaatuneet ja haavoittuneet sotilaat.
Kesäkuun 27. päivä vuonna 1941 oli helteinen sunnuntai. Aina sunnuntaisin Viktor Suvion piti tulla tapaamaan perhettään Karhusmäen Talkan taloon.
Kun isä viipyi ja viipyi, Anna-Liisa Suvio puki päälleen lottavaatteet ja Airan oli tehtävä samoin, vaikka hän ei vielä 14-vuotiaana lotta ollutkaan. Ikäisekseen pitkänä tyttönä hän kuitenkin kävi jo aikuisesta naisesta.
”Se oli luvattomasti tehty. Mutta äiti käski ja tyttären oli toteltava”, Aira toteaa.
He lähtivät polkemaan pyörillä vajaan kymmenen kilometrin päähän taistelualueelle. Maantiellä vastaan tuli sotilaita. Anna-Liisa Suvio kysyi miestään.
”Kaatunut.”
Aira ja hänen äitinsä kantoivat pyöränsä ryteikköisen metsän läpi joukkosidontapaikalle. Siitä on kulunut yli 70 vuotta, mutta muistikuva ei ole haalistunut.
”Isä oli kuin enkeli.”
Airaa itketti, mutta kyyneleitä ei tullut
Joukkosidontapaikka oli perustettu pienelle metsäaukealle, suurten mäntyjen suojaan. Aukean reunaan oli pystytetty teltta. Teltan edessä oli pöytä ja kaksi penkkiä. Kaatuneet oli laskettu maahan, penkkien päätyyn.
Aira Samulinin pitkät silmäripset heilahtavat tummien lasien takana.
”Kaatuneiden määrää ei pystynyt laskemaan. Ruumiit olivat silpoutuneita, palaneita ja hiiltyneitä. Niiltä puuttui jäseniä ja päitä.”
Paahtavassa ilmassa haisi palaneen lihan käry. Kärpäset pörräsivät ruumiiden ympärillä.
Kaatuneista vain Viktor Suvio makasi paarien päällä. Ne olivat verestä punaiset.
Airaa itketti, mutta kyyneleitä ei tullut. Niitä ei tule nytkään, vaikka paareilla makaava, kuollut isä nousee taas silmien eteen.
”Asetakki oli auki ja verenhukkaan menehtyneen isän rinta oli aivan valkoinen. Silmät katsoivat suoraan ylös. Suu oli raollaan, aivan kuin hän olisi halunnut kuiskata meille jotain.”
Yhä samalla matkalla
Anna-Liisa Suvio päätti, että hänen miestään ei haudata sotatoimialueelle. Anna-Liisa soitti etulinjaan rajavartioston kuorma-auton, jolla ruumiit kuljetettiin Lappeenrannan kasinolle.
”Äiti kävi siellä vielä pesemässä isän. Kasino tunnettiin sodan aikana nimellä Hiljaisten miesten hotelli.”
Aivan Tornimäen kupeessa kulkevat kapeat, jo heinän peittämät ajourat. Pengerrykset ovat pettäneet ja romahtaneet. Pientareen takana lojuu kivenlohkareita.
Se on entinen valtaväylä: Viipurintie. Vaatimattoman sillan alla, Kärkisillanojassa solisee kirkas vesi.
Aira Samulin myöntää, että häntä hieman pelotti palata 70 vuoden jälkeen jatkosodan ajoilta tuttuihin maisemiin ja paikkoihin Nuijamaalle.
Isän ruumiin vierellä Airaa ei pelottanut. He odottivat joukkosidontapaikalla niin kauan, kunnes kaatuneet oli lastattu kuorma-auton lavalle.
”Joku upseeri oli aivan suunniltaan: Nainen ja lapsi eturintamalla ja tykistökeskitys voi tulla koska tahansa!”
Viktor Suvion ruumis kuljetettiin junalla Lappeenrannasta Helsinkiin. Hänet on haudattu Malmin sankarihautausmaalle.
”Äiti avasi vielä ennen hautajaisia arkun kannen ja katsoi isää. Minun hän ei antanut enää isää nähdä”, Aira Samulin kertoo ja sanoo olevansa vieläkin samalla matkalla.
Koko kansan tuntema Aira
Anna-Liisa Suvio oli kärsinyt mielenterveysongelmista jo talvisodan aikana ja oireilu jatkui yhä. Sisaruksista ja perheen arjesta huolehtiminen jäi hyvin pitkälle Airan vastuulle.
Myöhemmin tuli oma ura: tanssikoulu ja yrittäjyys ja niiden myötä kuuluisuus.
Tuli koko kansan tuntema Aira.
Myös perhe on kasvanut. Airan lapsenlapsillakin on jo omia lapsia.
Nummi-Pusulaan rakennetun karjalaismiljöön, lapsuuden kodin mukaan nimensä saaneen Hyrsylän Mutkan pihalla on graniitista valettu Viktor Suvion näköispatsas.
”Sodan aikana ja heti sen jälkeen täytyi vain selviytyä päivästä päivään”, Aira toteaa.
”Myöhemmin on tullut aina jotain muuta. Vaikka olen koko ajan tiennyt, että minun täytyy tehdä tämä surutyö, niin olen siirtänyt sitä aina eteenpäin.”
Siitä on kulunut yli 70 vuotta. Mutta nyt se on tehty.
Kuoleman mansikat
Tornimäki jää tummien kuusten katveeseen. Piikkilankaa ei enää metsän reunasta erota. Vanha Viipurintie kiemurtelee kapeana kärrypolkuna entisen pellon reunaa ja levenee soratieksi.
Punakeltainen puomi on nostettu pystyyn. Rajavyöhyke jää taakse.
Aira Samulin kääntyilee tila-auton vierellä. Katse jää yhä koivujen yllä häämöttävään Tornimäkeen.
Hän muistaa metsämansikat.
Niitä oli täysi tuokkosellinen sidontapaikalla valkoisen ruumiin vierellä. Isä oli poiminut ne niityltä ja aikonut tuoda ne Karhusmäen kylässä odottaville lapsilleen.
Aira ei voinut edes koskea marjoihin. Ne olivat kuoleman mansikoita.
Reportaasi on julkaistu ensi kerran vuoden 2011 Seura-lehdessä 48.